Fifty Shades of Tainted Love

Lukijat ovat varmaan huomanneet, että Kuunteluhaaste 2018 pääsi vain vähän yli puolivälin. Olen ihan suosiolla luovuttanut haasteen suhteen, koska se alkoi käydä itseään toistavaksi. Toisaalta kuunteluhaaste ehti jo täyttää sille asettamani tavoitteet, kun se sai minut hieman laskemaan itselleni asettamiani rimoja esim. taustatutkimuksen ja bloggausten pituuden suhteen, ja siten myös kiihdytti kirjoitustahtiani. Vuosi 2018 onkin ollut blogin historian toiseksi aktiivisin.

Yksi kuunteluhaasteen täyttämättömistä rasteista jäi kuitenkin kaihertamaan, koska olin jo ehtinyt tehdä sen eteen runsaasti taustatyötä. Se oli 36. kohta, ”vähintään kaksi eri versiota valitsemastasi teoksesta tai kappaleesta”. Niin, vähintään. Arvaatte varmaan mitä sitten tapahtui: niitä tuli enemmän kuin kaksi. Niitä tuli viisikymmentä.

Varsin aikaisessa vaiheessa ehdokkaat tälle rastille olivat karsiutuneet kahteen ikivihreään popkappaleeseen: Gershon Kingsleyn Popcorniin (1969) ja Gloria Jonesin Tainted Loveen (1964). Popcornista olen kuitenkin jo kirjoittanut, ja jälkimmäisestä on myös saatavilla enemmän versioita. YouTubestakin niitä löytyy kevyesti yli 50, mikä on mukavan iso ja pyöreä luku. Eikä näin hienoa otsikkoideaa nyt vain voi jättää käyttämättä! Niin, kyllä: tämä on todennäköisesti typerin idea jonka olen saanut tämän blogin historiassa. Siinä saattaa jäädä Children of Bodomin jokaisen jaun laskeminenkin kakkoseksi kun päätän kuunnella saman biisin 50 kertaa.

Tainted Love on kuitenkin erinomainen valinta tällaiseksi biisiksi, koska minunkin päässäni se soi nimenomaan selkeästi useina eri versioina. Se on sävellys, joka toimii erinomaisesti hyvinkin erilaisina sovituksina, ja myös sen sanat ovat sopivan monimerkitykselliset ja mahdollistavat monenlaisia tulkintoja. Kuuntelen versiot asiaa varten luomaltani YouTube-listalta, koska siellä on kattavin valikoima covereita. Lista on järjestetty cover-tietokanta Second Hand Songsin julkaisukronologian mukaisesti. Tässä bloggauksessa esittelen kappaleen historiaa, aluksi kronologisesti ja sitten versioiden tyylilajin mukaan niputettuna.

36. musahaasterasti: Vähintään kaksi eri versiota valitsemastasi kappaleesta
Gloria Jones: Tainted Love + 49 cover-versiota
Mistä: YouTubesta

Gloria Jones - Tainted Love (alkuperäisen singlen etiketti)Tainted Love on hyvin hitaasti klassikoksi noussut kappale, jonka alkuperäinen julkaisu ei jättänyt minkäänlaista jälkeä ympäröivään maailmaan. Biisin historia ulottuu aina vuoteen 1964 asti, jolloin amerikkalainen lauluntekijä Ed Cobb kirjoitti sen nuorelle ja tuntemattomalle soul-laulaja Gloria Jonesille. Seuraavana vuonna julkaistu single floppasi kaupallisesti ja kappale olisi luultavasti tyystin unohdetty ilman Richard Searlingia, englantilaista ”northern soul” -DJ:tä, joka törmäsi siihen vuonna 1973 ollessaan levyostosmatkalla Yhdysvalloissa.

Minun on aina ollut suuria vaikeuksia hahmottaa Northern Soulin täsmällistä määritelmää, mikä johtunee siitä että kyseessä ei ollut selvärajainen musiikkigenre vaan ennemminkin klubiskene, jota määritteli juuri tietynlaisen yhdysvaltalaisen soul-musiikin soittaminen. Wikipedia kuvailee sitä ”1960-luvun puolivälissä tehdyksi nopeatempoiseksi souliksi”, jonka voimakas rytmisyys erotti sen esimerkiksi Motownin edustamasta pehmeämmästä valtavirran soulista. Sana ”northern” viittaa ainoastaan skenen ydinalueeseen Pohjois-Englannissa.

Northern soul oli siis lähinnä maahantuontigenre, eikä skene juurikaan tuottanut omaa materiaalia. Se oli myös todellinen ”crate digging” -alakulttuuri, jonka DJ:t halusivat metsästää ja soittaa nimenomaan pienen painoksen harvinaisuuksia. Tainted Love onkin hyvä arkkityyppinen esimerkkikappale: unohdettu floppi jossa on vastaansanomaton rytmi. Juuri rytminsä ansiosta kapple onkin kääntynyt luontevasti lukuisiksi rockabilly- ja swing-versioiksi.

Kuten niin usein populaarimusiikin historiassa, englantilainen alakulttuuri löysi uusiokäyttöä Yhdysvalloissa hylätyksi joutuneille teoksille. Northern soul oli yksi Englannin merkittävimmistä musiikkiskeneistä 1970-luvun puolivälissä, ja tällöin alkoi myös Tainted Loven coveroinnin kunniakas perinne. Englantilainen laulaja Ruth Swann ja The Jezebelles -yhtye julkaisivat molemmat oman versionsa singleinä huhtikuussa 1975. Nämä coverit ovat vielä varsin lähellä alkuperäistä, mutta vielä enemmän ne muistuttavat toisiaan. Myös Jones itse levytti kappaleen uudestaan vuonna 1976. Tälläkin kertaa singlemyynti jäi pettymykseksi, mitä en varsinaisesti ihmettele: tässä uudessa versiossa ei nimittäin ole jäljellä juuri mitään alkuperäisen särmästä.

Seuraavalle kierrokselle Tainted Love pääsi kun nuori Marc Almond työskenteli narikassa jollakin Northern soul -klubilla, missä biisi soi. Hän pyysi DJ Ian Dewhirstia nauhoittamaan kappaleen kasetille ja pian se päätyikin Almondin bändin Soft Cellin keikkasettiin. Kappaleesta tuli lopulta yhtyeen toinen single, joka julkaistiin heinäkuussa 1981. Biisiä ei aluksi promotoitu musiikkivideolla, mutta legendaarinen Top of the Pops -esiintyminen elokuussa auttoi kappaletta nousussa Ison-Britannian singlelistan ykköseksi. Kappaleesta on sittemmin kyllä tehty kaksi videota: Non-Stop Erotic Video Show -videokokoelmalle (1982) ja Memorabilia-kokoelmaa promotoimaan (remixattu versio, 1991).

Soft Cell - Tainted Love (singlen kansikuva)Cover on rohkeasti omannäköinen: se hidastaa tempoa ja muuttaa sävellajin Almondin äänialalle sopivaksi. Soundit ovat ajalle tyypillistä synapoppia, mikä on hyvin kaukana Jonesin orgaanisesta soulista. Sanojakin muutettiin: ”I gave you all a girl could give yousta” tuli ”I gave you all a boy could give you”. Yleensä lyyrisen minän sukupuolen vaihtaminen haiskahtaa homofobialta; siltä, että sanoitusta ei vaan voi esittää sellaisenaan ilman että artistin sukupuoli tai seksuaalisuus joutuvat kyseenalaiseksi. Soft Cellin tapauksessa tätä vaaraa ei kuitenkaan ole.

Almondin androgyyni olemus ja vaikeasti määriteltävä seksuaalisuus (miksi sen edes pitäisi olla helposti määriteltävissä kun se ei ole yksinkertainen asia?) eivät nimittäin tue kovin heteronormatiivista luentaa. En tiedä, oliko Almondin homoseksuaalisuus yleisessä tiedossa vuonna 1981, mutta ainakin Tainted Love albumikontekstissaan kuulostaa siltä, että tässä ei ole enää kyse alkuperäisen kaltaisesta tavanomaisesta erobiisistä vaan sana ”tainted” voi liittyä ihan hyvin myös kulttuuriseen stigmaan eikä vain tunteiden kylmenemiseen. Yhtyeen debyyttilevy Non-Stop Erotic Cabaret (1981; Spotify) kun on käytännössä konseptialbumi seksuaalisuudesta, joka ei mahdu keskiluokkaisen heteronormatiivisuuden ahtaisiin raameihin.

Soft Cellin versiosta tuli niin iso hitti, että oikeastaan sekä bändi että biisi ovat joutuneet kärsimään siitä. Toisaalta yhtye sai harteilleen ikuisen ”yhden hitin ihmeen” viitan, vaikka Almond ja Dave Ball tekivät monta hyvää kappaletta ihan itse, ja yhden todella toimivan albumikokonaisuuden. Onhan se varsin surullista tulla sitten tunnetuksi vain jonkun toisen tekemän kappaleen esittäjänä! Toisaalta kappaleen pitkä historia ennen tätä versiota unohdettiin tyystin, eivätkä Jones tai Cobb juuri ole saaneet kunniaa sen menestyksestä.

Näin se kuitenkin menee populaarimusiikissa: ei se musiikki vaan representaatio. Monessa mielessä Tainted Loven tarina alkaakin vasta vuodesta 1981, sillä silloin siitä tuli todella kulttuurisesti merkittävä kappale. Vaikka siitä on julkaistu versioita jo kuudella vuosikymmenellä, se mielletään silti nimenomaan kasaribiisiksi. Kappale on kollektiivisessa muistissamme vuoden 1981 kuva, ei vuoden 1965 tai 1975. Suurin osa myöhemmistä versioista onkin tavallaan ”Soft Cell -covereita”, koska versiointien lähtökohtana on useimmin tämä eikä suinkaan alkuperäinen kappale. Minäkin olen oppinut rakastamaan Tainted Lovea nimenomaan heidän biisinään.

Soft Cellin version definitiivisyys näkyy hyvin esimerkiksi Coilin vuoden 1985 versiossa, jonka videossakin Marc Almond esiintyy (video valitettavasti katkeaa kesken, mutta biisi löytyy kokonaisuudessaan muualta YouTubesta). Videon ohjasi yhtyeen toinen puolisko, Peter Christopherson, jonka käsialaa on myös Soft Cellin remix-video. Coilin video esittää vokalisti Jhonn Balancen kuolemaisillaan olevana potilaana, ohjaajan esittäessä sairaanhoitajaa. Nahkatakkiin sonnustautunut Almondin roolihahmo on puolestaan yleisesti tulkittu kuoleman enkeliksi.

Coilin versio vie kappaleen queer-tulkinnan entistäkin pidemmälle, sillä se julkaistiin yhdessä Panic-kappaleen kanssa (Wikipedian mukaan) maailman ensimmäisenä AIDS-tukisinglenä. HI-virus ei tietenkään katso uhrinsa seksuaalista suuntautumista, mutta varsinkin tuohon aikaan tauti herätti suurta huolta etenkin LGBT-yhteisössä. Tässä valossa myös biisin sanoitus näyttäytyy aivan erilaisena: ”Tainted” viittaakin nyt johonkin hyvin konkreettiseen.

Coilin versio hidasti biisin tempoa entisestään, mikä yhdessä minimalistisen sovituksen, pahaenteisten meluefektien ja Balancen lakonisen puhelaulun kanssa luo hyvin aavemaisen ja hartaan tunnelman. Vaikka sanoitus on täysin sama kuin Soft Cellin versiossa, musiikkivideo ja nämä ulkotekstilliset elementit antavat lyriikoille runsaasti uusia merkityksiä. Pilaantunut rakkaus tarkoittaakin sukupuoliteitse leviävää vitsausta.

Jonesin, Soft Cellin ja Coilin versiot muodostavat mielestäni Tainted Loven keskeisen merkityskentän. Jokainen niistä tuo esille radikaalisti omanlaisensa tulkinnan samasta musiikillisesta ja tekstillisestä aineksesta. Yhdessä ne vahvasti määrittävät sitä mitä kaikkea Tainted Loven lyriikat ”tarkoittavat”. Toki esimerkiksi Coil on sen verran marginaalista musiikkia, ettei sen voi sanoa vaikuttaneen juurikaan siihen millaisena teoksena suuri yleisö kappaleen mieltää. Mutta minuun se on vaikuttanut paljon. Se on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen myös lukuisiin muihin, mistä esimerkiksi tämä The Paths Less Travelled -blogin esseekin kertoo.

Tainted Lovesta on tehty paljon muitakin onnistuneita ja omaperäisiä versioita, mutta kokemukseni mukaan ne eivät ole tuoneet esille yhtä selkeästi erilaisia merkityksiä kuin nämä kolme. Tämän vuoksi ne ovat edellä saaneet huomattavasti enemmän palstatilaa kuin nämä loput, jotka käyn läpi paljon lyhyemmin.

Huijasinkin jo hieman kronologian suhteen, sillä Soft Cellin ja Coilin välissä kappaletta ehti versioida myös Dave Phillips and the Hot Rod Gang (1982), ensimmäinen lukemattomista rockabilly-versioista. Myöhemmin tämäntyylisiä versioita ovat levyttäneet mm. Phantom Rockers, The Living End, The Go Getters, Big John Bates, Hot Wire, Imelda May ja The Silver Shine. Tähän kategoriaan lankeaa myös Suomi-kiintiö, sillä myös Francine on coveroinut kappaletta. Sen sijaan Kwanin Tainted Lovella ei ole mitään tekemistä tämän biisin kanssa, mikä jaksaa hämmentää minua edelleenkin.

Vuonna 1987 näyttelijä Rupert Everett esitti kappaleen pahasti flopanneessa Hearts of Fire -elokuvassa, jonka oli tarkoitus laajentaa Bob Dylanin uraa liikkuvan kuvan puolelle. Jos elokuva on läheskään yhtä kömpelö kuin Everettin lauluesitys, ei ole ihmekään ettei menestynyt. Soft Cellin versio edusti kasarisoundeja parhaimmillaan, mutta tämä todellakin on sitten siitä täysin toisesta päästä.

Seuraavalla vuosikymmenellä kappale teki lähtemättömän vaikutuksen jälleen uuteen sukupolveen, joskin englantilaisessa rave-skenessä Impendance oli jo vienyt puhelaulutulkinnan Coiliakin pidemmälle vuonna 1989. Todellinen cover-buumi alkoi kuitenkin vuonna 1992: esimerkiksi Northern soulin sydänalueella Manchesterissa Inspiral Carpets veti kappaleen oman baggy-filtterinsä läpi versiossa, jota en voi olla kuvailematta sanoilla ”psykedeelinen grunge”.

Merkittävämpää oli kuitenkin se, että vuonna ’92 sai alkunsa myös uusi merkittävä Tainted Love -covereiden sivuhaara: a cappella/lounge -versiot. Trendin aloitti tuolloin lauluyhtye Flying Pickets. Tällaisia letkeitä easy listening -tulkintoja ovat sittemmin esittäneet mm. Boppin’ B, Max Raabe, Berk & The Virtual Band, Stella Starlight Trio, Straight No Chaser ja Lucy & La Mer. Lattarivaikutteita tähän keitokseen on vielä lisännyt ainakin La Santa Cecilia.

Soft Cellin version tummanpuhuvan dekadenssin vuoksi kappale on muodostunut läheiseksi myös industrial- ja metalliartisteille. Ilmeisin esimerkki on luonnollisesti Marilyn Mansonin tulkinta vuodelta 2001, joka lienee kaupallisilla mittareilla historian toiseksi menestynein Tainted Love. Tässäkin huomionarvoista on, että biisi tehtiin Not Another Teen Movien soundtrackille, joka koostui pääasiallisesti nykyartistien versioista 1980-luvun hiteistä. Vaikka Tainted Love on 1960-luvun biisi.

Manson ei kuitenkaan ollut ainoa, eikä edes ensimmäinen, joka teki ”rankemman” tulkinnan kappaleesta. Deathline International levytti electro-industrial-version vuonna 1994. Tuoreinta biisiä YouTube-listallani edustaa EBM-legenda Leæther Stripin versio viime vuodelta. Saksalainen Atrocity lisäsi keitokseen hevikitarat jo vuonna 1997. Lisäksi näille apajille ehti ennen Mansonia ainakin My Ruin (2000). Myöhemmin asialla on ollut mm. serbialainen Night Shift (2002) ja Scorpions (2011).

Mansonin myötä biisin coverointi lähtikin ihan täysin käsistä. Tätä selittänee kasariestetiikan paluu 2000-luvulla (koska biisi todellakin mielletään ikuisesti kasariksi) sekä se, että tässä milleniaalisessa retromaniassa coverointi ylipäänsä taitaa olla suositumpaa kuin moneen vuosikymmeneen. Kaikessa tässä rytäkässä kappale päätyi myös Rihannan SOS:n (2006) pohjaksi. Koska laulumelodia ja teksti ovat paria lausetta lukuunottamatta uusia, kappale on huomattavasti luovempi ja toimivampi kuin suurin osa varsinaisista cover-versioista.

The Veronicas puolestaan vei interpolaation niin pitkälle että Ed Cobbille ei herunut edes postuumia biisinkirjoittaja-krediittiä Hook Me Upista (2007), vaikka biisin kantavana voimana ovatkin tekstin ja musiikin viittaukset Tainted Loveen. Biisi on jo sen verran kaukana alkuperäisestä, etten ottanut sitä mukaan YouTube-soittolistalleni. Valtavirran poppiversioista on syytä mainita vielä Pussycat Dolls (2005), koska heidän coverinsa on erityinen kunnianosoitus Soft Cellin 12″-singlellä julkaistulle pidennetylle medley-versiolle, joka koostui Tainted Loven lisäksi Supremesin Where Did Our Love Gosta.

Suurin osa Tainted Love -covereista on ollut reippaita ja pirteitä, tai ainakin hyväntuulisia. Mutta jo Coilin versio oli erinomainen osoitus siitä, että ihmiset ovat aina kuulleet pinnan läpi ja löytäneet kappaleesta jotain hyvin aavemaista. Erinomaisena esimerkkinä tästä on kappaleen käyttö tv-sarjoissa American Horror Story ja Fortitude. Hannah Peelin ja Mariam Wallentinin versiot näissä sarjoissa tuovat esiin teoksen esoteerisimman puolen, jota Coilkin kosketti: Tainted Love ei ole (vain) laulu rakkaudesta ja eroamisesta, se on laulu seksistä, kuolemasta ja kärsimyksestä.

Kaikki versiot eivät tietenkään sovi näin nätisti valmiisiin kategorioihin, mutta en koe tarpeelliseksi mainita erikseen ihan jokaista näistä 50:stä versiosta jotka YouTube-listaltani löytyvät. Mutta joitakin yksittäistapauksia haluan vielä esitellä: post-hardcore-yhtye Shades Apartin cover taisi olla pikkuhitti vuonna 1995 ja Lemarin R&B-versio vuodelta 2015 yrittää olla aikuisempi muuttamalla lyriikat muotoon ”I gave you all a man could give you”. Omista suosikeistani haluan mainita vielä Claire Guerreson elektronisen fiilistelyversion, mutta toisessa päässä on sitten esimerkiksi lasten laulama versio. Onpa kappaletta yritetty vääntää myös eurotranceksi ja reggaeksi!

Lopuksi haluan esittää toiveen kaikille maailman muusikoille. Vaikka Tainted Love on poikkeuksellisen hyvin uusia tulkintoja kestävä kappale, pyydän: älkää enää IKINÄ tehkö tästä yhtään uutta versiota. Se on hyvä biisi mutta siitä on tehty jo ihan tarpeeksi covereita. Enempää ei tarvita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.