68. ikonisin video: Rihanna – S&M (2011)

Ohjaus: Melina Matsoukas
Ladattu YouTubeen: 31.1.2011
Katselukertoja: 115 103 863 (25.3.2019)

Rihanna - S&M (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Pari vuotta Rammsteinin jälkeen Rihanna jatkoi seksillä shokeeraamisen kunniakkaita perinteitä. Toki luontevampi kohu saksalaisbändiin verrattaessa löytyy esim. Madonnan kirjasta Sex (1992), sillä Rihannan S&M-videossa ei kuitenkaan ole alastomuutta tai ekspilisiittisiä kohtauksia. Se on silti erinomainen esimerkki siitä, miten seksuaalisuutta käytetään taiteessa vertauskuvallisesti.

Joissakin haastatteluissa Rihanna on kertonut, että häntä kiinnostavat sadomasokismi, bondage ja submissiivisuus, joista lauletaankin biisissä varsin suorasukaisesti. Toisaalla hän on kuitenkin korostanut sanoituksen olevan vertauskuvallisempi: se kertoo hyvästä itsetunnosta ja -varmuudesta, siitä ettei välitä huhuista ja kritiikistä. Nämä kaksi tulkintaa eivät tietenkään sulje toisiaan pois, sillä S&M:ssä on osaltaan kyse voimaantumisesta ja siitä ettei häpeä itseään (ja seksuaalisuuttaan).

Ehkä vertauskuvallisemmat merkitykset ovat korostuneet haastatteluissa, koska naisen seksuaalisuuteen on ilmeisesti niin helppo takertua yhteiskunnassamme. Varsinkin jos asialla on seksisymbolina pidetty naistähti. Tämä turhautti suuresti myös aiemmin listalla esiintynyttä Lykke Li:tä: jos naisartistin videolla lauletaan seksistä ja näytetään seksuaalisia teemoja, sen tulkitaan olevan pinnallisesti ainoastaan seksistä laulamista. Syvemmät symboliset merkitykset jätetään huomioimatta.

Erityisesti kappaleen videon pelkistäminen ”seksillä shokeeraamiseksi” on suuri yksinkertaistus. Siinä esiintyy kyllä paljon seksuaalisia teemoja, mutta sen aihe on julkisuus, ei seksuaalisuus. Rihannan ja median suhde toimi sytykkeenä jo kappaletta sanoitettaessa, mutta musiikkivideolla tämä jännite nostettiin selvästi etualalle. Osittain kyse oli itseään ruokkivasta ilmiöstä: Rihanna sai paljon haukkuja tästä ”liian seksuaalisesta biisistä”, joten hän teki niistä haukuista videon. Useinhan hitit julkaistaan levyjen ensimmäisten sinkkubiisien joukossa jolloin video saa ensi-iltansa lähellä kappaleen ensiesitystä. S&M oli kuitenkin vasta neljäs Loud-levyn sinkuista, joten poikkeuksellisesti biisin saama vastaanotto vaikutti suoraan siitä tehtyyn videoon.

Julkkiksen ja median välinen valtataistelu näytetään videolla monesta näkökulmasta: toisaalta Rihanna on vangittuna lehdistötilaisuuteen muovikelmulla, mutta myöhemmin hän pääsee ruoskimaan toimittajia valvontakameroilla varustetussa kellarissa. Rihanna myös ulkoiluttaa julkkisjuorubloggari Perez Hiltonia kuin koiraa. Toisaalta media ei siis anna tähdelle mitään yksityisyyttä, mutta toisaalta artisti itse pystyy hyödyntämään julkisuutta. Pitämään mediaa talutushihnassa myös vertauskuvallisesti.

On tietenkin selvää, että ilman mediaa poptähdellä ei ole uraa eikä hänen taiteellaan yleisöä. Kyse on molemminsuuntaisesti valtasuhteesta, vaikka ei tämä symbioosi silti oikeuta mediaa heittämään julkkiksista lokaa rajattomasti. Kuten S&M-seksin, myös tämän vuorovaikutuksen tulisi perustua kunnioitukseen ja suostumukseen. Vaikka nämä asiat eivät suoraan verrannollisia olekaan, voi silti sanoa video toimii erinomaisesti vertauskuvallisella tasolla.

Mitä siihen seksiin tulee, niin S&M esittää seksin hauskana ja leikkisenä asiana, ja seksiobjektin aktiivisena toimijana joka ottaa elämänsä haltuun. Se muistuttaa siitä kuinka tärkeää ihmisen itsemääräämisoikeus on, oli sitten kyse seksistä tai yksityisyydestä tai mistä tahansa muusta. Video myös valitettavasti toistaa joitakin musavideotrooppeja varsin sellaisenaan, joskin kieli poskessa. Tällä listalla tullaan kuitenkin vielä näkemään, että kyllä esimerkiksi sitä banaanin syömistä voi esittää nykyaikana paljon transgressiivisemminkin.

69. ikonisin video: Rammstein – Pussy (2009)

Ohjaus: Jonas Åkerlund
Ladattu Visit-X:ään: 16.9.2009
Katselukertoja: Kukaan ei voi tietää

Rammstein - Pussy (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Rammstein on aina saanut suuren osan taiteellisesta polttovoimastaan rikkomalla tabuja, joten ei pitäisi olla yllätys että juuri he ovat rikkoneet rock-soittovideon sääntöjä YouTube-ajalla ehkä rajummin kuin kukaan muu. Vuonna 2009 musiikkivideo taiteenlajina oli pisteessä jossa mikään ei ollut enää järkyttävää. Kaikki oli jo nähty. Paitsi valtavirtabändin video jossa on simuloimatonta seksiä. Osin kyse oli teknologisesta kehityksestäkin: siitä, että bändin jäsenten kasvot pystyttiin liittämään tietokoneella saumattomasti pornonäyttelijöiden kehoihin.

Porno on ajassamme ehkä hyväksyttävämpää kuin koskaan, mutta se on sitä hyvin tiukoissa raameissa. Porno halutaan pitää pornona, eikä sen tunkeutumista muihin taiteenlajeihin katsota hyvällä. Eikä se välttämättä ole huono asia. Itse kuitenkin koen, että pornon ehdoton sulkeminen pois muilta kulttuurin aloilta rajoittaa taiteellisen ilmaisun mahdollisuuksia. Esimerkiksi Tinto Brassin Caligula (1979) on yksi suosikkielokuvistani, koska siinä käytetään pornoa tavalla joka toimii mielestäni enemmän yhteiskuntakritiikkinä kuin runkkausmateriaalina.

Tämä ei tietenkään ollut elokuvantekijöiden tarkoitus, koska tuottaja Bob Guccionen lisäsi pornokohtaukset vasta jälkikäteen, aiheuttaen suurta närää elokuvan työryhmässä. Erityisesti pääosan esittäjät Malcolm McDowell ja Helen Mirren olivat syystäkin pöyristyneitä. Tästä huolimatta Caligulaa kutsutaan mielestäni harhaanjohtavasti maailman kalleimmaksi pornoelokuvaksi. Pornokohtaukset eivät nähdäkseni määritä teoksen luonnetta aivan noin suoraviivaisest, mutta niin asia kuitenkin nähdään usein kulttuurissamme: yksi pornokohtaus voi tehdä kokonaisesta elokuvasta tai musiikkivideosta pornoa. Siksi myös Pussyä on helppo pitää arvottomana roskana ja ohittaa se moralistisella olankohautuksella.

Miksi ihmeessä kirjoitin äsken jostain 40 vuotta vanhasta elokuvasta vaikka tässä piti käsitellä YouTube-aikaa? Koska tämä musiikkivideo on Caligulan tavoin erinomainen esimerkki siitä miten simuloimaton seksi toimii ”vakavastiotettavan” taiteenlajin puitteissa. Esimerkiksi Caligulan lopun erinomaisesti rytmitetty ja leikattu orgiakohtaus korostaa rajattoman vallan nousemista nimihenkilön päähän paremmin kuin ”oikean” elokuvan keinot. Vastaavasti Pussyn sanoma tulee parhaiten esille videossa jossa on pornoa.

Caligula on myös peräisin siltä ”pornon kulta-ajalta”, jolle Pussy on osittainen kunnianosoitus. Ainakin porno oli silloin taitellisesti kunnianhimoisimmillaan, ja Åkerlund on halunnut tällä videolla nimenomaan tehdä visuaalisesti laadukasta pornoa. Eli kyllä tämä video siis on yhdellä tasolla pornoa, mutta se ei ole se ainoa taso. Päällisin puolin Pussy näyttääkin olevan vain seksististen pornokliseiden kritiikitöntä toistoa, eikä se nyt missään nimessä ongelmaton teos olekaan.

Pussyn videota ei ole kuitenkaan syytä analysoida irrallaan kappaleen sanoista. Nekin kuulostavat päällisin puolin älyvapaalta ja itsetarkoitukselliselta järkyttämiseltä, mutta pinnan alta löytyy paljon enemmän. Rammsteinin nerokkuus perustuukin siihen, että he pystyvät yhdistämään älyttömän yksinkertaisen pintakerroksen monitahoiseen ytimeen. Biisi kertoo saksalaisten seksiturismista, mikä avaa laulukieltä erinomaisesti. Silloin harvoin kun Rammstein laulaa englanniksi, siihen on todella hyvä syy (vrt. Amerika). Tässä Till Lindemann kanavoi moraalitonta saksalaisturistia joka menee ulkomaille tarjoamaan rahaa seksistä huonolla englannilla.

Säkeistöissä lauletaan ”saksaa”, mutta käytännössä se on lähinnä saksalaisten stereotypioiden toistamista tyyliin ”steck Bratwurst in dein Sauerkraut”. Myös Saksan lippu esiintyy videolla ahkerasti ja minusta on hienoa että saksalaisen musiikin suurin vientituote tunnustaa ettei kotimaastaan nyt ihan aina voi olla ylpeä. Ei voi myöskään olla ajattelematta, että tässä kritisoidaan saksan kliseistä assosioimista pornokieleksi. Kappale ja video kommentoivat siis kulttuurisia stereotypioita ja eettisesti kestämätöntä turismia monitahoisesti. Myös videon porno-osuuksissa toistetaan kliseitä, Rammsteinin jäsenten esittäessä pornohahmojen arkkityyppejä kieli poskessa. Se on siis luettavissa paitsi kunnianosoituksena pornolle, myös sen kritiikkinä.

Pussy on tämän listan ensimmäinen video, jota ei löydy YouTubesta, koska sen sensuroitukin versio on liian NSFW. Vain harva tuon palvelun ulkopuolelle jätetty video saa osakseen laajaa huomiota. Samaiselta Liebe ist für alle da -levyltä julkaistu musiikkivideo Ich tu dir weh on katsottu YouTubesta 96 miljoonaa kertaa viimeisen kolmen vuoden aikana. Pussy on ollut Vimeossa nyt kaksi vuotta yhtäjaksoisesti, ja sitä on katsottu sata kertaa vähemmän.

On toki hyvä asia, ettei YouTubessa ole pornoa, mutta on tämä silti hyvä esimerkki siitä kuinka monopolimaisesta palvelusta on kyse. Eihän sitä pornoa Vimeossakaan ole, mutta se tarjoaa julkaisuväylän sen verran rajummille videoille, että Pussyn sensuroimaton versio täyttää edes heidän sisältövaatimuksensa. Jos sensuroimaton versio oikeasti kiinnostaa, niin se löytyy kyllä helposti googlaamalla usealta eri pornosaitilta. Itse olen siis sitä mieltä, että tämä video toimii huomattavasti paremmin nimenomaan hardcore-versiona. En silti suosittele sitä ihmisille, jotka eivät ole muutenkaan kiinnostuneita katsomaan pornoa.

70. ikonisin video: Major Lazer – Lean On (2015)

Vierailevat artistit: DJ Snake & MØ
Ohjaus: Tim Erem
Ladattu YouTubeen: 22.3.2015
Näyttökertoja: 2 513 347 320 (28.2.2019)

Major Lazer - Lean On (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Yhdysvaltalainen, trinidadilainen, jamaikalainen, ranskalainen ja norjalainen matkustivat Intiaan kuvaamaan musiikkivideota. Näin ei ala rasistinen vitsi vaan oppitunti kulttuurisesta appropriaatiosta. Ilmiöstä on puhuttua tällä vuosikymmenellä varmasti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Normaalina pidetyt asiat ovat joutuneet kyseenalaisiksi eikä mikään ole enää itsestäänselvää.

Musiikkivideotkaan eivät ole jääneet sivuun tästä keskustelusta. Lean On on tässä suhteessa suhteellisen vaaraton esimerkki. Iggy Azalean Bounce on tähän verrattuna kammottavaa katseltavaa, sillä siinä artisti pukeutuu perinteiseen intialaiseen asuun ja esittää vielä hindujumalaakin. Suurimman kohun taisi kuitenkin nostaa Coldplayn Hymn for the Weekend, jota kritisoitiin Intian pelkistämisestä köyhyyden ja hengellisyyden stereotyyppeihin. Kaiken lisäksi se tehtiin tavalla, joka asetti valkoiset eurooppalaiset paikallisen holi-juhlan keskipisteeksi.

Lean Onin tapaus on huomattavasti epäselvempi ja Major Lazer myös esimerkki siitä, miten syytöksiä kulttuurisesta appropriaatiosta heitellään ilmaan myös melko kevyin perustein. Jotkut tietämättömät ihmiset ovat kritisoineet yhtyettä karibialaisen musiikin piirteiden omimisesta. Väite on erittäin omituinen kun ottaa huomioon että 2/3 yhtyeestä on syntynyt Karibialla. Yhtye on kuitenkin henkilöitynyt ilmeisesti niin vahvasti yhdysvaltalaiseen Diploon, että ihmiset kuvittelevat tässä olevan kyse vain valkoisen miehen sikailusta. Ja vaikka yhtye olisikin kokonaan valkoinen, kulttuuristen vaikutteiden ottaminen ei ole sama asia kuin kulttuurin omiminen. Näiden kahden erottaminen toisistaan on toisaalta hyvin vaikeaa, varsinkin kun on itse siinä kulttuurisesti etuoikeutetussa asemassa.

Pohjimmiltaan kyse on kulttuurisen valta-aseman väärinkäytöstä. Kulttuurivaihdosta asia eroaa siis epäsymmetrisyytensä vuoksi: valtakulttuurin edustaja hyötyy, mutta vähemmistökulttuurin edustaja ei. Kapitalistisessa ympäristössä tämä ilmenee useimmin siten, että enemmistökulttuurin edustaja hyödyntää taloudellisesti vähemmistökulttuurin kollektiivista immateriaaliomaisuutta. Osin tämän on mahdollistanut yksilökeskeinen tekijänoikeuskulttuuri, jossa kansa ei voi laillisesti omistaa kulttuurisia elementtejä.

Se ei tietenkään ole vielä kulttuurista omimista että matkustaa länsimaiden ulkopuolelle kuvaamaan musiikkivideota. Lean Onin keskeisin ongelma onkin enemmän kulttuurinen misrepresentaatio, sillä Coldplayn tavoin sekin pelkistää Intian karikatyyreihin: slummeihin ja Bollywood-tanssiin isoissa palatseissa. Ulkomaalaiset tulevat hakemaan tuotteeseensa eksotiikkaa sen sijaan että todella haluaisivat perehtyä paikalliseen kulttuuriin ja antaa jotain takaisin. Major Lazerin ansioksi on laskettava se, että videon kuvauspaikka valittiin kunnianosoituksena Intialle sen jälkeen kun bändi oli tehnyt kiertueen maassa. Paikalliset tanssijatkin olivat varmaan mukana vapaaehtoisesti ja saivat maksun työstään, eli paljon huonomminkin olisi voinut mennä.

Toisaalta täällä huomautetaan, että mistään ei voi tietää onko oikeasti kyse paikallisista tanssijoista. Lisäksi Diplon lausunto ”India feels like some kind of special creature with one foot in history and one firmly in the future” on oppikirjaesimerkki nolosta romantisoivasta yksinkertaistuksesta joihin länsimaalaiset aivan liian usein sortuvat. Intia ei ole mikään eksoottinen ”olento” vaan ihan oikea maa muiden joukossa, ja vieläpä erittäin suuri ja monimuotoinen, joten sitä ei voi pelkistää yksittäisiin kliseisiin. Lisäksi maalla on juuret kolonialismissa, mikä tekee paikallisen kulttuurin esittämisestä länsimaisen linssin läpi erityisen ongelmallista.

Ihan hyvää tässä siis tarkoitettiin, mutta kulttuurista appropraatiota tehdäänkin todella harvoin tarkoituksellisesti. Melkein aina kyse on etuoikeutetusta ajattelemattomuudesta. Siitä, että valtakulttuurin edustajan ei tarvitse murehtia vähemmistökulttuuriin kuulumisen huonoista puolista kuten syrjinnästä, vaan voi milloin tahansa halutessaan palata omaan norsunluutorniisa jatkamaan kulttuurista dominointia. Nämä artistit voivat mennä slummeihin kuvaamaan videoitaan, mutta heti kuvausten loputtua unohtaa köyhyyden olemassaolon. He voivat jättää kohdemaan oman onnensa nojaan koska ovat jo saaneet siitä irti sen mitä halusivat.

Lopulta videossa on kuitenkin varsin neokolonialistinen asetelma: länsimaalaiset tanssivat keskellä ja välillä ihan vain poseeraavat laiskasti; siirtomaalaisten rooli on vain olla huomaamattomasti taustalla tukemassa heitä. Edelleen on tervettä verrata Coldplayhin joka teki tämänkin paljon huonommin: heidän videossaan Chris Martin menee intialaiseen elokuvateatteriin katsomaan Bollywood-elokuvaa, jonka pääosaa esittää kappaleessa feattaava Beyoncé. Tässä videon sisäisessä elokuvassa esiintyy myös oikea Bollywood-tähti Sonam Kapoor, mutta vain sivuosassa. Kulttuurisesti kunnioittavaa olisi ollut laittaa oikea Bollywood-tähti pääosaan, jolloin intialainen kulttuuri olisi ollut läsnä enemmän omilla ehdoillaan.

Lean Onissa on sama ongelma, vaikkakin lievempänä. Jos Major Lazer olisi todella halunnut kunnioittaa ja juhlistaa intialaista kulttuuria, he olisivat voineet päästää videonsa pääosaan intialaiset tanssijat ja käyttää monipuolisempia kuvauspaikkoja. Nyt Lean On on ikävän perinteinen video, jossa kaiken on toimittava tähden/tähtien näkyvyyden maksimoimiseksi. Videon länsimaisista lähtökohdista kertoo sekin, että bändi ei itse tanssi intialaista tanssia, eikä biisi itsessään liity Intiaan tavalla joka luontevasti oikeuttaisi videon sijoittamisen sinne. Lisäksi kritiikeissä on kiinnitetty huomiota norjalaislaulaja MØ:n seksuaalisiin lantioliikkeisiin vähissä vaatteissa, mikä on hyvin vierasta intialaiselle kulttuurille.

Lean On on kieltämättä visuaalisesti hyvin näyttävä ja mieleenpainuva video, eikä tavallaan ole mikään ihme että se on YouTuben historian 15. katsotuin. Mutta hyviin puoliin keskittymisen sijaan on ehkä tärkeämpää lopettaa siihen toteamukseen että tämä turistivideo on vain yksi monista esimerkeistä siitä, kuinka huolettomasti muita kulttuureita edelleenkin käytetään länsimaisen popmusiikin näkyvyyden ja tuottavuuden maksimoimiseksi.

71. ikonisin video: Adele – Hello (2015)

Ohjaus: Xavier Dolan
Ladattu YouTubeen: 22.10.2015
Näyttökertoja: 2 483 903 167 (18.2.2019)

Adele - Hello (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Power ballad -video on hyvin vahvasti MTV-aikaan sidottu genre, jonka parhaimpina (tai pahimpina) esimerkkeinä voi pitää Michael Bayn Meat Loafille vuosina 1993-1994 ohjaamia videoita. 25 vuotta sitten hiottuun formaattiin on vaikea lisätä mitään enää YouTube-aikana, mutta Adelen Hello päivitti tunteikkaan tuulikonevideon 2010-luvulle tyylillä. Musiikillisesti Adele ja Meat Loaf ovat suhteellisen kaukana toisistaan, ja niin ovat kyllä nämä videotkin, mutta niitä yhdistää vahvasti katsojan tunteisiin vetoaminen keinoja kaihtamatta. Vertailun vuoksi kannattaa katsoa ainakin Objects In The Rear View Mirror May Appear Closer Than They Are.

Videossa Adele saapuu syrjäiselle mökille muistelemaan kariutunutta ihmissuhdetta, monessa mielessä siis hyvin samantapaisessa asetelmassa kuin Jari Sillanpääkin. Sillä erotuksella, että Adele soittaa itselleen menneisyydessä. Näiden mietteliäiden hetkien lomaan on lisätty takaumia joissa eroprosessi näytetään Adelen silmien läpi. Mikään videon aikatasoista ei kuitenkaan sijoitu nykyaikaan, sillä videossa nähdään ainoastaan simpukka- ja lankapuhelimia – jopa yksi köynnösten peittämä muinainen puhelinkoppi. Myös seepiainen värimaailma on korostuneen retro.

Selkein yhteys 1990-luvun voimaballadien videoihin löytyy kamera-ajoista syksyisen lammen yli kohti myrskytuulessa laulavaa Adelea. Audiovisuaalinen siirtymä on niin tehokas että saan siitä joka kerta kylmiä väreitä. Nämä lampikohtaukset kuvattiin IMAX-kameralla, teknologialla jota ei oltu koskaana aiemmin käytetty musiikkivideon kuvaamiseen. Kuvanlaadun lisäksi videossa näkyvät toki sisällöllisestikin selkeät erot vanhoihin musiikkivideoihin: suurta tunnetta ei haeta räjähdyksillä, jylhillä maisemilla tai suurella melodraamalla vaan paljon pienemmässä mittakaavassa. Lähikuva on kunniassa, eikä tunteen välittämiseen käytetä niinkään suurta symboliikkaa vaan ihmiskasvoja.

Adele halusi vastanäyttelijäkseen tummaihoisen miehen (Tristan Wilds) tuodakseen huomiota Black Lives Matter -liikkeelle. Ele vaikuttaa varsin kömpelöltä valkoiselta syyllisyydeltä. Ehkä olisi ennemmin kannattanut tehdä kappale aiheesta tai harjoittaa tietoisuutta lisäävää hyväntekeväisyyttä? Video ja biisi eivät liity aiheeseen oikeasti mitenkään, eikä se siksi pysty välittämään tästä teemasta mitään selkeää viestiä. Yleisesti ottaen on toki hyvä, että nykyään valkoisten artistien romanttisen kiinnostuksen kohteiksi valitaan myös rodullistettuja näyttelijöitä (vrt. Ed Sheeranin Shape of You, josta kirjoitin listan alustuksessa).

Videossa puhutaan musiikin päälle poikkeuksellisen paljon. Yleensä tämä musiikkivideoklisee ärsyttää minua suuresti, eikä sille useinkaan löydy kunnollisia taiteellisia perusteluja. Hello vie sen kuitenkin niin pitkälle, että puheen ja musiikin välinen konflikti alkaa vaikuttaa toimivalta kerronnalliselta ratkaisulta. Teoksessa on kuitenkin kyse useista ristiriitaisista äänistä: nykyisestä Adelesta, menneisyyden Adelesta ja entisestä kumppanista.

Ylivoimaisesti parasta näissä lukuisissa projekteissani on se, että saan kuunnella musiikkia jota en muuten ikinä kuuntelisi. Oikeastaan se on se pääsyy miksi edes kirjoitan näitä juttuja ja Adele on yksi parhaista tällaisista löydöistä. Varsinkin tästä nimenomaisesta kappaleesta löysin paljon henkilökohtaista ja samaistuttavaa. Adelen rajoja ylittävästä voimasta kertoo kaiken tarvittavan tämä upea Saturday Night Live -sketsi. Koska videoiden ikonisuus on melkein suoraan verrannollinen niiden synnyttämien meemien määrään, linkkaan vielä bonuksena Muppettien Hello-parodian.

72. ikonisin video: Jari Sillanpää – Sinä ansaitset kultaa (2014)

Ohjaus: Numi Nummelin
Ladattu YouTubeen: 24.10.2014
Näyttökertoja: 10 603 827 (8.2.2019)

Jari Sillanpää - Sinä ansaitset kultaa (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Anna Erikssonin yhteydessä jo mainitsin että iskelmän ja popin rajat ovat hämärtyneet 2010-luvulla kovasti. Eikä kukaan ole tästä yhtä hyvä esimerkki kuin Jari Sillanpää. Cheekin ohella kukaan muu tuskin on hyötynyt Vain elämää -sarjassa esiintymisestä yhtä paljon. Ja kyllähän nimenomaan Cheekilläkin tämä hyöty tuli siitä että tietyn kansanosan suosikista tuli koko kansan suosikki. Räpistä ja iskelmästä tuli poppia. Osuvasti Cheek sitten coveroikin juuri tämän biisin kun kaksikko pääsi sarjan all stars -kaudella taas yhteen.

Sinä ansaitset kultaa on pop-iskelmää aikuiseen makuun, parhaalla mahdollisella tavalla. Se on poikkeuksellisen kypsä erobiisi, jossa kertoja ottaa vastuun teoistaan, pyytää vilpittömästi anteeksi ja päästää toisesta irti epäitsekkäästi. Teksti on sittemmin saanut myös uusia autobiografisia sävyjä. Erityisesti kappaleen avaavat sanat kuulostavat kovin enteelliseltä Sillanpään myöhemmin paljastuneita huumeongelmia ajatellen:

”mä vannon ja vannon ja vannon / huomenna sekoiluni päättyy / mut ehkä tiedät / mä jatkan ja jatkan ja jatkan / kunnes sun sydämesi särkyy / ja jätät meidät”

Kappaleen musiikkivideo tukee sanoitusta täydellisesti. Siitä välittyy hyvin vahvasti tunne siitä, että eroava mies käy viimeistä kertaa yhteisessä asunnossa. Alussa jätetään avaimet pöydälle viimeistä kertaa, lopussa vihkisormus. Siinä välissä Sillanpää istuu mietteliäänä lakanoilla peitettyjen huonekalujen keskellä, laulamassa tilanteen pinnalle nostamat tunteet. Ja käymässä suihkussa vaatteet päällä. Tätä viimeksi mainittua kohtausta lukuunnottamatta video on hyvin narratiivinen, mutta suihkukohtauksellakin on oma dramaturginen paikkansa kokonaisuudessa.

Video on siis visuaalisesti hyvin pelkistetty, mikä on ollut erittäin viisas valinta, sillä minimalismi antaa Sillanpäälle riittävästi tilaa esiintyä. Ylivoimaisesti tärkeintä teoksessa on kuitenkin tunne, laulajan tulkinta. Oletettavasti se on juuri tämä suuri tunne ja sympaattinen aitous, joka luo Sillanpäästä samaistuttavan monenlaisen musiikin ystäville. Koko YouTube-ajalle onkin erittäin ominaista nimenomaan tunteellisen kokemisen korostuminen – kaikilla muillakin julkisen elämän alueilla. Artisteille on entistä tärkeämpää luoda mielikuva aitoudesta, eikä mikään tee sitä yhtä vakuuttavaksi kuin Vain elämää -illallispöydässä tirautettu kyynel. Minusta se kuitenkin vaikuttaa aidommalta, että taitelija ilmaisee tunteensa omien teostensa kautta, ja siinä tämä musiikkivideo onnistuu mykistävän hyvin.