Pukeutunut kuin MySpace-sivu

Jotain ”kevyempää” vaihteeksi. Richard Beckin 5.4 on mielenkiintoisimpia musiikkimediaan liittyviä artikkeleita joita olen viime aikoina lukenut, ja palaan siihen varmasti vielä muidenkin aiheiden tiimoilta. Se on tuhtia kamaa joka raapaisee monien mielenkiintoisten teemojen pintaa, käsitellen ohimennen myös M.I.A:n musiikkia. M.I.A. on visuaalinen artisti, muusikko ja räppäri, joka on hyvin 2000-lukulainen artisti. Hänen postmodernissa estetiikassaan tiivistyy internet-ajan henki, mash-upin ideologia. Mash-up tarkoittaa ensi sijassa kahdesta eri biisistä tehtyä yhdistelmää, mutta termi kuvaa mielestäni oikeastaan koko postmodernia populaarikulttuuria muutenkin osuvasti. Otetaan kulttuurisia palasia sieltä ja täältä ja tehdään siitä uusia yhdistelmiä.

Otetaan esimerkiksi M.I.A:n uusimman levyn kansi. Se näyttää siltä kuin periaatteessa ihan normaali artistin naamaa esittelevä kansi on tuhrittu YouTube-palkeilla. Myös levyn nimi kirjoitetaan kenoviivoilla eikä oikeilla kirjaimilla. Kaunis kuva levyn kannessa ei enää kerro mitään, tärkeintä on se kuinka monta kertaa musiikkivideo on katsottu YouTubessa. Ihan sama ostatko levyn fyysisenä vai katsotko kansikuvan netistä, kaikki on sitä samaa digisotkua. Onko kyseessä peräti 2010-luvun Never Mind the Bollocks? Uudenlainen kansikuva, joka kertoo enemmän sen hetken sosiaalisesta ympäristöstä kuin levyn sisällöstä.

M.I.A. - M/\Y/\; levynkansi

/\/\ /\ Y /\-levyltä löytyy myös kappale Born Free, jonka kohua herättänyt väkivaltainen musiikkivideo tuo hyvin esille M.I.A:n mash up -estetiikan yhden elementin. Itse kappale on varsin yksinkertainen, se koostuu lähinnä sireeniä muistuttavasta synasoundista ja Suicidelta pöllitystä samplesta, joiden päälle M.I.A. laulaa yhtä minimalistista sanoitusta. Sen lisäksi että kappaleessa rakennetaan uutta leikkaa-leimaa-periaatteella vanhoista levytyksistä, siinä yhdistetään musiikkiin politiikkaa kuin mitä tahansa kulttuurista artefaktia.

Beck kutsuu tätä ”globaalin väkivallan kulttuuriseksi eksploitaatioksi”, mutta juuri se on tapa jolla me postmodernit ihmiset käsittelemme globaaleja epäkohtia. Populaarikulttuurin ja massamedian aikakaudella ainoa tapa koskettaa ihmistä on populaarikulttuuri ja massamedia. En osaa samaistua kärsimykseen, jos sitä ei kerrota minulle popin kielellä. On se eksploitaatiota tietysti siinä mielessä että se tekee globaalista väkivallasta kauppatavaraa, koska populaarimusiikki on myytävä hyödyke.

Toinen esimerkki löytyy Paper Planes -hitistä. Kyllä se kertoo jotain kulttuuristamme että aseella ampumisen ääni voi olla musiikkia. Beck tiivistää M.I.A:n meriitit aika raadollisesti:

”a musician whose greatest accomplishment has been to turn the world’s various catastrophes into remixed pop songs”

”making the particular brutalities of oppression in Liberia or Sri Lanka danceable by lumping them into a vague condition of sexy global distress.”

Itse en ole ihan näin ankara, koska miten muutenkaan voisimme saada tietoa globaalista hädästä kuin globaalin massamedian ja populaarikulttuurin kautta. Eihän toiselle puolelle maapalloa voi saada mitään kontaktia ilman joukkotiedotusta. Kulttuuriseen tietouteemme pääsee ujuttautumaan vain popin avulla.

Jamin Warren sanoi Arular-levystä Pitchforkissa, että “It subtly imprints manifestoes in the brain, inspiring the masses to pull up the poor, without ever really teaching how or why.” En minä ainakaan kuitenkaan ole näin kritiikitön kuuntelija. Tajuan kyllä kuinka ironista ja traagista on tanssia brutaalin alistamisen äänten tahdissa, mutta tiedostan sen. Jos en tekisi niin, olisin entistäkin sokeampi globaalille epäoikeudenmukaisuudelle. M.I.A. tietää miten nykyihmisen huomion saa herätettyä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.