1001 klassista levytystä: Instrumentaalimusiikin synty

1001 klassista levytystä -projektini töksähti omaan perfektionismiini. Ajattelin, etten voi siirtyä laulumusiikista instrumentaalimusiikin pariin ennen kuin teen jonkun laajemman kirjoituksen siitä miten laulusta itsenäinen soitinmusiikki syntyi. Keskiaika oli 1001:ssä levytyksessä varsin huonosti edustettuna, minkä vuoksi kirjoitin siitä paljon tänne ja Facebookiin. Renessanssi sen sijaan on varsin hyvin mukana, joskin painottuen laulumusiikiin; soitinmusiikkia tuntuu olevan mukana lähinnä satunnaisena otantana.

Tämän vuoksi koin velvollisuudekseni perehtyä aiheeseen tarkemmin. Olen ehkä asettanut itselleni turhan kunnianhimoisen tavoitteen: pyrin samanaikaisesti sekä laatuun (perehtynyt kuuntelu) että määrään (1001 levytystä). Tosin onhan se nyt selvää että ensin mainitun tulee olla kaikissa hölmöimmissäkin projekteissa se pääasia. Kyllä minulle on tärkeämpää nauttia kuulemastani ja oppia lisää musiikista, kuin saavuttaa joku mielivaltaisesti asetettu kvantitatiivinen tavoite. Jatkan siis tällä määrän ja laadun linjalla, eli projekteihini tulee kuukausien taukoja jos on tullakseen.

Mutta eiköhän tämä selittely jo riitä, mennään asiaan. Tässä bloggauksessa esittelen soitinmusiikin kehitystä renessanssin aikana ja nostan erityisesti esille neljä levytystä jotka kuuluvat 1001 Classical Recordings -projektiin. Hypin siis laulumusiikin yli ja palaan niihin levytyksiin myöhemmin.

Tässä ensin muistutuksena tähän mennessä käsitellyt levytykset:

1. Carmina Burana (anonyymi, 1100-luku)
Clemencic Consort (1975)

2. Hildegard von Bingen: Antifonit (1100-luku)
Sequentia: Canticles of Ecstacy (1994)

3. Guillaume de Machaut: Balladet (1300-luku)
Early Music Consort of London: The Art of Courtly Love (1973)

4. Francesco Landini: Ballatat (1300-luku)
Anonymous 4: The Second Circle – Love Songs of Francesco Landini (2000)

5. Guillaume Dufay: Isorytmiset motetit (1420-1442)
Huelgas-Ensemble: O gemma lux (2000)

6. Antoine Busnois: Motetit (1400-luku)
The Binchois Consort: Missa L’homme arme (2002)

7. Johannes Ockeghem: Alma redemptoris mater (1400-luku)
The Clerks’ Group: Missa Mi-mi (1994)

8. John Browne: Stabat mater (1490-luku)
The Tallis Scholars: Music from the Eton Choirbook (2005)

9. Josquin des Prez: Missa Pange lingua (1514)
The Tallis Scholars: Missa Pange lingua (1986)

10. John Taverner: Western Wynd Mass (1530-luku)
The Tallis Scholars: Western Wind Masses (1993)

11. Nicolas Gombert: Motetit (1530-1550)
Henry’s Eight: Eight-Part Credo (1996)

12.  Cristóbal de Morales: Motetit (1545-1547)
Ensemble Plus Ultra: Morales en Toledo (2005)

Lue loppuun

1001 klassista levytystä: Cristóbal de Morales

Morales en Toledo; levynkansi12. klassinen levytys

Cristóbal de Morales:
Motetit (1545-1547)

Ensemble Plus Ultra
Michael Noone, johtaja

Morales en Toledo  (2005)
Glossa GCD 922001

Kuuntele/osta
Asperges me (YouTube)
Presto Classical

Espanja tuntuu olleen aina vähän matalamman profiilin eurooppalainen musiikin suurvalta. Ei sentään mikään takapajula, sillä onhan siellä on sävelletty merkittäviä teoksia 1200-luvun Cantigas de Santa Maria -koodeksista 1900-luvun kansallisromantiikkaan. Englannissa, Alankomaissa, Ranskassa, Saksassa ja Italiassa on kaikissa kuitenkin ymmärtääkseni tehty suurempia musiikillisia innovaatioita kuin Espanjassa tai Portugalissa – sillä poikkeuksella, että suuri osa klassisesta kitararepertuaarista on kotoisin Iberian niemimaalta.

Tämä ei silti tarkoita sitä, että espanjalainen taidemusiikki olisi huonompaa. Kyse on vain muita maita enemmän tainnut olla siitä, että uusien muotojen kehittämisen sijaan viilataan vallitsevia muotoja. Ja koska Espanja oli renessanssin ja barokin aikaan ennen kaikkea johtava siirtomaavalta, he myös veivät klassisen musiikin Euroopan ulkopuolelle – eli olivat ensimmäisiä kulttuuri-imperialisteja.

Espanjalainen 1500-luvun musiikki otti vaikutteita etenkin alankomaalaisesta tyylistä, koska maiden välillä oli myös kuninkaallisia perhesiteitä. Kuuluisin tämän alankomaalaistyylisen espanjalaisen polyfonian säveltäjä oli Cristóbal de Morales (n. 1500-1553), jonka esikuvia olivat etenkin Josquin ja Gombert.

1001 Classical Recordings -kirja ei ole aina kauhean informatiivinen siitä, mitä teoksia se varsinaisesti suosittelee. YouTubessa, Spotifyssa – tai Moralesin tapauksessa Presto Classicalista ostamassani FLAC-paketissa – ei lue mitään genretietoja, joten en tiennyt mitkä Morales en Toledo -levyn kappaleista ovat niitä motetteja. Ongelma ei koske pelkästään tätä levyä. Läheskään aina lukijalle ei ole itsestäänselvää, mitä itseasiassa olisi tarkoitus kuunnella. Esimerkiksi Busnoisn’n motetteja suositellaan levyltä, jonka nimi on Missa L’hommé arme, joka sisältää myös messun ja muita sävellyksiä. Kansilehtisetkään eivät aina auta tässä asiassa, Morales-tiedostojen mukana ei tullut edes niitä.

All Music Guide onneksi kertoo, että kaikki tämän levyn teoksista ovat motetteja, mutta itse kirja ei kerro tätä eksplisiittisesti. Siinä ei esimerkiksi vaivauduta kertomaan näiden motettien nimiä. Tässä tapauksessa ratkaisu toimii, koska levyllä ei ole muita sävellyksiä. Minä tietysti pidän tällaisesta ylimääräisestä salapoliisityöstä ja selvitän levytysten taustat joka tapauksessa.

Niihin taustoihin perehtyessäni olen alkanut suhtautua skeptisesti tämän kirjan pakkomieteelle moteteista. Ne tuntuvat olevan yliedustettuna renessanssilevytyksissä: vuosina 1450-1550 sävellettyjä teoksia on kirjassa mukana 8, joista puolet ovat ”motetteja” (eivät siis yksittäisiä motetteja vaan epämääräisiä motettien joukkoja). Tämä oli eittämättä motetin kulta-aikaa, mutta silti painotus tuntuu väärältä: messuja on vai 2/8, vaikka monet asiantuntijat (ja minä) pitävät sitä aikakauden tärkeimpänä genrenä.

Ainakin nautin motettien kuuntelemisesta selvästi vähemmän kuin muiden teosten. Tähän vaikuttaa varmaan ainakin se, että aikana jolloin lauletuista sanoista ei useinkaan saa selvää, messuissa on kuitenkin aina liturgisesti vakioitu teksti jonka tunnen hyvin. Mutta kyllä siinä musiikissakin on jotain. Esimerkiksi sekä Moralesilla että Gombertilla on teoksia, joista pidän valtavasti, mutta yksikään motetti ei lukeudu niihin. Morales-suosikkini on Officium Defunctorum Jordi Savallin johtaman La Capella Reial de Catalunyan esittämänä.

1001 klassista levytystä: Alankomaiset koulukunnat

Kun keskiaika saatiin hoidettua pois alta, on aika siirtyä renessanssimusiikin pariin. On tietenkin täysin tulkinnanvaraista, mihin keskiajan ja renessanssin rajaviiva asetetaan. Renessanssi ei ollut kuitenkaan nimensä mukainen tyhjyydestä noussut uudelleensyntymä (re + naissance = uusi- + syntymä), vaan osa samaa kulttuurista jatkumoa kuin keskiaika.

Nykytutkimuksen vallitseva käsitys on kuitenkin se, että vuosien 1400-1600 (tai 1450-1600) musiikki eroaa siinä määrin vanhemmasta (keskiaika) ja uudemmasta (barokki), että se on luontevaa määritellä omaksi aikakaudekseen. Toki edelleen on myös teoreetikkoja, joiden mielestä keskiajan ja barokin välissä ei ollut mitään merkittävää erillistä tyylikautta, tai niitä joiden mielestä jo 1300-luvun ars nova oli renessanssimusiikkia.

Keskiaikaa luonnehtivat melko selkeästi maantieteellisesti rajatut alueelliset tyylit, mutta renessanssi oli kansainvälisen eurooppalaisen sävellystyylin aikaa. Vanhojen ranskalaisten, saksalaisten ja italialaisten musiikin keskusten lisäksi innovaatioita syntyi niin Englannissa kuin nykyisten Benelux-maidenkin alueella. Säveltäjät matkustivat paljon ja toimivat elämänsä aikana lukuisissa hoveissa ja kirkoissa ympäri maanosaa.

Silti vielä 1400-luvun musiikkityyliä kuvataan useimmin maantieteellisillä määreillä ranskalaisflaamilainen tai alankomainen koulukunta. Näitä koulukuntia/sukupolvia oli laskutavasta riippuen 3-5, joista jokainen omalla tavallaan dominoi aikansa eurooppalaista musiikkielämää. 1001 Classical Recordings -kirjassa näitä koulukuntia edustavat levytykset 5, 6, 7, 9, 11 ja 15. Jokaisella sukupolvella on siis oma edustajansa, toisella sukupolvella kaksi.

Ensimmäisestä sukupolvesta käytetään usein tarkentavaa termiä burgundilainen koulukunta. Tämän uuden musiikillisen keskuksen, Burgundin herttuakunnan, taustat olivat Englannin ja Ranskan välisessä satavuotisessa sodassa (1337-1453), jonka myöhäisvaiheissa (vuodesta 1415 lähtien) Englanti miehitti suurta osaa nykyaikaisesta Ranskasta. Ajan tunnetuin poliittinen ja uskonnollinen henkilö on Jean d’Arc (n. 1412-1431), joka taisteli ranskalaisten itsenäisyyden puolesta.

Väkivallan lisäksi Englannista tuotiin manner-Eurooppaan kuitenkin myös musiikillisia vaikutteita, jotka henkilöityvät parhaiten säveltäjä John Dunstapleen (n. 1390-1453), joka todennäköisesti vietti suurimman osan urastaan Ranskassa Bedfordin herttuan palveluksessa.

Englannin liittolaisena oli sodan lopulla myös Burgundi, Ranskan vasalli joka sijaitsi nykyisen Pohjois-Ranskan, Luxemburgin, Belgian ja Alankomaiden alueilla. Taiteet kukoistivat burgundilaisten herttuoiden hoveissa ja sieltä olivat kotoisin myös 1400-luvun alun merkittävimmät säveltäjät, Dunstaplen oppilas Gilles Binchois (n. 1400-1460) ja Guillaume Dufay (tai Du Fay, n. 1400-1474).

Lue loppuun