Taisin kuulla tänään Groove FM:ltä ensimmäistä kertaa Tainted Loven alkuperäisversion. Oli se parempi kuin Soft Cellin versio, mutta ei aivan yhtä hyvä kuin Coilin versio. Soft Cellin Tainted Lovesta en tosin osaa enää sanoa mitään mielipidettä, koska se on muiden megahittien tapaan niin kulunut, ettei voi tietää onko se soitettu puhki vai onko se oikeasti tylsä.
Satuin aiemmin tänään ihan sattumalta lueskelemaan tuota kappaletta koskevaa Wikipedia-artikkelia ja hämmennyin siitä kuinka coveroitu ja samplattu kappale tuo on ollut, varsinkin viimevuosina. 2000-luvulla on muutenkin tuntunut tulevan ärsyttävän vallitsevaksi trendi, jossa coveroidaan ja samplataan samoja kasarihittejä kuoliaaksi asti. Minusta coverointi ja samplaaminen ovat valideja taidemuotoja siinä missä originaalikappaleidenkin tekeminen, mutta miksi versioinnin kohteeksi pitää valita aina ne tutut ja turvalliset kappaleet, jotka ovat jo valmiiksi ihan kuluneita? Toinen hyvä esimerkki on Depeche Moden Personal Jesus, joka sekin on joutunut Marilyn Mansonin coveroinnin ja mainstream-diskohittiin samplaamisen uhriksi.
JOS minä olisin muusikko (rakastan lauseen aloittamista näin) niin valitsisin kyllä coveroitavaksi ja samplattavaksi kappaleita, joita kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. Soft Cell taisi näin tehdäkin aikoinaan kun otti versioitavakseen kappaleen josta ainakaan tuon ajan futuristi/uusromantikkopiirit eivät varmaan juuri mitään tienneet. Heidän versionsa on muutenkin hieno esimerkki hyvän coverversion kaavasta: otetaan kappale aivan eri genrestä ja tehdään siitä ihan omannäköinen versio. Ikään kuin oma kappale, ja Soft Cellinkin versio toimii parhaiten albumikontekstissa; kappaleen sanoituskin tuntuu sopivan täydellisesti heidän Non-Stop Erotic Cabaret -mestariteokseensa.
Vaikka suosinkin tuntemattomista kappaleista persoonallisesti omaksi omittuja coverversiota, minua silti ärsyttää suuresti se kun jotain kappaletta luullaan uuden mainstream-artistin alkuperäiseksi. Esimerkkejähän on vaikka kuinka, Tainted Lovesta Hurtiin. Wikipediassa jopa sanotaan että jotkut ovat coveroineet Johnny Cashin versiota tuosta kappaleesta. Eiköhän se ole kuitenkin Nine Inch Nails -cover edelleenkin, vaikka sovitus perustuisikin Cashin eikä Reznorin sovitukseen. Cover on kuitenkin aina cover, vaikka kuinka omaperäinen ja hyvä, ja sinänsä alkuperäisesittäjä vaatii kunnioitusta. Tällä kunnioituksella en kuitenkaan tarkoita sitä, että Pink Floydin Comfortably Numbista ei saisi tehdä homodiskoversiota.