58. ikonisin video: Drake – Hotline Bling (2015)

Ohjaus: Director X
Ladattu YouTubeen: 26.10.2015
Näyttökertoja: 1 520 509 373 (27.5.2019)

Drake - Hotline Bling (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Director X:n toinen video tällä listalla on erinomainen esimerkki voimakkaiden värien ja kontrastien suosiosta YouTuben ajalla. Sitä voi pitää myös lähes poikkitaiteellisena, sillä se lainaa niin selvästi elementtejä James Turrellin taideinstallaatioista. Videon ohjaaja on väittänyt ettei niistä otettu ainakaan tietoisia vaikutteita, vaan inspiraationa olivat vain X:n omat aiemmat teokset, etenkin Sean Paulille tehdyt videot. Kyllä tämä silti muistuttaa ainakin minua paljon enemmän Turrellin teoksia kuin I’m Still in Lovea.

Ohjaaja yritti epätoivoisesti selittää, että ei näissä videoissa ole kyse valosta ja tilasta vaan tanssista. Sikäli Director X kyllä tuo esille olennaisen pointin, että videon memeettisintä sisältöä ovat nimenomaan Draken omintakeiset tanssiliikkeet. Juuri ne aiheuttivat välittömän parodiavyöryn, jonka hienostunein muoto nähtiin jälleen kerran Saturday Night Livessä. Hotline Blingin keskittyminen tanssimuuveihin menee itse asiassa niin pitkälle, että se alkaa jo rikkoa musiikkivideon sääntöjä.

Videon lopussa nimittäin nähdään minuutin kestävä lauluton outro, joka on huomattavasti pidempi kuin levyversiolla. Kuva keskittyy intensiivisesti vain ja ainoastaan minimalistiseen musiikkiitaustaan ja tanssiin. Ratkaisu muistuttaa esimerkiksi Viktoria Modestan Prototypeä, jossa siinäkin oli erillinen coda, joka eroaa kokonaisvaltaisen audiovisuaalisesti muusta videosta. Tulkitsen tämän mielelläni niin, että videoiden tekijöillä on joskus niin paljon asiaa ettei biisin kesto riitä. Tai sitten voi olla, että sanat loppuvat kesken ja osa biisin ”sanomasta” on esitettävä nonverbaalisesti. Varsinkin Drakella ratkaisu toimii loistavasti, sillä lopun pidennetty jammailujakso ei pitkästytä ainakaan minua lainkaan.

Normista poikkeaa myös se, kuinka päättäväisesti Director X käyttää valitsemiaan visuaalisia keinoja eksymättä sivupoluille. Yleensä musiikkivideoissa on useita erilaisia kohtauksia ja ”sivujuonia”. Esimerkiksi edellä mainitussa I’m Still in Lovessa on yhdistetty tanssia abstrakteissa lavasteissa ”juonellisiin” kohtauksiin. Hotline Blingissä näin ei tehdä. Alussa ja lopussa on lyhyet kehyskohtaukset toimistosta, jossa tulkintani mukaan toimii seksipuhelin. Muuten kamera ei kuitenkaan näytä muuta kuin tanssia värikkäissä lavasteissa. Tämän ansiosta katselukokemus on hyvin hypnoottinen.

Minun silmääni videossa on kuitenkin leimallisinta ja visuaalisesti ikimuistoisinta juurikin ne Turrell-vaikutteet, jotka ovat saattaneet tulla ihan vain Director X:n alitajunnassa – Drake tosin fanitti Turrellia Instagramissaan reilu vuosi ennen videon tekemistä. Muilta taiteilijoilta saa toki lainata ideoita, mutta tuntuu että musiikkivideoiden yhteydessä näistä vaikutteista halutaan vaieta. Esimerkiksi Rihanna joutui sopimaan valokuvaaja David LaChapellen kanssa korvauksista, koska S&M muistutti niin paljon teoksista, joissa LaChapelle on kuvannut muovilla seinään kiinnitettyjä ihmisiä. Inspiraatiota siis haetaan, mutta ilman lupaa; rehdin poikkitaiteellisuuden nimissä näitä taiteilijoita voisi esimerkiksi pyytää mukaan tekemään musiikkivideoita.

Yleisenä toimintatapana musiikkiteollisuudessa näyttää kuitenkin olevan toive siitä ettei jää kiinni matkimisesta. Samalla jää myös valitettavan vähäiselle huomiolle se, kuinka paljon musiikkivideo on velkaa muille taiteenlajeille. Tämä ei ehkä kuulosta mairittelevalta, mutta asian toisena puolena on se, että musiikkivideoille ei myöskään anneta täyttä arvostusta taideteoksina muiden joukossa. Hotline Bling on kuitenkin erinomainen todiste siitä, että musiikkivideo voi todellakin olla myös taidetta.

71. ikonisin video: Adele – Hello (2015)

Ohjaus: Xavier Dolan
Ladattu YouTubeen: 22.10.2015
Näyttökertoja: 2 483 903 167 (18.2.2019)

Adele - Hello (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Power ballad -video on hyvin vahvasti MTV-aikaan sidottu genre, jonka parhaimpina (tai pahimpina) esimerkkeinä voi pitää Michael Bayn Meat Loafille vuosina 1993-1994 ohjaamia videoita. 25 vuotta sitten hiottuun formaattiin on vaikea lisätä mitään enää YouTube-aikana, mutta Adelen Hello päivitti tunteikkaan tuulikonevideon 2010-luvulle tyylillä. Musiikillisesti Adele ja Meat Loaf ovat suhteellisen kaukana toisistaan, ja niin ovat kyllä nämä videotkin, mutta niitä yhdistää vahvasti katsojan tunteisiin vetoaminen keinoja kaihtamatta. Vertailun vuoksi kannattaa katsoa ainakin Objects In The Rear View Mirror May Appear Closer Than They Are.

Videossa Adele saapuu syrjäiselle mökille muistelemaan kariutunutta ihmissuhdetta, monessa mielessä siis hyvin samantapaisessa asetelmassa kuin Jari Sillanpääkin. Sillä erotuksella, että Adele soittaa itselleen menneisyydessä. Näiden mietteliäiden hetkien lomaan on lisätty takaumia joissa eroprosessi näytetään Adelen silmien läpi. Mikään videon aikatasoista ei kuitenkaan sijoitu nykyaikaan, sillä videossa nähdään ainoastaan simpukka- ja lankapuhelimia – jopa yksi köynnösten peittämä muinainen puhelinkoppi. Myös seepiainen värimaailma on korostuneen retro.

Selkein yhteys 1990-luvun voimaballadien videoihin löytyy kamera-ajoista syksyisen lammen yli kohti myrskytuulessa laulavaa Adelea. Audiovisuaalinen siirtymä on niin tehokas että saan siitä joka kerta kylmiä väreitä. Nämä lampikohtaukset kuvattiin IMAX-kameralla, teknologialla jota ei oltu koskaana aiemmin käytetty musiikkivideon kuvaamiseen. Kuvanlaadun lisäksi videossa näkyvät toki sisällöllisestikin selkeät erot vanhoihin musiikkivideoihin: suurta tunnetta ei haeta räjähdyksillä, jylhillä maisemilla tai suurella melodraamalla vaan paljon pienemmässä mittakaavassa. Lähikuva on kunniassa, eikä tunteen välittämiseen käytetä niinkään suurta symboliikkaa vaan ihmiskasvoja.

Adele halusi vastanäyttelijäkseen tummaihoisen miehen (Tristan Wilds) tuodakseen huomiota Black Lives Matter -liikkeelle. Ele vaikuttaa varsin kömpelöltä valkoiselta syyllisyydeltä. Ehkä olisi ennemmin kannattanut tehdä kappale aiheesta tai harjoittaa tietoisuutta lisäävää hyväntekeväisyyttä? Video ja biisi eivät liity aiheeseen oikeasti mitenkään, eikä se siksi pysty välittämään tästä teemasta mitään selkeää viestiä. Yleisesti ottaen on toki hyvä, että nykyään valkoisten artistien romanttisen kiinnostuksen kohteiksi valitaan myös rodullistettuja näyttelijöitä (vrt. Ed Sheeranin Shape of You, josta kirjoitin listan alustuksessa).

Videossa puhutaan musiikin päälle poikkeuksellisen paljon. Yleensä tämä musiikkivideoklisee ärsyttää minua suuresti, eikä sille useinkaan löydy kunnollisia taiteellisia perusteluja. Hello vie sen kuitenkin niin pitkälle, että puheen ja musiikin välinen konflikti alkaa vaikuttaa toimivalta kerronnalliselta ratkaisulta. Teoksessa on kuitenkin kyse useista ristiriitaisista äänistä: nykyisestä Adelesta, menneisyyden Adelesta ja entisestä kumppanista.

Ylivoimaisesti parasta näissä lukuisissa projekteissani on se, että saan kuunnella musiikkia jota en muuten ikinä kuuntelisi. Oikeastaan se on se pääsyy miksi edes kirjoitan näitä juttuja ja Adele on yksi parhaista tällaisista löydöistä. Varsinkin tästä nimenomaisesta kappaleesta löysin paljon henkilökohtaista ja samaistuttavaa. Adelen rajoja ylittävästä voimasta kertoo kaiken tarvittavan tämä upea Saturday Night Live -sketsi. Koska videoiden ikonisuus on melkein suoraan verrannollinen niiden synnyttämien meemien määrään, linkkaan vielä bonuksena Muppettien Hello-parodian.