Mitä tehdä kun on kuunnellut 1970-luvun suomalaisen poliittisen laululiikkeen puhki, harvinaisimmat keräilylevyt mukaanlukien? No tietysti pitää kääntyä naapurimaan puoleen! Tutustuin jonkin sattuman kautta viime vuonna ruotsalaiseen Musiknätet Waxholmiin, jota voi varsin huoletta kutsua ”Ruotsin Love Recordsiksi”. Kun kuunteluhaastessa tuli vastaan ”Musiikkia, jossa on poliittinen sanoma”, oli minulle itsestäänselvää, että kuuntelen jotain tämän levy-yhtiön katalogista.
Aktiivinen lukija varmaan ajattelee, että kylläpä tämä kuunteluhaaste on ollut Ruotsi-keskeinen. Osin tämä on ollut omaa valintaani (esim. lastenlevy), mutta asiaan on vaikuttanut myös sattuma (viimeviikkoinen Larsson). Minulle tämä on sopinut enemmän kuin hyvin, koska ruotsalaisessa musiikissa on kulttuurisen läheisyyden vuoksi paljon tuttua, mutta se on myös jäänyt itselleni varsin vieraaksi. Kaiken lisäksi olen tutustunut viime aikoina ruotsalaisen musiikin historiaan, koska olen pelannut Europa Universalis IV:ää Ruotsilla ja haluan kuunnella historiallisesti sopivaa musiikkia pelin taustalla. Eikä ruotsin kielen taidon virkistäminen ole sekään pahitteeksi.
Toki olen Ruotsissa tehtyä musiikkia kuunnellut koko ikäni, mutta se on ollut yleensä englanninkielistä ja tyyliltään leimallisen kansainvälistä, joten ei se ole ollut mikään varsinainen syväsukellus naapurimaamme rikkaaseen musiikkitarjontaan. Yksi merkittävimmistä ruotsalaisen musiikin vaiheista, josta ei ulkomaille pahemmin kuulunut, oli 1970-luvun musikrörelsen, josta käytettiin myös sanaa progg. Osa näistä bändeistä soitti progressiivista rockia (esim. Kebnekajse ja Blå Tåget), mutta sitä tällä jälkimmäisellä sanalla ei kuitenkaan tarkoitettu. Lähemmäksi osuu ensimmäisen termin suora käännös, sillä yhteydet Suomen poliittiseen laululiikkeeseen ovat selviä.
Yksi musikrörelsenin tärkeimmistä levy-yhtiöistä oli juuri idepependent-yhtiö Musiknätet Waxholm (tai Music Network Waxholm, MNW), joka julkaisi tyylillisesti hyvin samankaltaista materiaalia kuin Love Records, eli progea, folkia ja poliittisia lauluja. Yhtiö nojasi vahvasti vasemmalle ja lyriikoissa on paljon samaa kuin taistolaislauluista. Ruotsissa kuitenkin feminismi oli Suomea vahvemmin esillä tässä aatemaailmassa, ja yksi sen ensimmäisistä ilmentymistä oli Sånger om kvinnor -kokoelmalevy (1971), jota tekemässä oli varta vasten levyä varten koottu kertaluonteinen kokoonpano. Tavoitteena oli että levyllä olisi esiintynyt ainoastaan naisia, mutta taustabändi koostui lopulta kuitenkin miehistä. Laulajat ja sanoittajat olivat kyllä lähes kaikki naisia.
Feminismi ja vasemmistolaisuus kulkivat tietenkin käsi kädessä, eivätkä olleet kilpailevia ideologioita: MNW:n vuonna 2004 julkaiseman kokolmalevyn (hämmentävästi nimeltään myös Sånger om kvinnor) takakannen mielenosoitusplakaatissa lukee ”Kvinnokamp = klasskamp”. Tämä kokoelma onkin erinomainen kooste musikrörelsenin feministisestä laidasta. Alkuperäisen Sånger om kvinnor -kollektiivin lisäksi tällä kokoelmalla esiintyvät mm. KOM-teatteriin vertautuva musiikki-teatteriryhmä Nationalteatern, kirjailija Kjerstin Norén sekä yhtyeet Tjejclown, Kärkleksföreställningen, Jösses flickor ja Röda bönor. Joukon merkittävin kokoonpano oli viimeksimainittu, yhdeksänhenkinen ”tyttöbändi”, joka sai ulos kaksi LP-levyä: Röda bönor (1976) ja Sköna Skrönor (1978). Kuten näissä kuvioissa usein, vain ensimmäinen näistä on julkaistu uudelleen CD-formaatissa, ja sen bonusraidoiksi on valittu toisen levyn parhaimmistoa.
Kuunteluhaasteeseen valikoituneen debyyttilevyn avaa nerokas cover Neil Sedakan Oh Carolista (1959). Alkuperäisen tekstin lomassa kulkee ruotsinkielinen vaihtoehtoinen teksti (”Du Kalle”), joka kommentoi lyriikkaa toisesta näkökulmasta. Aluksi ruotsinkieliset sanat ovat käytännössä suoraa käännöstä alkuperäisestä, mutta lopulta kääntyvät ylösalaisin ja lopputuloksena on dialogi joka ei ole dialogi vaan kaksi irralla toisistaan olevaa kertojaa joista toinen ei enää rakasta toista, ja toinen roikkuu epätoivoisesti kiinni suhteessa jota ei enää ole.
Erityisen hyvin tämä toimii kommentaarina pop-sanoitusten mieskeskeisyyteen, jossa nainen on pelkkä passiivinen objekti. Kyllähän esimerkiksi ”if you ever leave me, I will surely die” kuulostaa todella läheisriippuvaiselta ja passiivis-aggressiiviselta (varsinkin Sedakan teini-idolihymyn takaa laulettuna), olkoonkin kuinka klassista pop-lyriikkaa. Röda bönor muistuttaa että suhteissa on kaksi tasa-arvoista ihmistä, ei subjekti ja objekti; että tässä nyt ei eletä enää millään konservatiivisella 1950-luvulla vaan liberaalilla ’70-luvulla.
Avausraita määrittää levyn sävyn selvästi: vapautuvat naiset laulavat siitä miten patriarkaatin valtakausi on ohi ja on uusi tasa-arvon aika. Perinteiset naisen roolit yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa saavat siis huutia. Ruotsintaitoni ei ihan riitä koko ajan, ja joidenkin biisien pointti menee ohi, mutta kokonaisuus avautuu siltii erinomaisesti. Ja se on hyvä, koska musiikillisesti levy on varsin yksipuolinen. Akustisen kitaran ja a cappella -laulun lisäksi mukana on varsin vähän elementtejä.
Vaikka Röda bönor näytetään määriteltävän internetissä yleisesti folk rockiksi, kutsuisin sitä ennemminkin akustisesti säestetyksi laulelmamusiikiksi, sillä tekstit ovat niin keskeisessä osassa, eikä musiikki itsessään ole kovin kiinnostavaa. Varsinaista folkia lähimmäksi osuu Kärlek, joka on musiikillisesti levyn tähtihetki mutta samalla myös sen epäpoliittisin biisi. Molempia ei ilmeisesti voi saada samassa paketissa, koska politiikka tulee musiikin tielle ja päinvastoin.
Albumi päättyy siihen mistä se alkoi: 1950-luvun pop-musiikin parodiaan. Tällä kertaa ylösalaisin käännetään Paul Ankan ja Micki Marlon duetto What You’ve Done to Me (1957). Tässäkin pirteän rock ’n’ rollin takaa paljastuu jälkiviisaasti varsin kammottava sanoma: kaksikko laulaa kaikesta siitä mitä miehen ”rakkaus” on tehnyt sen kohteena olevalle naiselle (esim. ”I took your tender lovin'”, ”I stole your sweet little kisses” ja ”you’ve driven me into madness”).
Kertosäkeistössä lauletaan että ”I never will forget what you’ve done to me”, ja Röda bönorin versio tekee ekspliittiseksi sen, että se ei todellakaan ole millään tapaa romanttista. Tässä feministisessä versiossa (Sången om kvinnans otäcka roller) luetellaan rakkauslaulukliseiden sijaan patriarkaatin naisille asettamia stereotyyppisiä ja alistavia rooleja yhteiskunnassa: äiti, madonna, kylkiluu, noita, huora, jne. Ja kertosäkeistössä aina toistetaan ”jag ska aldrig glömma vad du gjort mot mej”. Kappaleen loppu on kuitenkin optimistinen, ja siinä väännetään rautalangasta feminismin tahallaan väärin ymmärtäville, että tässä ei ole mitään miesvastaista vaan kyse on paremman tulevaisuuden rakentamisesta kaikille.
Kuten 1970-luvun poliittista musiikkia kuunnellessa aina, jälkiviisaus on kivuliasta ja silloisen optimistisen idealismin katsominen vuosikymmeniä tulevaisuudesta tuntuu lähinnä surulliselta; että ainoa asia joka länsimaissa on sen jälkeen kehittynyt, on markkinaliberalismi (vaikka ei se nyt ihan niin olekaan). Yksi Röda bönorin parhaista biiseistä on levyn bonusraidoista löytyvä Sången om sexualmyterna, minkä kuunteleminen on todella pysäyttävää, kun tajuaa että vielä 40 vuotta kappaleen levyttämisen jälkeenkin on huutava tarve #MeToo-kampanjalle. Ei se tulevaisuus ollutkaan ihan niin valoisa kuin silloin luultiin, ja paljon on edelleen tehtävää sukupuolten tasa-arvon eteen.
Röda bönor: Röda bönor (MNW, 1976)
15. musahaasterasti: Musiikkia, jossa on poliittinen sanoma
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta
