61. ikonisin video: Childish Gambino – This Is America (2018)

Ohjaus: Hiro Murai
Ladattu YouTubeen: 5.5.2018
Näyttökertoja: 536 845 029 (6.5.2019)

Childish Gambino - This Is America (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Kun aloitin listan koostamisen vuosi sitten, tätä videota ei oltu vielä julkaistu. Tuure Boeliuksen tapaan otin sen mukaan viime hetkellä. Molemmat olivat silloin liian tuoreita videoita, jotta niiden pitkän aikavälin kulttuurista merkitystä olisi voinut arvioida. Boeliuksen sijoittaminen listan häntäpäähän tuntuu jälkiviisaasti (valitettavasti) ihan osuvalta, mutta Childish Gambinon This Is American pitäisi olla paljon korkeammalla. Nyt uskaltaa jo melkoisella varmuudella sanoa että se jää musiikkivideoiden historiaan yhtenä taiteenmuodon ikonisimmista edustajista.

This Is Americassa on paljon samaa kuin viimeksi käsitellyssä Born Freessä. Molemmat ovat rohkeita ja anteeksipyytelemättömän kantaaottavia musiikkivideoita, joissa murhataan ihmisiä. Toisaalta M.I.A:n video on paljon suoraviivaisempi kuin Childish Gambinon, joka on paljon hienovaraisempi ja tulkinnavaraisempi. Sen kuvaston rikkaus on tärkeä syy siihen, miksi This Is Americasta puhuttiin viime vuonna niin ahkerasti.

Tärkeintä oli tietysti se, että This Is America osui juuri oikeaan aikaan. Asekontrollia ja rasismia Yhdysvalloissa on kyllä käsitelty musiikkivideoissa aiemminkin: esimerkiksi Kendrick Lamarin Alrightissa (2015) ja Joyner Lucasin I’m Not a Racistissa (2017). Maailma, tai ainakaan amerikkalainen yhteiskunta, ei ehkä kuitenkaan ollut vielä silloin yhtä valmis käsittelemään asiaa näin näkyvästi. This Is America voitti väkivaltaisesta kuvastostaan huolimatta parhaan musiikkivideon Grammyn, mitä ei olisi kyllä voinut tapahtua paria vuotta aikaisemmin.

Kahdessa järkyttävimmissä kohtauksessa Gambino, eli moniviihdyttäjä Donald Glover, ampuu afroamerikkalaisia ihmisiä. Tarkoituksena on tietenkin shokeerata, mutta video kuvaa lopulta aika hienovaraisesti aseväkivaltaa ja median tapaa suhtautua siihen. Laukauistuaan aseensa Glover asettaa sen varovaisesti lapsen hellävaroin pitelemälle punaiselle kankaalle. Toisin sanoen, aseita pidetään korkeammassa arvossa kuin (mustia) elämiä. Ensimmäisenä videossa ammuttu kitaristikin on huppu päässään; afroamerikkalaista henkilöä ei nähdä yksilönä vaan kasvottomana rotunsa edustajana.

Videossa kuvataan paljon enemmänkin väkivaltaa, mutta vain nämä ammuskelut tapahtuvat etualalla. Muuten kaikki tapahtuu kaukana taustalla (siellä mm. ratsastaa yksi maailmanlopun neljästä hevosmiehestä) kun Glover ja muut tanssijat esiintyvät kameran edessä. Tämä kuvaa hienosti sitä, miten media kohahtaa kyllä aseväkivallasta tilapäisesti, mutta palaa välittömästi takaisin normitilanteeseen jossa on tarkoitus tarjota kevyttä viihdettä. Media esittää yksittäiset ampumavälikohtaukset irrallisina poikkeustiloina, eikä oireina jatkuvasti läsnäolevasta rasistisesta väkivallan kulttuurista.

Kuvaston rikkaus johtaa helposti myös ylitulkintaan, varsinkin valkoihoisten katsojien joukossa. Minäkin katselen tätä videota täysin ulkopuolisena, ja esimerkiksi Clinton Yatesin kirjoitus on paljon asiantuntevampi. Lopun kohtaus, jossa Glover juoksee pimeässä käytävässä kauhuissaan valkoisia ihmisiä karkuun, muistuttaa monia elokuvasta Get Out (2017). Tämä assosiaatio kertonee lähinnä siitä, kuinka heikosti afroamerikkalainen kokemus yhteiskunnasta on edustettuna valtavirran mediassa. Tematiikassa on toki yhteys, mutta kohtauksella ei ole visuaalisesti tai dramaturgisesti juuri mitään tekemistä Get Outin kanssa.

Joka tapauksessa This Is Americassa on niin paljon analysoitavaa ja pilkottavaa, ettei minun ole tässä mieltä ruveta erittelemään kaikkea mitä siinä tapahtuu. Jos et jaksa lukea Yatesin pidempää tekstiä, niin tässä on lyhyempi kirjoitus videon neljästä avainkohtauksesta. Tai sitten voit vain katsoa tästä helposti sulavan videoanalyysin.

62. ikonisin video: M.I.A. – Born Free (2010)

Ohjaus: Romain Gavras
Ladattu YouTubeen: 28.4.2010
Näyttökertoja: 3 724 734 (6.5.2019)

M.I.A. - Born Free (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Huumorivideoista siirrytäänkin sitten toiseen ääripäähän, eli tämän listan tosikkomaisimpaan videoon. Kantaa ottaminen ja shokeeraaminen ovat musiikkivideoiden perusteemoja, mutta niitä käytetään hyvin harvoin yhtä anteeksipyytelemättömän tylysti kuin M.I.A:n Born Freessä. Vaikeiden aiheiden käsittely on musiikkivideoissa usein korostetun viihteellistä ja pintapuolista, koska video on kuitenkin yleensä ensisijaisesti mainos.

Havainnollistaakseni Born Freen poikkeuksellisuutta, vertaan sitä Nine Inch Nailsin Survivalismiin (2007), koska videoilla on vahva temaattinen yhteys. Molemmat kuvaavat totalitaristista poliisivaltiota, joka käyttää mielivaltaista voimaa kansalaisiaan vastaan. Vaikka molemmat videot syntyivät samasta huolesta ihmisoikeuksien puolesta ”terrorismin vastaisen sodan” aikakaudella, on niiden tekemien kannanottojen väkevyydessä valtava ero. Survivalism edustaa salonkikelpoista rock-politiikkaa joka tarkoittaa hyvää mutta ei sisällä mitään merkityksellisesti ideologista viestiä. Born Free sen sijaan on siloittelematon ja hyytävän suora analyysi systemaattisesta väkivallasta.

Survivalism etäännyttää katsojaansa useilla tavoilla, jotta aihepiirin käsittely ei olisi kenellekään liian rankkaa. Se muistuttaa jatkuvasti siitä että mikään videossa ei ole todellista: SWAT-tiimin iskua kerrostaloon kuvataan etäältä valvontakamerajärjestelmän kautta ja osan kuvista on sensuroinut fiktiivinen U.S. Bureau of Morality. Tämän on tietysti tarkoitus olla myös valvontayhteiskunnan kritiikkiä mutta ei onnistu siinäkään kovin hyvin. Kun poliisit videon lopulla ottavat asukkaita talteen, sitä ei näytetä; ihmiset yksinkertaisesti ”katoavat”, kuten asia tietysti ns. tolkun ihmisille näyttäytyykin missä tahansa poliisivaltiossa. Kiinniotettujen joukossa on myös talossa soittanut Nine Inch Nails, joka yrittää näin asettautua syrjittyjen ja sorrettujen asemaan.

Musiikkivideoissa tämä ei kuitenkaan juuri koskaan saa muusikkoja näyttämään ”hyviksiltä”: NIN on mukana vain koska video on NIN-mainos. Bändisoiton positiivinen energia tuo videoon fiiliksen hyvästä meiningistä, mikä vesittää pahasti teoksen vakavampia tarkoitusperiä. Sen katselusta ei tule paha mieli, joten se ei luo painetta muuttaa maailmaa. Suurin ongelma bändin näyttämisessä on sen jäsenten kulttuurisesti etuoikeutettu asema: ainakin Trent Reznor on rikas valkoinen heteromies, eli turvassa lähes kaikelta vainolta. ”Rappiotaiteen” tekeminen on oikeastaan ainoa peruste jolla hän voisi joutua ongelmiin totalitaristisessa yhteiskunnassa. Hän voi kyllä pitää kaulassaan palestiinalaishuivia symbolina omasta fantastisesta tiedostavuudestaan, mutta pääsee milloin tahansa konflikteja pakoon.

M.I.A. väistää kaikki nämä sudenkuopat, koska artistin näkyvyys on videossa täysi sivuasia. Hän ei esiinny siinä lainkaan; sen sijaan kamera liimautuu kiinni niihin sorrettuihin. Toki tässäkin käytetään fiktiota ja metaforia: videossa SWAT-tiimi kiertää keräämässä punatukkaisia nuoria vankilabussiin. Punatukkaisuus on kuitenkin täydellinen symboli sille, kuinka väkivaltakoneistot niputtavat ”epätoivotun aineksen” yhteen täysin mielivaltaisilla perusteilla. Toisin kuin Survivalismissa, Born Freen kamera liikkuu lähellä toimintaa, eikä se väistä vaikka tapahtuisi kuinka kamalia asioita.

Videossa myös käytetään musiikin päälle äänitettyä dialogia äärimmäisen hyvin ja taiteellisesti perustellusti. Teoksen ei ole tarkoitus tarjota biisiä nautinnolisena viihde-elämyksenä, vaan sen päälle huudetaan jatkuvasti ja hyvin aggressiivisesti. Videon pitkä kestokaan ei päästä katsojaa helpolla. Pituus mahdollistaa moninäytöksisen kerronnan: siinä missä Survivalism näyttää vain kuinka ihmisiltä riistetään vapaus, Born Free ehtii (ja uskaltaa) näyttää myös mitä sen jälkeen tapahtuu.

Punatukkaiset viedään bussilla pois kaupungsta, ja matkalla nähdään myös sen palestiinalaishuivin käyttöä toimivassa kontekstissa: huiveja käyttävät punatukkaiset vapaustaistelijat hyökkäävät bussin kimppuun kivillä ja pulloilla, mikä on alleviivattu viittaus toiseen intifadaan. Todellinen taidonnäyte on videon viimeinen näytös, jossa bussi tyhjennetään miinakentälle, jonka läpi nuoret pakotetaan juoksemaan. Videossa näytetään mm. kuinka 12-vuotiasta poikaa ammutaan päähän ja kuinka nuori mies räjähtää kappaleiksi astuttuaan miinaan. Videon tekijät kieltäytyvät katsomasta pois; tarkoituksena on shokeerata sillä kaikkein perustavanlaisimmalla tavalla, joka ei aiheuta (vain) moraalista paheksuntaa vaan fyysisen ja emotionaalisen järkytyksen.

Videon on tarkoitus herättää katsojassaan se empaattinen reaktio, joka kaikilla ihmisillä pitäisi olla kaikkia maailman kansanmurhien uhreja kohtaan. Mediatodellisuus toimii kuitenkin sillä tavalla, että Born Freen kaltainen efekteillä luotu fiktio synnyttää paljon isomman kohun kuin se että näin tapahtuu ihan oikeasti koko ajan joka puolella maapalloa. Tämä tietenkin kertoo ihmisten avuttomuudesta ja voimattomuudesta asian äärellä. Helposti tuntuu siltä ettei sortoa ja masasmurhia voi kuitenkaan lopettaa, joten parempi vain ettei muista niiden olemassaoloa. Sitten tulee joku musiikkivideo joka tylysti kehtaa muistuttaa siitä.

Sananvapauden käyttäminen epämiellyttävän totuuden kertomiseen on tietysti usein liikaa, eikä tätä videota voikaan katsoa YouTubesta esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Isossa-Britanniassa. Toki se on hyvin väkivaltainen ja sisältää järkyttävää kuvastoa, joten ikärajoitus on enemmän kuin perusteltu. Pääsyy sensuuriin taisi kuitenkin olla se että videon poliiseilla/sotilailla on asuissaan Yhdysvaltojen lippu, mikä tekee siitä myös melko peittelemättömän allegorian maailmanpoliisin brutaalista toiminnasta, etenkin Irakin sodassa. Tämä geoblokkauksen mahdollistama alueellinen sensuuri onkin yksi YouTube-ajan synkistä puolista.

Linkkaan videon Vimeosta koska sieltä sen voi katsoa rekisteröitymättä. Älä kuitenkaan katso sitä, jos olet herkkä väkivaltaiselle kuvastolle.

63. ikonisin video: Teflon Brothers – Maradona (Kesä ’86) (2014)

Ohjaus: Hannu Aukia
Ladattu YouTubeen: 4.7.2014
Näyttökertoja: 12 704 546 (24.4.2019)

Teflon Brothers - Maradona (Kesä '86) (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Teflon Brothers edustakoon sitten Suomea huumorivideoiden saralla. Maradona (Kesä ’86) on paitsi yksi YouTuben historian katsotuimmista suomalaisista musiikkivideoista, se myös tiivistää aikamme retromanian täydellisesti. Tärkeintä tässä menneiden tyylien kierrätyksessä ja nostagiassa on sen epäautenttisuus: kukaan ei halua muistaa 1980-lukua tai mitään muutakaan vuosikymmentä sellaisena kuin se tapahtui. Menneisyys halutaan muistaa kokoelmina erilaisia ajankuvaan assosioituja symboleita.

Kun Teflon Brothers laulaa kesästä 1986, se ei laula todellisesta vuodesta koska se ei ole dokumentti. Biisi kertoo vertauskuvallisesta vuodesta joka pelkistää useina eri ajankohtina tapahtuneet asiat yhdeksi narratiiviksi jossa on järkeä ihmisten muistojen ja nostalgiannälän kannalta, mutta ei faktuaalisesti.

Aloitetaan ihan perusmatikasta: biisi on sanoitukseltaan (ja video juoneltaan) hyvin klassinen teiniromanssitarina, Teflon Brothersin tapaan tietysti hyvin pikkutuhma sellainen. Biisissä on minä-kertoja, mutta bändin jäsenet olivat kesällä 1986 2-5-vuotiaita. Looginen vertailukohta löytyy Arttu Wiskarin Mökkitiestä, joka sekin sijoittuu vuoteen 1986. Hän oli silloin vasta 1,5-vuotias, eikä voi siis muistaa tuon kesän tapahtumia. Lyyrinen minä ei kuitenkaan ole sama henkilö kuin biisin sanoittaja; nämä ovat fiktiivisiä tarinoita, eivät biisintekijöiden henkilökohtaisia tilityksiä.

Vuoden 1986 valinta molempiin biiseihin on puhdasta sattumaa mutta kertoo populaarimusiikin perinteiden mullistuksesta. Sen sijaan että nuorisomusiikkia laulettaisiin omista kokemuksista suunnilleen samanikäisille kuulijoille (kuten esim. Sanni ja Vilma Alina), 2010-luvun pop-tähdet voivat tehdä musiikkia myös itseään selvästi vanhemmille ihmisille. Nämä esimerkkinä käyttämäni biisit on siis tehty ennemmin jonkun toisen viihdyttämiseksi kuin omien tunteiden ilmaisuun, vaikka eivät nämä lähestymistavat tietenkään sulje toisiaan pois.

Se taas ei liene sattumaa, että molempien biisien yksiselitteisimmät viittaukset tiettyyn aikakauteen liittyvät urheiluun: Wiskari laulaa toukokuussa ’86 menehtyneestä rallikuski Henri Toivosesta ja Teflon Brothers kesäkuussa jalkapallon MM-kisoissa maailmaa ällistyttäneestä Diego Maradonasta. Urheilu onkin korostetun tapahtumakeskeinen kulttuurin ala: Toivonen kuoli vain kerran ja MM-kisatkin järjestetään ainoastaan kerran neljässä vuodessa. Musiikki taas on temporaalisesti paljon epämääräisempi ilmiö: biisejä julkaistaan jatkuvasti ja osa niistä soi radiossa vuosia tai vuosikymmeniä myöhemminkin. Teflon Brothers tarjoaa tästäkin hyvän esimerkin viittauksillaan:

”Oli soundtrack elämän
Stock Aitken ja Waterman
olit Sabrina uimalan altaassa”

Tuottajakolmikko Stock Aitken Waterman on historiallisesti korrekti viittaus: Bananaraman Venus oli heidän ensimmäinen tuotantonsa, joka oli hitti myös Suomessa. Se nousi singlelistalle kesäkuussa 1986, eli juuri MM-kisojen aikaan. Se oli siis vuoden ’86 suurimpia kesähittejä myös Suomessa, vaikka nousikin listaykköseksi vasta elokuussa. Sen sijaan Sabrina on puhdas anakronismi koska Boys (Summertime Love) julkaistiin vasta toukokuussa 1987.

Tämä epätarkkuus saa epäilemään muitakin viittauksia: myytiinkö L’Orealin ja Lacosten tuotteita Suomessa todella jo 1986? Nuo videon käsieleet nyt ainakin vaikuttavat olevan ihan väärästä ajasta! En voi luottaa mihinkään mitä biisissä sanotaan! Mutta siksi sitä kutsutaankin epäluotettavaksi kertojaksi. Eikä sillä edes ole merkitystä: lyriikka saa ihan perustellusti olla yhtä epäluotettava kuin ihmisen muistot, koska tärkeintä biisissä on sen välittämä nostalgian tunne.

64. ikonisin video: DJ Snake – Turn Down for What (2014)

Vieraileva artisti: Lil Jon
Ohjaus: Daniels
Ladattu YouTubeen: 13.3.2014
Näyttökertoja: 849 596 710 (23.4.2019)

DJ Snake feat. Lil Jon - Turn Down for What (kuvankaappas musiikkivideosta)

Listan alustuksen mukaisesti vitsivideoita ei pitäisi olla mukana, mutta DJ Snaken Turn Down for What on jo aika lähellä sellaista. Tämä hypermaskuliinisuuden parodia on överiydessään kuitenkin niin hyvin aikaamme osuvaa yhteiskuntakritiikkiä, että se pitää paikkansa myös ihan vakavastiotettavana taideteoksena.

Toinen videon ohjaajista – Daniels-elokuvantekijäduon puolikas Daniel Kwan – esittää miestä jonka koomisen voimakkaasti sykkivä fallos viettelee/tuhoaa kaiken mikä vastaan tulee. Video kuvaa hänen matkansa kerrostalon katolta maan tasalle, keräten joka kerroksesta mukaan lisää peniksensä käännyttämiä ihmisiä. Lopuksi pidetään hurjat bileet, joihin hälytetty poliisikin lähtee mukaan. Videon lopussa juhlakansa on poikki, mutta penis jatkaa itsepintaista sykettään vaikka elimen kantajaltakin on jo taju kankaalla.

Video tekee oivallisesti pilaa siitä, että jotkut kuvittelevat omistavansa koko maailman vain koska heillä on penis. Videon kuvaaman mieskarikatyyrin harhaisuudesta kertoo sekin, että hän on pukeutunut hyvin likaisiin ja rumiin vaatteisiin. Ei kai sitä ulkonäkönsä eteen mitään vaivaa tarvitse nähdä, jos penis pitää huolen siitä että on joka tapauksessa lähtökohtaisesti kulttuurisessa etulyöntiasemassa verrattuna ihmiseen jolla ei ole penistä.

Videota katsoessa tunnen oloni vanhaksi: tekee mieli sanoa ettei tämä ole musiikkia ollenkaan! Trap on itselleni niin vieras genre etten osaa arvioida onko tämä tehtyä hyvin vai ei, ja on helppo pitää teoksen ainoana meriittinä sen musiikkivideota. Tämä toki kertoo siitä, että video laajentaa biisin kuulijakuntaa huomattavasti genren kohdeyleisöä laajemmaksi. YouTuben ajalla musiikkigenrejä on enemmän kuin koskaan, mutta toisaalta genrerajoilla ei ole koskaan ollut yhtä vähän merkitystä. YouTuben universaalius mahdollistaa paitsi maantieteellisten, myös alakulttuuristen rajojen ylittämisen ennennäkemättömällä tavalla.

65. ikonisin video: Iggy Azalea – Black Widow (2014)

Vieraileva artisti: Rita Ora
Ohjaus: Director X & Iggy Azalea
Ladattu YouTubeen: 13.8.2014
Näyttökertoja: 539 040 264 (9.4.2019)

Musiikkivideo on postmoderni taiteenmuoto, joka viittaa ahkerasti muihin teoksiin. Artistien sijoittaminen katsojille tuttujen tarinoiden ja kuvien keskelle on aina ollut suosittu ratkaisu, koska formaatti on narratiivisesti haasteellinen. Pop-biisin kesto on lyhyt aika kertoa tarina, varsinkin jos dialogia ei ole. Tämä ei tietenkään ole estänyt tekemästä biisejä pidempiä videoita joissa puhutaan musiikin päälle, mutta suosittu ratkaisu on myös luoda niin tuttu premissi, että populaarikulttuuria tunteva katsoja ymmärtää välittömästi mistä on kyse.

Iggy Azalean Black Widow hyödyntää molempia keinoja, sillä pastissimaisella tarinalla on myös musiikiton kehyskertomus. Video on viittauksissaan erityisen monikerroksellinen, koska se ottaa voimakkaasti vaikutteita Quentin Tarantinon Kill Bill -elokuvista, jotka itsessäänkin ovat suurelta osin pastissia.

Azalea esittää ravintolan tarjoilijaa, jonka työpaikalle saapuu fiittaaja Rita Oran ja Tarantinon vakionäyttelijä Michael Madsenin esittämä pariskunta. Madsen näyttelee samaa hahmoa kuin aina, eli on niin kusipäinen asiakas, että salaattia pilkkova Azalea alkaa haaveilla kostosta.

Kostofantasian alussa ollaan japanilaisissa maisemissa kuten Kill Bill, Vol. 1:ssä. Azalea treenaa miekkamestarin kanssa kun Ora pelaa toisaalla pokeria Paul Sorvinon ja räppäri T.I.:n kanssa. Molemmille tulee viesti, jossa tuntematon taho antaa heille tehtäväksi murhata Madsenin hahmon. Seuraa anime-vaikutteinen siirtymä moottoripyörällä, joka muistuttaa myös Kanye Westin Strongerista. Tätä fotorealismia välttelevää tapaa kuvata moottoripyöräilyä, samoin kuin Japanin eksotisointia/estetisointia, voikin pitää selvinä YouTube-ajan visuaalisina trendeinä.

Videon jälkimmäinen puolisko sijoittuu Amerikkaan ja sisältää Madsenin hahmon murhan – aivan kuten Kill Bill, Vol. 2.  Yhteys on selvä siinäkin, että Kill Billissä Madsenin näyttelemä Budd murhataan mustamamban avustuksella, tässä mustalesken. Keltaiseen haalariin pukeutuvan Morsiamen sijaan katanaa heiluttavat valkoiseen haalariin pukeutuva Fox ja punaista haalaria käyttävä Ora, mutta yhteys ei voisi olla enää yhtään alleviivatumpi. Koska kyseessä ei tässä ole kuitenkaan yksittäinen hahmo, ”Mustat lesket” kuulostaa ennemminkin salamurhaajien seuralta.

Black Widow ei silti ole ainoastaan kunnianosoitus esikuvilleen, jolla pelkästään myytäisiin tuotetta tuttuuden avulla. Se myös sopii hyvin biisin lyriikkaan, jossa voimaannutaan ja lähdetään onnettomasta ihmissuhteesta. Voi ajatella, että videossa näytellään biisin sanoja yllättävän suoraan. Oran ja Madsenin hahmojen suhde ei selvästikään ole hyvällä tolalla, minkä Foxkin huomaa. Kostofantasiassa ei siis ole pohjimmiltaan kyse ikävälle asiakkaalle suuttumisessa vaan siitä että Fox haluaa auttaa toista ihmistä pääsemään irti myrkyllisestä suhteesta.