Vuoden 2007 parhaat levyt

Vanhojen blogimerkintöjen siirtäminen takautuvasti tähän blogiin innosti minua aloittamaan uuden projektin: listaan takautuvasti ”jokaisen” vuoden kymmenen parasta levyä! Kunnianhimoa minulta ei näemmä puutu.

En tosin ajatellut, että tämä projekti edes tulee koskaan valmiiksi, mutta kiva näitä on listailla menneisyydestäkin, vaikka sitten listauksista tuleekin luonteeltaan hyvin erilaisia kuin sellaisista jotka on tehty tuoreeltaan vuoden päättyessä. Mitä kauemmas menneisyyteen menee, sitä enemmän listaukset perustuvat vakiintuneeseen mielipiteeseen (henkilökohtaiseen tai kulttuuriseen) ja sitä vähemmän hetkellisiin trendeihin.

Päivitän näitä satunnaisessa järjestyksessä, vaikka aluksikin sain päähäni että nämä pitäisi päivittää taaksepäin menevässä kronologiassa. Sitten tajusin että sehän on ihan turha rajoitus. Kirjoitan siis sen mukaan, mikä vuosi minua milloinkin sattuu inspiroimaan! Tässä aluksi vuoden 2007 parhaat levyt siltä kuin ne tänä päivänä 2012 tuntuvat. Vuodesta 2008 eteenpäin tehdyt listaukset siis ovat perustuneet siihen mitä kyseisen vuoden lopussa olen ajatellut. Kaikki nämä bloggaukset löytyvät kategoriasta Vuoden parhaat levyt.

10. Herbst9 vs. Z’EV – Through Bleak Landscapes

Spotify

Herbst9 vs. Z'EV - Through Bleak Landscapes; levynkansiKun rituaalisen ambientin kuninkaat Herbst9 laittavat hynttyyt yhteen rytmimagiikan konkari Z’evin kanssa, tulos ei voi mitenkään epäonnistua! Kollaboraatiosta kyllä kuulee helposti mikä on minkäkin osapuolen osuutta, mutta nämä elementit silti sopivat täydellisesti yhteen eivätkä kuulosta toisistaan irrallisilta.

Näin siitäkin huolimatta että kansilehtisestä päätellen yhteistyö on ollut lähinnä virtuaalista – Z’eville on merkitty krediitteihin ”additional material” kun taas Herbst9 on kirjoittanut kappaleet. Tämän lisäksi instrumenteista tarjotaan vielä kappalekohtainen jako, josta käy ilmi että Herbst9 on tehnyt tunnelmalliset dark ambient -taustat, joiden päälle Z’ev hakkaa metallia.

 Välillä Z’evin metalliset paukutukset rakentavat tunnelmaa yhdessä Herbst9:n syntikkamattojen kanssa, välillä ne taas ottavat dominoivan roolin kappaleissa joissa intoudutaan kunnon industrialmättöön. Nämä äänekkäämmät ja nopeammat kappaleet on sijoitettu juuri oikeisiin kotiin levyn draaman kaarta ja ovat sen kohokohtia (esim. Maschinenkult-kappaleen molemmat osat).

Äänimaisemat ovat parhaimmillaan kovin massiivisia ja kylmiä; levylle ei osuvampaa nimeä voisi keksiä. Tämä on rituaalimusiikkia jälkiteolliselle ajalle, jossa rappeutuva teknologia ja hylätyt teollisuusalueet ympäröivät pienen ihmisen joka puolelta. Parhaimmillaan tämä metallinen rytmiikka vie melkein transsiin, johon taustalla humisevat syntikat ja surisevat dronet tuovat vielä oman hypnoottisen lisänsä.

9. Puissance – Grace of God

Spotify

Puissance - Grace of God; levynkansiRuotsalainen martial industrial -bändi Puissance on aika hellyyttävä tapaus. Varsinkin yhtyeen varhaistuotanto on huvittavan rupuisilla soundeilla toteutettua huminaa jonka päälle höpistään lapsellisen vihaista misantropiavuodatusta. Tällä kaavalla syntyi pari erinomaista kappaletta (Hail the Mushroom Cloud ja Release the World), mutta kokonaisuutena Puissancen levyt olivat oikeastaan kuuntelukelvottomia. Kaikesta hölmöydestään huolimatta juuri karismaattinen puhelaulu on parasta Puissancessa, ja aiemmat yhtyeen levyt ovatkin kaatuneet viimeistään siihen että suurin osa kappaleista on ollut mitäänsanomattomia instrumentaaleja, joista ei saa mitään otetta.

Tuorein albumi Grace of God kuitenkin muuttaa kaiken tämän täysin. Tällä levyllä onkin vain yksi instrumentaali, päätösbiisi Loreto, eikä sekään ole hullumpi. Puhelaulussa se puheen ja laulun tasapaino on parempi kuin aikaisemmin ja musiikki on aiempaa melodisempaa. Monella tapaa levy on paljon aiempaa ”popimpia”, mutta se Puissancen tapauksessa on vain hyvä asia. Soundeiltaan Grace of God on Puissancen viimeistellyin ja samalla äänimaailma on myös pehmentynyt. Sanoituksetkaan eivät ole aivan yhtä vihaisia kuin aiemmin, mutta ei niiden taustalla oleva maailmankatsomus silti yhtään valoisammaksi ole muuttunut.

Martial industrial on puhtaimmillaan ja pahimmillaan erittäin monotoninen ja tylsä musiikkityyli. Varsinkin jos ja kun sitä tehdään kohtuullisen halvoin soundein, kuten Puissancen tapauksessakin aiemmin. Jotta siitä saisi kiinnostavaa, on jokin tällainen muista tyyleistä vaikutteiden ammentaminen välttämätöntä. Juuri siinä Puissance onnistuu tällä levyllä täydellisesti.

Levyllä on myös digitaalinen ”bonusraita”, jonka sai ladattua kansitaiteesta löytyvällä linkillä silloin muinoin vuonna 2007 mutta ostin levyn pari vuotta myöhemmin, eikä kyseinen linkki enää silloin ollut tietenkään käytössä. Vastinetta rahoille ja silleen.

8. Coph Nia – The Dark Illuminati: A Celestial Tragedy in Two Acts

Coph Nia - The Dark Illuminati: A Celestial Tragedy in Two Acts; levynkansiThe Dark Illuminati on kovin Laibach-henkinen levy. Tarkoitan tällä nyt Aldenon Satorialin laibachmaista tapaa tehdä hyvin itsensä näköisiä coverbiisejä, jotka saavat uudessa albumikontekstissaan aivan uudenlaisen merkityksen. Laibach käyttää poliittisia teemoja, Coph Nia telemaattisia ja okkultistisia: Saatana onkin tällä levyllä vahvasti esillä niin coverkappaleissa kuin Aldenonin omissakin sanoituksissa, joita ei edes osaisi erottaa toisistaan, elleivät coveroidut kappaleet olisi jo entuudestaan tuttuja.

Laibach tulee vahvasti mieleen Rolling Stonesin Sympathy for the Devilistä, koska hekin ovat tästä versionsa tehneet, ja Coph Nian tulkinta on sille selvästi paljon velkaa. Vähintään yhtä jylhiä ovat myös coverit Arthur Brownin Firesta ja Front 242:n Religionista. Coph Nian parhaaksi tätä ei voi oikein sanoa, koska levyn parhaat palat ovat kaikki coverkappaleita.

Kohokohdat levyllä ovat bändin uran parhaita, mutta valitettavasti osa Aldenonin omista kappaleista on liian heikkoja. Pääasiallisesti tulevat mieleen melko tylsä levyn avaava ambient-teos The End sekä Credo V. Ehkä nämä kappaleet tuntuvat vähän irrallisilta, koska ovat instrumentaaleja. ”Lauletut” kappaleet The New Oath, Drinking to the Angel of the East ja Hymn to Lucifer ovat kuitenkin täyttä rautaa. The New Oath on sanoituksena Coph Niaa kauneimmillaan, mutta en osaa silti kuunnella kappaletta haikailematta Flowers Made of Snow -kokoelmalla julkaistun The Oath -version sovituksen perään. Jousisoittimet toimivat The Dark Illuminatilla muuten hienosti, mutta tässä kappaleessa ne tuntuvat kovin ylimääräisiltä.

7. Nine Inch Nails – Year Zero

Spotify

Nine Inch Nails - Year Zero; levynkansiEn osaa päättää, onko tämä levy lopulta nerokasta surinapoppia vai tylsää nupinvääntelyä, jossa ei ole enää mitään jäljellä Trent Reznorin menneestä loistosta. Ehkä tässä on sitten vähän molempia. Year Zero -albumikokonaisuuden vahvuus ja samalla heikkous on siinä, että se on paljon muutakin kuin vain CD. Tai oli; levyn julkaisun jälkeen herkullisesti alkanut mainoskampanja kuihtui ikävästi. Ainakaan levyn sanoituksista olisi kovin vaikea saada mitään irti, jos ei olisi tutustunut taustatarinaan. Musiikillisestihan levy sisältää lähinnä äänikokeiluja eikä popkappaleita, mutta onneksi hittipotentiaaliakin on hippunen seassa, tuomassa monipuolisuutta materiaaliin.

Reznorin yhteistyö Saul Williamsin kanssa kuuluu tällä levyllä vahvasti ja äänimaiseman puolesta Year Zero voisi vaikka olla The Inevitable Rise and Liberation of NiggyTardustin sisarlevy. Särötetyt biitit ovat tällä levyllä mielestäni muutenkin enemmän velkaa hip hopilla ja mustalle rytmimusiikille kuin NIN:in industrial-taustalle. Tässä valossa joku Great Destroyerin pörinäkohtauskin tuntuu enemmän pop-kappaleen lopussa olevalta persoonalliselta mausteelta kuin varsinaisesti musiikin rakenteita kyseenalaistavalta melukohtaukselta. Levyn kokeellisuus on siis varsin tuttua ja turvallista verrattuna Reznorin magnus opukseen The Downward Spiral (1994).

 Aivan kuten The Downward Spiral, myös Year Zero on teemalevy. Mutta siinä missä Downward Spiral on henkilökohtainen teiniangstin mesteriteos, Year Zero on sen aikuisempi ja yhteiskunnallisesti valveutuneempi versio. Sisäänpäinkääntyneen angstin tilalla on ulospäinkääntynyt angsti, ahdistus siitä mihin yhteiskunta on menossa. Reznor on lopettanut päihteiden väärinkäytön ja saanut elämäänsä muutakin sisältöä kuin oman ahdistuksensa. Tässä samalla NIN on tietysti menettänyt osan hohdostaan, mutta Year Zero osoittaa että Reznor ei ole yhden tempun mies. Kyseessä onkin tämän ”aikuisemman” vaiheen toimivin albumikokonaisuus. The Fragilen (1999) jälkeen Reznor ei ole onnistunut tekemään oikein mitään muuta toimivaa albumikokonaisuutta kuin tämän.

6. no Xivic – Yksityisyys

no Xivic - Yksityisyys; levynkansiYksityisyys on hienoa hieman noiseen ja droneen kallellaan olevaa dark ambientia, joka kuulostaa samanaikaisesti hyvin orgaaniselta ja tutulta, mutta myös mystiseltä ja epätodelliselta. Suurin osa kappaleista avautuu mentaalisina mielikuvina selväpiirteisistä elokuvan kohtauksista, joille en kuitenkaan ainakaan itse ole löytänyt mitään yhteistä nimittäjää.

Flexal Dental Zwei kuulostaa aika humoristiseltakin tarinalta helvetillisestä hammaslääkärikäynnistä kun taas Koirantappo on ihan sitä mitä nimestäkin voi päätellä ja levyn selvästi painajaismaisin ja ahdistavin kappale. Etelään tuo mieleen Andrei Tarkovksin Stalkerin upean seesteisen resiinakohtauksen ja Pakomatka pohjoiseen tuntuu jatkavan samaa teemaa. Mukana oleva VR:n junakuulutus tosin kuulostaa hassulta siinä seassa.

Samplenkäyttö on muutenkin tällä levyllä ehkä omituisinta ikinä: junakuulutuksia sekä asiakkaan ja hammaslääkärin välisiä höpinöitä. Kyllä ne kappaleiden teemoihin sopivat, mutta jotenkin tuntuvat vaan turhan arkisilta ja siten banalisoivat muuten melko aavemaista tunnelmaa. Tosin ehkä sen voi laskea myös levyn hyväksi puoleksi: tässä on todellisuuden tuntua, eikä naurettavaa yltiösynkkyyttä johon jotkin genren edustajat välillä sortuvat. Paras kappale on kuitenkin päätösraita Manala jonka pitkät maalailevat dronet ovat yhtä hypnoottisia kuin genren parhaimmisto tai no Xivic livenä.

5. Recoil – subHuman

Spotify

Recoil - subHuman; levynkansiRecoil on koko uransa aikana osoittanut selvää potentiaalia suuruuteen, mutta tähän mennessä ideoiden toteutus on jäänyt aina jotenkin puolitiehen. SubHumanilla kuitenkin kuulostaa siltä, että Alan Wilder on vihdoinkin saanut toteutettua musiikillisen visionsa. Vuosien työn jälkeen kaikki osaset ovat loksahtaneet paikalleen.

Kyse taitaa olla lähinnä siitä, että Wilder on vain tarvinnut oikean työkumppanin; Depeche Modesta lähdettyään Wilderillä ei ole ollut Martin L. Goreen verrattavaa loisteliasta lauluntekijää jonka sävellyksien ja sanoitusten ympärille loihtia upeita sovituksiaan. Tällä levyllä blues-muusikko Joe Richardson on kuitenkin omaksunut tuon roolin täydellisesti, ja kerrankin tuntuu siltä, että Recoilin kappaleet ovat toimivia kokonaisuuksia, joista mitään ei jää puuttumaan, ja jotka käyvät upea vuoropuhelua keskenään.

Tuloksena on levy, jolta löytyy niin upeita äänimaisemia sekä hienoja ja vaikeamman kautta kulkevia kappalerakenteita kuin juurevaa tulkintaa ihmisyyden synkästä puolesta. Allelujahin Tangerine Dream -lainakin tuntuu hienolta kumarrukselta menneeseen, eikä mielikuvituksettomalta samplekikkailulta.

4. The Angels of Light – We Are Him

Spotify

The Angels of Light - We Are Him; levynkansiMichael Giran musiikki haki suuntaansa pitkään Swansin lakkauttamisen jälkeen. Bändin lopetuspäätöstä edeltänyttäkin levyä, Soundtracks for the Blindia (1996), vaivasi suorastaan hämmentävä tyylillinen rönsyily, ja Swansin jälkeiset Giran projektit olivat nekin kovin monimuotoisia.

Näistä tärkein eli The Angels of Light on tehnyt kovin hajanaisia levyjä, jotka parhaimmillaankin ovat kaatuneet liian pitkään kestoon. Riisutun Sing ’Other People’ -levyn jälkeen tuntui jo melkein siltä, että Gira on jo kaiken annettavan antanut, mutta onneksi We Are Him edusti parasta mitä hän oli saanut aikaiseksi sitten The Great Annihilatorin (1995). Tietyllä tavalla se myös hienosti ennakoi Swansin tylytyksen paluuta.

Tämä levy on täynnä väkeviä ja monimuotoisia sovituksia hienoista kappaleista, kauniin folkahtavasti helkkyen. Tässä on juuri sitä wall of sound -meininkiä ja mahtipontisuutta joka Swansista teki upean yhtyeen, mutta Angels of Light esittää sen vähemmän päällekäyvällä ja vapautuneemmalla tavalla. Good Bye, Mary Lou on ”iloisinta” AoL:ää ikinä, vaikka sanoitus toki onkin kaikkea muuta. Lyriikat ovatkin tällä levyllä huippuluokkaa, ja ainoan musiikillisesti tylsänkin kappaleen (The Visitor) pelastaa juurikin koko levyn hienoin sanoitus.

3. CMX – Talvikuningas

Spotify

CMX - Talvikuningas; rajoitetun painoksen kansiTalvikuningas on CMX:n ehein albumikokonaisuus, ja myös yksi niistä parhaista. Tällaista temaattisuutta ja yksittäisten raitojen saumatonta yhteispeliä toivoisi useammaltakin levyltä. Mielestäni on kyllä liioiteltua sanoa, että levyllä olisi vain yksi kappale, mutta kokonaisuus on kyllä niin paljon enemmän kuin osiensa summa, ettei tätä oikein ole mielekästä kuunnella muuten kuin alusta loppuun tarkoitetussa järjestyksessä.

Tämän lisäksi levyllä on myös yksittäisiä kohokohtia jotka saavat haukkomaan henkeä, mutta ne eivät ole tavallisen rock-levyn tapaan yksittäisiä kappaleita vaan yksittäisiä osia kappaleissa tai kappaleesta toiseen toistuvia teemoja. Olen ehkä kasvanut liikaa ulos scifi-vaiheestani arvostaakseni levyn sanoitusta erityisemmin, mutta kyllähän se on tavallaan Yrjänää parhaimmillaan. Ainakin niiden kosmologisten sivistyssanojen käyttäminen on kerrankin perusteltua!

Levyn soundit ja kappalerakenteet tarjoavat kylmyydessään ja massiivisuudessaan täydellisen ääniraidan kosmiselle kertomukselle, joka käsittelee ihmiselle käsittämättömän suuria etäisyyksiä ja ajanjaksoja. Yrjänä on scifinsä lukenut, ja tekstistä kuultaa läpi rakkaus tätä tyylilajia kohtaan. A.W. ei ole myöskään ruvennut yhtään jarruttelamaan vaan on kunnolla revitellyt niin suurieleistä scifiä että Suomessa harvoin mitään tällaista nähdään – tai kuullaan.

Tuntuu kuitenkin, että nimenomaan rock-levyn muodossa tämä toimii kaikkein parhaiten. Koska tarina esitetään tietyllä tapaa pirstaloituneena – jokainen kappale on irrallinen kohtaus tarinasta ja ne kerrotaan aina eri näkökulmasta – tietynlainen unenomaisuus ja fantastisuus toimii kenties paremmin kuin proosamuotoisessa tekstissä. Koska tapahtumat myös sijoittuvat ajallisesti ja tilallisesti jonnekin niin kauas, ei synny sellaista kotimaisen scifin kanssa ongelmallista ”ei tämä ole uskottavaa suomeksi” -vieraannusefektiä. Tämäkin ongelma johtuu varmaan vain ennakkoluuloista, eikä todellisesta epäuskottavuudesta.

2. Sutcliffe Jügend – This Is the Truth

Sutcliffe Jügend - This Is the Truth; levynkansiPower electronics -legenda Sutcliffe Jügendin levy This is the Truth on upeasti aaltoileva hiljaisuuden ja sietämättömän metelin meri. Silloinkin, kun äänimatto on minimalistisimmillaan ja hiljaisimmillaan, se on kaikkea muuta kuin rauhallinen. Levyllä rakennetaan upeasti jännitteitä, jotka jäävät toisten kappaleiden lopussa roikkumaan uhkaavina, kun taas toisissa kappaleissa se purkautuu hurjana metelinä. Nämä meluisat kohdat lisääntyvät levyn loppua kohden, joten levyä on luonnollista verrata voimistuvaan myrskyaallokkoon, jossa jokainen aalto on edellistä voimakkaampi ja intensiivisempi.

This Is the Truth on aggressiivinen, pelottava ja vaikea kuuntelukokemus joka saavuttaa sen mitä yrittäessä yleensä päädytään vain korniin lopputulokseen. Siihen kiteytyy power electronicsin poliittinen epäkorrektius, pidäkkeetön aggressio ja epämusikaalinen metelöinti paremmin kuin yhteenkään toiseen kuulemaani levyyn.

Kokonaisuus toimii erityisen hyvin loistavan dynamiikan ansiosta: joka toinen kappale on meluisa, päällekäyvä ja pohjattoman vihainen, joka toinen taas hieman hiljaisempi mutta vähintään yhtä vihainen. Jokainen äänekäs biisi on kuitenkin vuorollaan edellistäkin raskaampi ja päällekäyvämpi ja näin jännite kasvaa koko levyn läpi. Nämä hiljaisemmat kappaleet ovat välttämättömyyksiä: jos koko levy olisi pelkkää suodattamatonta paahtoa, se menettäisi tehoaan koska siihen turtuisi. Tämän levyn sisäinen vaihtelu kuitenkin tehostaa sekä hiljaisten että äänekkäiden kappaleiden tehoa. Ne ovat molemmat ahdistavaa ja pelottavaa kuultavaa, mutta eri tavoilla.

Koko levyn pituudella nerokkaasti rakennettu jännite purkautuukin sitten äärimmäisessä päätösraidassa Blind Ignorance, joka sattuu myös olemaan levyn ainoa biisi joka löytyy Spotifystä. Se on se kappale, jota kuuntelen kun olen todella vihainen. Olen sitä aika harvoin, eikä tuota kappaletta – kuten ei myöskään koko levyä – voi kovin usein kuunnellakaan. Blind Ignorance on täydellinen isku kasvoille, kenties raa’in kappale jonka olen koskaan kuullut.

Biisin teho on juuri albumikontekstissa. Sen puhdistava voima tulee juuri levyn jännitteen purkamisesta, mutta tuo jännite on jäänyt mieleeni sen verran pysyvästi, että olen ehdollistunut siihen: sama puhdistava vaikutus, joskin lievempänä, tulee nykyään myös siitä että kuuntelen tämän kappaleen yksinään.

This Is the Truthin kuultuaan on todellakin puhdas olo. Tuntuu, että osa aggressioista ja synkistä tunteista ja ajatuksista on täysin kadonnut, koska ”musiikki” on antanut minun kohdata ne ja jättää oman onnensa nojaan. Nimenomaan ”sanoitusten” täydellinen epäkorrektius on ratkaisevaa. Koska mikään ei ole tabu eikä mikään ole pyhää, minkä tahansa likaisen ajatuksen kohtaaminen on sallittua. Niitä on aivan varmasti kaikilla, mutta kulttuuri yrittää tukahduttaa ne.

Toiminta on kuitenkin se mikä tarvitsee tukahduttamista, eivät ajatukset. Sutcliffe Jügend auttaa kohtaamaan ne ajatukset rehellisesti, ilman moraalista arviointia ja tuomitsemista. Silloin voi saavuttaa paremman mielenrauhan ja hallinnan toiminnastaan.

1. Desiderii Marginis – Seven Sorrows

Spotify

http://open.spotify.com/track/3GWTKLgjrGE6206kA3TlNiVuonna 2007 julkaistiin kaksi yhtä täydellistä, mutta hyvin erilaisia tunnetiloja vastaavaa levyä. This Is the Truth on lääke vihaan, Seven Sorrows on lääke suruun. Desiderii Marginis on yksi ruotsalaisen Cold Meat Industry -tallin parhaimmista dark ambient -akteista, joka viimeistään tällä levyllä nousi genren tasaisen massan yläpuolelle. Levy on meditatiivista dark ambientia, joka ei kuitenkaan ole niin synkkää kuin genren edustajat yleensä. CMI-tyylisen tasokkaan mutta yllätyksettömän perusambientin päällä kuullaan akustista kitaraa, rytmisiä perkussioita, kevyen meluisia efektejä ja mitä tärkeintä, täydellisiä puhesampleja. Juuri tuo jälkimmäinen elementti nostaa tämän levyn elämäni tärkeimpien joukkoon.

Yleensä industrial- ja ambient-biiseissä käytetään puhesampleja melko sattumanvaraisesti, ilman että niillä on kovin syvällistä merkitystä, vaikka ne osuisivatkin lähelle esimerkiksi sanoituksen teemaa. Seven Sorrowsin samplet ovat kuitenkin huolella valikoituja ja jokaiseen niistä sisältyy syvä viisaus. Ne koostuvat rauhallisen miesäänen lausumista lyhyistä filosofisista totuuksista joita toistetaan sitten läpi kappaleen. Normaalisti tämä toistokin saattaisi olla häiritsevä tekijä, mutta kun ääni on niin rauhallinen ja sisältö niin ytimekäs ja totuutta täynnä, toisto vain toimii sisällön tehostamisessa loistavasti.

Raamatullisia viittauksia näistä puhesampleista löytyy yhdestä kappaleesta (Why Are You Fearful?), mutta muuten ne ovat uskonnosta riippumattomia hengellisiä lausahduksia, jotka koskevat ihmisen pohjatonta kykyä ottaa vastuu itsestään ja kasvaa henkisesti, omin avuineen. Jeesuksen lisäksi lainataan mm. Khalil Gibrania (The Bitter Potion) ja James Allenia (Night Pretenders, I Tell the Ancient Tale). Paikoitellen puhe kuulostaa melkeinpä meditaatioharjoituksen ohjeistukselta. Puhetta on vain noin joka toisessa kappaleessa, ja niiden väliin jäävät täysin instrumentaalit raidat ovat nekin kokonaisuuden kannalta oleellisia. Ikään kuin mietiskelytaukoja, joiden aikana saa sulatella edellisen kappaleen sisältöä.

Tämän pienen new age -vivahteen vuoksi levy voi jonkun kuulijan karkoittaa pois, mutta minulle Seven Sorrows on hyvin emansipoiva albumi, jolla musiikki ja puhe täydentävät toisiaan upeasti. Levystä saa paljon voimaa ja inspiraatiota. Nimestäkin voi päätellä, että sävy on melankolinen, mutta kirkkaasti toivoa säteilevien puhesamplejen vuoksi kyse on enemmän siitä miten melankolia voitetaan, ei siitä miten sille alistutaan romantisoiden – kuten goottiestetiikassa ja dark ambientissakin turhan usein tehdään. Tämä ei ole kuoleman ihannointia vaan elämän ylistys, kaiken pahan ja hyvän mitä siihen kuuluu.

”As a being of Power, Intelligence, and Love, and the lord of his own thoughts, man holds the key to every situation, and contains within himself that transforming and regenerative agency by which he may make himself what he wills.” (James Allen: As a Man Thinketh)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.