7 syytä miksi klassisen musiikin konsertissa on hauskempaa kuin rock-keikalla

Musiikkitottumuksieni muutosta on viime vuosina hallinnut perehtyminen länsimaiseen taidemusiikkiin. Levyltä kuultuna populaari- ja taidemusiikki ovat nykyään musiikkikulttuureina itselleni suunnilleen yhtä tärkeitä, mutta elävän musiikin osalta klasari on jo vienyt selvän ykköspaikan.

Levytetyssä klassisessa musiikissa on kyllä se hyvä puoli, että sillä alalla ei olla lähdetty tähän typerään vinyylin fetisointiin mukaan. Ehkä syynä on taidemusiikin hyvin erilainen äänitteen ja teoksen suhde. Tässä kuitenkin keskityn siihen livemusiikkiin.

Hyvin pitkälti kyse on varmaan siitä stereotyyppisestä kehityskulusta että kun ikää karttuu, alkaa arvostaa eri asioita kuin nuorena. Nuorena on tärkeintä päästä riehumaan äänekkään musiikin tahdissa, aikuisena haluaa istua mukavasti ja keskittyä.

Täsmennän näin aluksi vielä, että vastakkainasettelu on lähinnä klassisen ja rockin välillä, muista populaarimusiikin genreistä (kuten elektroninen tanssimusiikki tai jazz) en tässä kauheasti puhu. Rock-keikoilla tapahtuu myös paljon sellaista hyvää mitä ei taidemusiikin konserteissa kuule, mutta niistä asioista on tullut vuosien saatossa vähemmän tärkeitä.

Tässä siis seitsemän syytä, miksi klassisen musiikin konsertissa on hauskempaa kuin rock-keikalla:

1. Konsertissa on parempi akustiikka

Rock-konsertit järjestetään oikeastaan aina tiloissa, joita ei ole suunniteltu kyseiseen tarkoitukseen. Ne ovat yleensä muussa käytössä olleita ankeita varasto- tai jäähalleja, eivätkä ne tuo musiikin akustisia ominaisuuksia kovin hyvin esille. Esim. Tampereen Klubilla on n. neliömetrin kokoinen alue miksaustasanteen vieressä, jossa musiikki kuulostaa säännöllisesti hyvältä.

Klassista musiikkia puolestaan soitetaan enimmäkseen sille suunnitelluissa rakennuksissa kuten kirkoissa ja konserttisaleissa. Viimeksi mainituissa tosin on usein menty arkkitehtuuri edellä ja jouduttu tekemään jälkikäteen akustointitöitä, jotta sali toimii siinä tarkoituksessa johon se rakennettiin. Klassista kuunnellessa ei myöskään tarvitse käyttää korvatulppia.

Sähköisten ja akustisten soittimien ero on suuri. Akustisten soittimien fyysiset ominaisuudet pääsevät parhaiten esille akustisessa tilassa, sähköisten soittimien soundiin fyysinen läsnäolo ei oikeastaan tuo mitään uutta. Keikalla käynnissä on tietysti se ero kotiäänentoistoon, että ääneen saa kunnon toistolaitteilla enemmän tehoa. Varsinkin bassovoittoisessa keikalla käynti on usein mielekästä, koska klubeilla matalat taajuudet voi tuntea fyysisesti kehossaan.

Mielestäni tämä ei ole luddiittinen näkemys: sähköinen äänentoisto ja -vahvistus ovat upeita keksintöjä, mutta ne toimivat mielestäni parhaiten studiossa äänitetyssä musiikissa. Tämän vuoksi pidänkin populaarimusiikista nykyään eniten levytetyssä muodossa.

2. Konserttipaikat ovat miellyttävämpiä

Niissä pääsee istumaan ja kaikilta paikoilta näkee yleensä hyvin, vaikka toki perältä huonommin kuin edestä. Ja akustiikan kannaltakin on kovin eritasoisia istumapaikkoja. Rock-klubit ovat yleensä ankeita halleja, joissa voi vain seistä – vessatkin ovat rikki ja pahanhajuisia.

Konserttipaikat eivät myöskään samalla tavalla rakennu muun (ts. alkoholin) kuluttamisen ympärille, vaikka niissäkin usein on väliaika-anniskelua. Konsertit ehkä maksavat enemmän kuin keskimääräinen rock-keikka, mutta ainakin tiedän ettei esiintyjien saama palkkio ole riippuvainen siitä, kuinka monta kaljaa käyn ostamassa konsertin aikana. Koska en juo lainkaan alkoholia, tämä on aika iso asia; esim. ilmaiskeikat ovat kamalia, koska tunnen velvollisuudekseni tukea tapahtumaa ostamalla jotain mikä ei voisi vähempää kiinnostaa.

3. Yleisö käyttäytyy kunnioittavammin esiintyjiä ja toisiaan kohtaan

Rock-klubeilla tuntuu olevan ihan hyväksyttyä käytöstä puhua koko keikan läpi, mikä häiritsee melkoisesti hiljaisemman musiikin aikana. Konsertissa olen toistaiseksi kuullut lähinnä yskimistä ja sitä että joku on unohtanut laittaa puhelimensa pois päältä. Ajatelkaa nyt, jos ihmiset laittaisivat puhelimen pois päältä rock-keikalla! Luonnotonta!

Kuten edellisessä kohdassa mainitsin, rock-keikalla musiikki ei aina ole pääasia. Konsertissa se on, ja kaikki ovat yhteisesti sitoutuneet keskittymään siihen. Keikalla – tai siis baarissa jossa sattuu olemaan keikka – käy kaikenlaista hiihtäjää. Ihmisillä on eri motiiveja olla paikalla, ja siksi siitä voi seurata ristiriitoja jotka pilaavat kuuntelukokemuksen.

4. Konsertissa käyminen ei ole kuluttamista

Populaarimusiikissa noin muutenkin ottaa nykyään päähän se, että enää ei ole mitään materiaalista tai teknologista pakkoa ostaa levyjä. Mutta ostaminen, kuluttaminen, on ainoa tapa tukea populaarimuusikkoa. En voi osoittaa arvostustani ja tukeani millään muulla tavalla kuin ostamalla tavaroita, joilla en tee mitään. Keikalla käyminen on puolestaan ”elämyksen” ostamista – soittajat eivät saa työstään palkkaa vaan siivun kaupankäynnistä. Sinfoniaorkesterissa kaikki ovat ammattilaisia ja saavat palkkaa riippumatta siitä onko minulla varaa ostaa täysihintaista lippua vai alennuslippu, vai voinko vain mennä vitosella katsomaan kenraaliharjoituksia.

5. Minulla on ”oma” sinfoniaorkesteri

Joskus teininä kun populaarimusiikkiin suhtautui kaikkein suurimmalla intohimolla, suosikkiyhtyeet tuli tietyllä tapaa omittua itselleen. Tähän kuului muusikoiden persoonan ihannointi ja henkilökohtaisen elämän tutkiminen, oheistuotteiden kuluttaminen ja musiikin mustasukkainen suojelu liian suurelta ja ”vääränlaiselta” suosiolta. Nyt kun olen aikuinen, tällaiset omistussuhteet ovat hieman kypsempiä ja rakentavampia. Sen sijaan että edellä mainitulla tavalla kuluttaisin musiikkia fanina, olen oikeasti mukana tekemässä omaa sinfoniaorkesteriani, Tampere Filharmoniaa.

Populaarimusiikissahan joukkorahoitus ja muu joukkoistaminen on uusi trendi, mutta siinä ei oikeasti ole mitään vallankumouksellista. Sinfoniaorkesterit ovat olleet ainakin Suomessa aina joukkoistettuja ”bändejä” (esim. Yhdysvalloissa ne toimivat filantrooppimiljonäärien lahjoituksilla, mikä vastaa lähemmin tätä uusvanhaa mesenaattiratkaisua). Toki niitä tuetaan myös lipputuloilla ja muulla kaupankäynnillä, mutta se ei ole niiden elinehto. Niiden olemassaolo perustuu pohjimmiltaan verotuloihin, siihen että niiden olemassaoloa on päätetty yhteisesti tukea markkinoista riippumattomasti.

Tampere Filharmonia on siis orkesteri, jonka toimintaa tuen omilla veroillani eli tavallaan omistan osan orkesterista. Koska sen toiminta on subventoitua, pääsen toisaalta työttömyyden aikana nauttimaan kulttuurista halvemmalla. Itse en ainakaan ole koskaan saanut rock-keikalle työttömän alennusta.

Sinfoniaorkesteri tuntuu aidosti omemmalta kuin rock-bändi myös siksi, että samassa konserttisalissa käymisestä ja samojen soittajien naamojen näkemisestä tulee mukava tapa. Olen nähnyt CMX:n livenä 14 kertaa ja olen totaalisen kyllästynyt yhtyeeseen – heidän musiikkiinsa, heidän settilistoihin, heidän keikkamaneereihin. Filharmonian olen nähnyt paljon useammin, mutta he soittavat joka kerta eri ”setin” ja koska heitä on niin paljon, jokaisessa soittajassa on aina jotain uutta.

Orkesterin jäsenistä alkaa pikkuhiljaa löytyä omia suosikkeja. Osan tunnen jo nimeltä, osan olen itse nimennyt: esim. Mark Gatissin näköinen altisti tai (vain lasit päässä) Jyrki Kataisen näköinen basisti. Soittajista löytyy jännittäviä persoonallisuuseroja: toinen viulisti on täysin eleetön ja pokerinaamainen silloin kun ei ole hänen vuoronsa soittaa, toinen kohentaa vaatetustaan ja hiuksiaan neuroottisesti. Yleisesti ottaen vaikuttaisi siltä, että solistit elävät voimakkaimmin musiikin mukana, ne vähäeleisemmät soittajat eivät yleensä ole solisteja. Jokaisella soittajalla on omat rituaalinsa ja oma pieni mutta tärkeä osansa kokonaisuudessa. Aika ei käy konsertissa koskaan tylsäksi, koska on niin paljon yksityiskohtia joihin voi katseensa tai kuulonsa kiinnittää.

6. Konserttirituaalit tuntuvat mielekkäiltä

Taidemusiikkia pidetään syystäkin kaavoihin kangistuneena ja jäykkänä musiikkikulttuurina. Musiikillisten horisonttien laajenemisen, ja varmaan hyvin pitkälti iän karttumisen, myötä olen kuitenkin oppinut arvostamaan sitä ja ymmärtämään sen keskeisen roolin vanhassa kulttuuriperinteessä. Taidemusiikin ajanlasku mitataan vuosisadoissa, populaarimusiikin vuosikymmenissä. Tai nykyään varmaan kuukausissa.

Rock syntyi kapinana tuota taidemusiikin historiallisesti edustamaa porvarillista elämäntapaa vastaan, mutta siitä on tullut ihan yhtä kaavoihin kangistunutta ja jäykkää. Oleellinen ero on siinä, että rockissa on klassista suurempi vallankumouksellinen potentiaali ja se on paljon nuorempi taidemuoto. Tämän vuoksi rockin kangistuminen on pahempi juttu kuin taidemusiikin. Hyvä esimerkki tästä on punkin kesyyntyminen konsumeristiseksi elämäntavaksi.

Tämä saa rock-konserttien rituaalinomaisuuden tuntumaan tyhjältä ja merkityksettömältä. Encoret tuntuvat halpamaiselta teatterilta. Taidemusiikissa encore todella tuntuu encorelta, jota vaaditaan myrskyisästi ja itsepintaisesti, mutta joka siitä huolimatta jää usein kuulematta. Myös se, että aplodit säästetään teoksen loppuun eikä teosten osien välissä juuri muuta tehdä kuin yskitään, tuntuu itselleni merkityksekkäältä kollektiiviselta rituaalilta.

Rock-keikalla kuuluu hurrata mahdollisimman usein, monesti kesken kappaleidenkin. Ja esiintyjät laulattavat yleisöä ja ohjaavat heitä taputtamaan käsiä yhteen musiikin tahdissa. Se kaikki tuntuu minusta täysin epäaidolta. Ehkä siksi, että rock on olevinaan vapaamuotoinen musiikkikulttuuri, mutta sitä sitovat tietyt käyttäytymissäännöt aivan kuten klassistakin. Jälkimmäinen vain on itsetietoinen niistä säännöistä ja vaikuttaa siksi vilpittömämmältä. Taidemusiikki on tietoisesti ja tarkoituksellisesti perinteikästä. Tämä ei kuitenkaan onneksi johda väistämättä musiikin yllätyksettömyyteen ja varman päälle pelaamiseen (kuten ei se tee rockissakaan).

7. Konsertista pääsee ajoissa nukkumaan

Keskellä viikkoa järjestettävän konsertin loppumisaikaa ei tarvitse miettiä, koska bussit kuitenkin kulkevat vielä klassisen musiikin jälkeenkin. Muutenkin on mukavaa, että konsertti soitetaan ns. normiaikaan, eikä jokainen elävän musiikin kokemus tarkoita poikkeamaa unirytmissä. Tämä on ehkä kaikkein keski-ikäisin näistä kaikista argumenteistani.

Tampere filharmonian koti, Tampere-talon iso sali

Yksi vastaus artikkeliin ”7 syytä miksi klassisen musiikin konsertissa on hauskempaa kuin rock-keikalla

  1. Alkoipa klassisen musiikin konsertit kuulostaa nyt todella houkuttelevilta! Pitääpä mennä tutustumaan tarjontaan. :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.