Delta Machine, irstaiden vanhojen setien rivo kone

Depeche Mode - Delta Machine; levynkansiUskonnollinen hurmos ja pakottava maskuliininen seksuaalisuus ovat olleet aina tärkeitä teemoja Depeche Moden tuotannossa, ja uudella Delta Machine -albumilla (Spotify) nämä aiheet ovat erityisen korostuneita. Pääbiisintekijä Martin L. Goren sanoitukset eivät sinänsä poikkea kovin radikaalisti aiemmasta, mutta bändin jäsenten vanheneminen luo mieleeni uusia piilomerkityksiä. Levy kuulostaa virkistävältä myös soundiensa puolessa ja se on huomattava parannus viimeisen vuosikymmenen aikana julkaistuun DM-materiaalin verrattuna.

Yritän mielelläni pitää musiikin irrallaan sen tekijöistä, vaikka tekijöiden henkilökohtaisten taustojen ymmärtäminen avaakin usein teoksia hienosti. Varsinkin mainstream-musiikissa näkyvyys mediassa on yhtä keskeinen osa menestynyttä pop-aktia kuin ne levytetyt kappaleetkin. Jos artisti selkeästi vetäytyy taka-alalle, en ala kaivella musiikista henkilökohtaisuuksia, mutta Depeche Moden kaltaiset mammuttiyhtyeet personoituvat niin vahvasti esittäjiinsä, että ns. ”ulkomusiikilliset” asiat väistämättä vaikuttavat kuuntelukokemukseen.

Ei siis ole merkityksetöntä laulaako esimerkiksi Delta Machinen biisit parikymppinen kiimainen teini vai yli 50-vuotias setä. Bändin päävokalisti Dave Gahan tämän hetkinen julkisuusimagokin koostuu nahkatakeista ja tyylikkään tyylittelemättömästä parransängestä. Hänen rietas karismansa on alkanut saavuttaa jo lähes gainsbourgilaisia tasoja. Kun tällainen mies laulaa seuraavanlaisia lauseita, mielleyhtymät ovat väistämättä erilaisia kuin 1980-luvun tuotannon biiseissä:

”I’m taking my place
by your side
and I’m not leaving
until I’m satisfied
….
I’ll come to your house
break down the door
girl I’m shaking
and I need more”
Soothe My Soul

Sisällöllisesti nämä sanat eivät välttämättä hirveästi eroa Goren 26 vuotta sitten laulamasta I Wan’t You Now’sta:

”I want you now
Tomorrow won’t do
There’s a yearning inside
And it’s showing through
Reach out your hands
and accept my love
We’ve waited for too long
enough is enough

And I don’t mean to sound
Like one of the boys
That’s not what I’m trying to do
I don’t want to be
Like one of the boys
I just want you now”
I Want You Now (1987)

Enää ei tarvitse laulaa pojista tai sen pelosta että kuulostaisi samalta kuin muut. Irstaat vanhat sedät kuulostavat aina jokseenkin epäilyttäviltä, eikä halua tarvitse erikseen perustella. Tytöistä silti lauletaan edelleen, mikä saakin kaiken kuulostamaan entistä limaisemmalta.

Dave Gainsbourg, Heaven-musiikkivideo

Goren laulujen tulkitsijana ja bändin julkisena keulahahmona baritoni Gahan on tavallaan suojellut omalla rock-kukkoilullaan tenori Goren herkkyyttä, ja samalla tuonut kappaleisiin myös oman tulkintansa myötä uusia konnotaatioita. Silloinkin kun vielä pidin itseäni bändin fanina, Gahan jäi etäisemmäksi hahmoksi, eräänlaiseksi hieman koomiseksikin viihdyttäjäksi, stereotyyppiseksi rocktähdeksi, jonka tärkeimpiin tehtäviin bändikemiassa kuului julkisen huomion vieminen pois muista jäsenistä. Gore on bändin sydän, Gahan sen kasvot. Toinen vertauskuva olisi pitää Gahanin ääntä ainoastaan yhtenä instrumenttina muiden joukossa, jota Gore on käyttänyt oman visionsa ilmaisemiseen. Olen kuitenkin pikkuhiljaa luopumassa ajatuksestä että yhtye olisi Goren henkilökohtainen ilmaisukanava, koska Gahanin tulkinnalla on niin suuri merkitys siihen miltä lopputulos kuulostaa ja näyttää.

Yhtyeen ilmaisun purevuus on perinteisesti perustunut nimenomaan tuon kaksikon dynamiikkaan jossa heillä on ollut selkeästi erilaiset roolit. Tästä on seurannut se että bändin klassisessa tuotannossa biisien kertoja on säveltäjä-sanoittajan ja esittäjän hybridi, ”GoreGahan”, joka on enemmän kuin osiensa summa. Goren sanoitukset eivät vielä itsessään ole välttämättä erityisen riettaita tai sielukkaita – ja nämä kaksi määrettä kulkevat aina yhdessä kun kyse on tästä yhtyeestä – mutta kaksikon yhteispelistä syntyy Depeche Moden uskonnollis-seksuaalinen ääni.

Nykyäänhän tilanne on hieman erilainen kun myös Gahan on alkanut tehdä biisejä, joita tälläkin albumilla on kolme. Ne eivät kuitenkaan lukeudu bändin keskeisimpiin vaikka osa niistä on kyllä ihan oikeasti hyviä. Niihin ei mitenkään tiivisty se Goren musiikin sielu, joka tekee Depeche Modesta Depeche Moden. Tämäkin albumi voisi toimia paremmin ilman Gahanin kappaleita koska niiden simppelimmät ihmissuhdelyriikat eivät oikein sovi Goren tyylin kanssa yhteen. Secret to the End on tosin niin tärkeä palanen levyn dramaturgiassa, että ilman sitä kokonaisuus ei luultavasti toimisi yhtä hyvin. Oikeastaan se tämän levyn kiintiöbiisi, jolla Gore itse laulaa (The Child Inside), olisi ennemmin kannattanut jättää pois. Ilman sitä ja kahta heikompaa Gahanin biisiä albumista olisi tullut tiivis 44-minuuttinen yhdelle LP-levyllekin mahtuva paketti, mutta nyt se on hieman ylipitkä ja kokonaisuudessa on jonkin verran tyhjäkäyntiä.

Delta Machinen avainkappale on mielestäni minimalistinen balladi My Little Universe, jonka solipsistinen sanoitus määrittää koko albumin ja (Goren) sanoitusten sävyn. Kyse on miehisestä egosta ja alistavasta seksuaalisuudesta, siitä että maailmaan ei mahdu muuta kuin oma halu. Jos Nick Cave lauloi murhaballadeja vuonna 1996, Delta Machinen alaotsikko voisi melkein olla Rape Ballads, paitsi että Goren teksteissä ihmisten väliset valtasuhteet eivät lopulta ole koskaan yksiselitteisiä. Niissä rakkautta ei voi erottaa pakkomielteestä tai riippuvuudesta yhtään sen enempää kuin uskonnosta tai seksistäkään. Cave-assosiaatiot ovat vahvimmillaan kakkosraita Angelissa, joka kuulostaa likimain siltä miltä Bad Seeds varmaan kuulostaisi nykyään jos Cave olisi tarttunut 1970-luvun lopulla kitaran sijasta syntetisaattoriin.

Jonkun toisen esittämänä levyn lyriikat siis eivät välttämättä kuulostaisi niin rivoilta, mutta vanhojen setien laulu saa minut etsimään kaksimielisyyksiä kaikkien rivien välistä. Se ehkä houkuttelee turhankin lapsellisiin tapoihin tulkita lyriikoita, joka ei syntyisi jos mieli olisi tyhjä taulu eikä minulla olisi mitään havaintoa siitä mitä Gore ja Gahan ovat aiemmin tehneet. Mutta A Question of Time, Little 15 ja monet muut vanhat DM-klassikot luovat raskaan painolastin, jonka vuoksi yhtyeen limainen puoli ei pääse niin vain unohtumaan. Siispä seuraavatkin sanat kuulostavat kohtuuttoman irstailta:

 ”I was always looking
looking for someone
someone to stick my hook in
pull it out and run”
Goodbye

”Body parts are starting
to appear and scare
the child inside away”
The Child Inside

Soft Touch / Raw Nervekin kuulostaa irstauksia jokaisesta sanakäänteestä etsivälle kuulijalle kertomukselta miesten välisestä lihallisuudesta, joskin tämä assosiaatio tulee ihan vain tästä lyhyestä katkelmasta:

”Oh brother, give me a helping hand
Oh brother, tell me you understand
Have I hit a raw nerve
Have I hit a raw nerve”
Soft Touch / Raw Nerve

Säkeen jälkimmäinen puolisko luonnollisesti viittaa anaaliseksin kivuliaisuuteen. Tuskin Gore on asioita näin tarkoittanut, mutta tämä tulkinta syntyy albumin musiikillisesta ja ulkomusiikillisesta kontekstista sekä bändin kokonaistuotantoon suhteutettuna.

Angel toisaalta edustaa sitä DM:n seksuaalisuuden toista puolta, jossa himon kohdetta pidetään jumalaisena voimana jolle alistuminen on tie niin lähelle pyhyyttä kuin ihminen ylipäänsä voi päästä. Sanoituksesta löytyy mm. hienoja viittauksia kielilläpuhumiseen. Alonessa puolestaan esitetään taas vaihteeksi harmistusta siitä ettei kertojasta ollutkaan toisen ihmisen henkilökohtaiseksi pelastajaksi. Kertojan rooli sanoituksissa siis vaihtelee jatkuvasti.

Soundit ovat levyllä tuoreimpia sitten Exciterin (2001), sillä kahden edellisen levyn retroilu on korvattu pääosin nykyaikaisemmilla pörinöillä. Dubstep-vaikutteita ei onneksi sentään ole keitokseen eksynyt! Toisaalta albumi lähestyy myös orgaanisempia musiikkimaisemia, sillä esimerkiksi Slow ja Goodbye tuovat Goren blues-vaikutteet aiempaa vahvemmin esille. Onhan levyn nimikin viittaus bändin nimikirjainten lisäksi myös Delta-bluesiin. Depeche Modesta 18 vuotta sitten lähteneen Alan Wilderin yhteistyö Joe Richardsonin kanssa Recoilin subHuman-albumilla tulee väistämättä mieleen näistä syvän etelän soundien ja synteettisten rutinoiden likaisista yhteenliittymistä. En lainkaan ihmettelisi jos jompi kumpi näistä kappaleista löytäisi tiensä vaikkapa True Bloodin seuraavan kauden ääniraidalle.

Playing the Angel (2005) ja Sounds of the Universe (2009) olivat niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin melko köyhiä levyjä, mutta (Goren) sanoitukset Delta Machinella muodostavat toimivan ja särmikkään temaattisen kokonaisuuden joka on erehtymätöntä Depeche Modea mutta sisältää kuitenkin uudenlaisia sivumerkityksiä. Myös sävellyksissä ja sovituksissa on käytetty enemmän luovuutta kuin kahdella edellisellä levyllä yhteensä ja tuloksena saattaa olla yhtyeen relevantein albumi tällä vuosituhannella.

Depeche Mode vuonna 2013: Martin Gore, Andrew Fletcher, Dave Gahan

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.