Ei verta ja lihaa

Dar Buddha Rising - Ritual IX; levynkansiOlin YO-talolla katsomassa Void Odyssey -kiertueella olevia Dark Buddha Risingia ja Oranssia Pazuzua. Olin aluksi ihan lavan edessä kun DBR aloitti soittamisen, mutta keikka meinasi mennä ihan pilalle kun näin kitaristilla tai basistilla kihlasormuksen! Ei minulle tietenkään ole mitään väliä mikä muusikon siviilisääty on, mutta tuo huomio teki soittajasta liian inhimillisen, oman persoonansa jolla on oma arkiminä.

Yleensä se ei varmaankaan häiritsisi, mutta kun kyseessä on Dark Buddha Risingin kaltainen meditatiivinen ja ritualistinen musiikki, se oli aivan liian banaalia. Huomasinkin jotain omituista: normaalisti näen suurta vaivaa että näen esiintyvän yhtyeen lavalla, mutta nyt etsin tahallani paikkaa jossa kuulisin mahdollisimman hyvin mutta näkisin mahdollisimman huonosti.

Dark Buddha Risingin kosminen metallijyräys kun on hyvin visuaalista ja mielikuvitusta stimuloivaa musiikkia, jonka soittajat kanavoivat kuultavaksi jostain pimeästä eetteristä. Bändin live-esiintyminen ja musiikin rakenne ovat niin vähäeleisiä, että en koe tarpeeksi nähdä heitä ”rocktähtinä” tai taiteensa luojina, vaan jonkin itseään suuremman välittäjänä. Siispä ajatukset soittajista erillisinä persoonina tai heidän näkeminen ainoastaan haittaa musiikin kokemista. Vain murskaavilla äänivalleilla oli merkitystä, ja itse bändi olisi voinut vaikka soittaa verhon takana. Bändin ”näkeminen” livenä on silti perusteltua, koska kotiäänentoistolla ei vain voi päästä samanlaiseen transsiin, jossa musiikki tuntuu jokaisessa kehon lihaksessa eikä vain mielessä.

Keikka olikin vaikuttavimmillaan silloin kun päästi irti kaikesta ja antautui melun vietäväksi. Tuijotti vain kattoa, jossa häilyivät soittajien epämääräiset varjot, kuin suurten muinaisten jumalien valtavat lonkerot. YO-talon vanhanaikainen arkkitehtuuri muodosti yhdessä varjojen kanssa anakronistisen ilmapiirin jossa aika ja tila ovat vinksallaan sanoinkuvaamattoman kauhealla tavalla. Kyse oli psykedeelistä avaruusmetallista, joka kertoo meille niin valtavista kosmisista kauhuista, että niin yleisö kuin soittajatkin ovat siinä rinnalla täysin merkityksettömiä.

Oranssi Pazuzu sen sijaan teki itsestään hieman isomman numeron, joten oli ymmärrettävää että heitä halusin vähän katsoakin. Kenties veren juominen maljasta on Dark Buddha Rising; kuva bändipaidastayhtyeen vokalistille pyhä ja henkilökohtainen rituaali, mutta minusta se vaikutti vain black metal -kliseeltä ja teatterilta. Siinähän se ”ongelma” populaarimusiikissa onkin, että kaikki on teatteria.

Se mahdollinen pyhyys jota rock-konsertissa voi kokea, tapahtuu yksilön pään sisällä, koska ihmisten – etenkin esiintyjän ja katsojan – välillä on lähinnä rahataloudellinen suhde. Varsinkin kun kyse on black metalista, itse en ainakaan voi mitään intimiteettiä kokea. Musiikki ja esitys on kylmää, eristäytynyttä. Ei se ole minulle sosiaalinen tapahtuma että sukelletaan omien pelkojensa ytimeen ja mennään musiikin mukana johonkin toiseen maailmaan.

Populaarikulttuuri on hyvä karnevalisoimaan ideologioista vaaratonta teatteria. Kun keikalle vain kerääntyy joukko atomistisia yksilöitä viihtymään vastineena rahalle, anarkiassa (punk) tai satanismissa (black metal) ei ole mitään uhkaavaa. Tämä on tietysti yleistys eikä mikään tyhjentävä tai edustava esitys em. genrejen ideologisesta sisällöstä ja taustasta. En tietenkään tiedä mitä, jos mitään, jumaluutta tuolla keikalla palvottiin, mutta se onkin jokaisen oma asia. Rock-keikoissa ei voi mielestäni mitenkään olla kyse kollektiivisesta rituaalista tai yhteiskuntarauhaa uhkaavasta projektista.

En minäkään nyt minnekään black metal -keikalle koskaan menisi jos se ei olisi viihdettä ja teatteria. Juuri populaarimusiikin kautta voin mennä lukemattomiin erilaisiin musiikin alakulttuureihin ja kokea niissä turvallisesti jotain vierasta. Ilman että minun tarvitsee sitoutua tiettyyn ihmisryhmään, yhteisöön tai ideologiaan. Populaarikulttuuri on avoinna äärettömälle määrälle individualistisia tulkintoja. Se on tietysti hieno asia, enkä osaa kuvitella elämää ilman sitä. Se on kuitenkin myös heijastusta postmodernista ideologisesta tyhjyydestä ja konsumeristisen elämäntavan kääntöpuolista.

Oranssi Pazuzu - Kosmonument; levynkansi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.