Kritiikin kritiikkiä

Marginaalisemman musiikin kuuntelijalle valtavirtaisemman median seuraaminen on joskus melko tuskallista puuhaa. NRJ:llä soivat pop ja r’n’b-renkutukset ovat toki oma lukunsa, mutta itseäni häiritsee eniten metallin ja indien järkkymätön jalansija vaihtoehtoisemman musiikin keskiössä. Metallikin on jo melkoista poppia, kun tämän päivän Helsingin Sanomissa oli kokonainen sivu pyhitetty Children of Bodomille ja Slipknotille. Kaikki synkkä ja aggressiivinen musiikki mielletään automaattisesti metalliksi, varsinkin valtavirrassa, ja se ärsyttää minua.

Silloinkin kun musiikki ei ole metallia, se vertautuu siihen vahvasti. Suurin osa gootti- ja industrialmusiikkia tai muita niiden lähigenrejä kuuntelevista ihmisistä on aloittanut jonkin sortin metallin parista ja kaikki muu musiikki on heille ikään kuin jatkumoa metallin tunnelmalle, eikä musiikkia omassa arvossaan. Esimerkiksi Imperiumin ja Noise.fi:n levyarvostelut jaksavat muistuttaa että ”tiedossa ei ole minkään valtakunnan metallimusiikkia” tai ”Elendin musisointi ei ole metallia, ei edes kovin lähellä sitä”, ikään kuin metalli olisi oletusmusiikkia ja kaikki muu ”jotain muuta”, metallin sisar- tai tytärgenrejä.

Tällaisista arvosteluista tulee jotenkin lukijaa (ja kirjoittajaakin?) aliarvioiva kuva. Usein näkee myös sitä, että arvostelija sanoo ettei tiedä kyseisestä genrestä oikein mitään, ja joskus jopa käyttää sitä perusteena keskiverrolle tai huonolle arvosanalle. On toki paikallaan sanoa jos ei tunne levyn lähisukulaisia, mutta silloin voi miettiä tarkemmin, kannattaako arvostelua edes kirjoittaa. En minä esimerkiksi uskaltaisi mitään Dälekiä lähteä arvostelemaan, koska en tiedä yhtyeen musiikillisista vaikutteista yhtään mitään. Ensin haluaisin tutustua ja perehtyä asiaan tarkemmin, niin ettei tarvitsisi olla niin epävarma kaikesta mitä minulla on sanottavanani.

Toisessa ääripäässä on toki esimerkiksi osa Kuolleen Musiikin Yhdistyksen arvosteluista, jotka tuntuvat joskus hyvinkin elitistisiltä ja kaikkitietäviltä. Nöyryyttä pitäisi olla sopivasti. Ei sellaista ”enhän minä mitään tiedä” -asennetta, mutta ei myöskään mitään genrerajoja viilaavaa namedroppailua. KMY:n sivuilla on kyllä asiantunteva esittelyteksti industrial-musiikin historiasta, joka avaa asiaa siihen perehtymättömille ja raottaa elitismin ja salaperäisyyden esoteeristä verhoa.

Metallipainotuksien lisäksi indien hehkutus näkyy painetuissa lehdissä kuten Rumba, Soundi tai vaikkapa Sue. Muiden genrejen levyt eivät saa hirveästi palstatilaa tai edes hyviä arvioita. Tuntuu että jos kyse on muiden genrejen edustajasta, levy ei voi saada arvioksi viittä tai neljää tähteä, vaikka sanallinen arvio vastaisikin tuollaista arviota. Metalli- tai indielevynä samanlainen sanallinen arvio tuottaisi kuitenkin paremman arvosanan. Varsinkin indie on nyt niin pop, in ja trendikäs genre, että sitä tekemällä saa hyviä arvosanoja vaikka ei olisikaan mistään kotoisin.

Toki tästä on poikkeuksia – esimerkiksi Laibach on sen verran tunnettu yhtye että uusin Laibachkunstderfuge sai uusimmassa Suessa täydet 10 pistettä. Toisaalta De/Visionin kokoelmalevy haukuttiin aikoinaan jossain em. lehdistä pystyyn ihan vain siksi ettei kirjoittaja tuntenut genreä. Monet freak folk ja experimental-levyt saavat myös aikaan samanlaisia reaktioita. Ei ole mitään järkeä, että tuollaisia perinteisen musiikin ulkopuolella toimivia akteja arvioivat ihmiset, jotka ovat selvästi kiinni kappale- ja melodiapainotteisen musiikin viitekehyksessä.

Lopuksi haluan vielä ottaa esille Saran musiikillisen kehityksen. Mediassa tuntuu vallitsevan jokin konsensus siitä, että bändin musiikki on kehittynyt yhtyeen koko uran ajan, ja uusin levy on aina kypsin. Parhaita levyjä ovat tietenkin ne isolla levy-yhtiöllä julkaistut, viimeistellyimmät, siloitetuimmat ja popeimmat levyt. Itse kuitenkin pidän ensimmäisten levyjen vaihtoehtoisempaa ja roisoisempaa materiaalia huomattavasti parempana, uudempi kuulostaa tylsältä ja hengettömältä vaikka onkin toki teknisesti paremmin toteutettua. Usein tuntuu että muutenkin musiikkimediassa on jokin yhtenäinen mielipide jostain asiasta, eikä siitä saa poiketa.

Ei nyt pidä siis olettaa että en pitäisi metallista tai indiestä, ne vain ovat genrejä muiden joukossa. Arvostan myös edellämainittujen nettisivujen työtä ja varsinkin KMY:n panos vaihtoehtoisen musiikin esilletuomisessa Suomen kokoisessa maassa ansaitsee suurta kunnioitusta.

Kuolleen musiikin yhdistys 10 v.

Kirjoitetaanpa taas menneistä keikoista. Tällä kertaa kävin Turussa Kuolleen Musiikin Yhdistyksen 10-vuotiskonsertissa, joka oli KMY:n tapahtumaksi yllättävänkin kevyt, koska illan artisteista kahden ensimmäisen musiikissa ei ollut oikeastaan hiventäkään siitä synkkyydestä ja painostavuudesta joka industrialmusiikin laajaa kirjoa yleensä yhdistää.

Turkulainen E-Musikgruppe LuxOhr esiintyi ensimmäisenä. Jo taustavideona pyörineen mykkäelokuva L’Infernon alkuteksteistä sai selville koko keikan luonteen: kyseessä oli restauroitu versio elokuvasta, jossa soundtrackin oli säveltänyt legendaarinen krautrock-synabändi Tangerine Dream. Kyseisen yhtyeen musiikkiin LuxOhrin esiintyminen sitten vertautuikin liiallisuuksiinkin asti. Musiikki oli erittäin perinnetietoista ja yllätyksetöntä ja keikan rakennekin noudatti Berliinin koulukunnan parhaita perinteitä: kaksi aaltoilevaa teosta, molemmilla kestoa suunnilleen 20 minuuttia eli sen yhden vinyylin puolen verran. Bändin heikkous oli kuitenkin myös vahvuus: parempaa tribuuttia ei Edgar Froesen ja Klaus Schulzen hengenheimolaisille voisi esittää ja kun kerran ei ole mahdollista matkustaa 70-luvun Saksaan TD:n kulta-ajan keikalle, on tämä varmasti paras korvike jonka voi saada – ainakin Suomessa.

Toisena esiintyi saksalainen Antlers Mulm, tarpeettoman tuntematon kokeellista konepoppia soittava yhtye, jonka keikkaan minulla kohdistui varsin suuret odotukset. Kuten suurilla odotuksilla on usein tapana, tälläkin kertaa siitä seurasi pieni pettymys. Mikään pohjanoteeraus keikka ei todellakaan ollut, sillä taustavideo oli upea ja minimalistisesta esiintymisestä huolimatta bändi onnistui tuomaan kappaleisiin livenä jotain uutta. Ainakin loistavan Of Withered Sparks -levyn kappaleista usea poikkesi ratkaisevasti albumiversioistaan. Silti keikasta jäi jotenkin väsynyt maku – yhtyeen esiintyminen oli todellakin vähäeleistä ja epäkiinnostavaa, jolloin huomio kiinnittyikin luonnollisesti hienoon taustavideoon, joka ei yksinään kuitenkaan riittänyt luomaan kaipaamaani tunnelmaa.

Pääesiintyjänä oli Suomen ja koko maailman power electronics -kärkinimiin lukeutuva joensuulainen STROM.ec. Esiintyminen olikin aivan toista luokkaa kuin kahdella ensimmäisellä vähäeleisellä bändillä. Vokalisti Toni Myöhänen huusi, karjui ja heilui ihan riittävästi ja loppukeikasta syöksyi myös arvaamattomasti yleisöön, joka oli jo ilman erityistä innostamistakin valmiiksi riehakkaalla tuulella. Stromin meluvalli oli parhaimmillaan juuri sitä luihin ja ytimiin tunkeutuvaa vastustamatonta ääntä, joka ei pelkästään kuulu korvissa, vaan myös tuntuu kehossa. Shokkiefektiä keikkaan sai ihan riittävästi siitä, että hiljaiset ja äänekkäät osat vaihtuivat äkisti ja töksähtäen. Itse kyllä pidän enemmän siitä että melua kasvatetaan pikkuhiljaa ja rauhallisesti, koska silloin saavuttaa paremmin ihanan hypnoottisen mielentilan. Ansionsa on toki STROM:inkin tyylillä. Ehdottomasti illan paras keikka, vaikka se kärsikin vähän liikaa teknisistä vaikeuksista.