50. ikonisin video: Luis Fonsi – Despacito (2017)

Vieraileva artisti: Daddy Yankee
Ohjaus: Carlos Pérez
Ladattu YouTubeen: 12.1.2017
Näyttökertoja: 7 153 403 801 (10.1.2021)

Kuvankaappaus Luis Fonsin musiikkivideosta Despacito

Miksi YouTuben katsotuin musiikkivideo on vasta 50. ikonisin musiikkivideo? Ikonisuus muodostuu yhdistelmästä videoiden tunnettuutta ja taiteellista laatua. Sanotaan vaikka että molempien painoarvo on 50 %; Despaciton tunnettuus on sataprosenttista, koska se on se katsotuin. Taiteelliseksi laaduksi laksen 0 % – en siksi ettei sillä olisi mitään taiteellisia ansioita, vaan siksi että muiden ”ikonisten musiikkivideoiden” joukossa siinä ei ole varsinaisesti mitään persoonallista tai innovatiivista. Jos video ei olisi ollut niin järjettömän suosittu, en edes harkitsisi sitä tällaiselle listalle. Eli kompromissina videon kuuluu osua suunnilleen listan puoliväliin.

Väitän myös, että Despacito ei ole YouTuben katsotuin, koska se on hyvä musiikkivideo. Suurin osa suosiosta johtuu siitä, että kappale on niin hyvä, ja suuri osa YouTuben käytöstä on oikeasti kuuntelemista eikä katselemista; IFPI:n mukaan 47 % musiikin striimaamisesta tapahtui vuonna 2018 YouTubessa. Despacito ei siis ole YouTube-ajan paras musiikkivideo vaan YouTube-ajan paras biisi.

Suurimpia hittejä ei lasketa enää myyntiluvuissa vaan YouTube-katseluissa, varsinkin Latinalaisessa Amerikassa. Despaciton katselujen jakautumista maittain ei ole ilmeisesti saatavilla julkisesti, mutta ensimmäisen puolen vuoden aikana sitä katsottiin yli 385 miljoonaa kertaa Meksikossa, missä YouTuben käyttö musiikin kuunteluun olikin vuonna 2017 suhteellisesti yleisintä koko maailmassa.

Latinalaisen Amerikan osuutta YouTuben suosiossa pohdin viimeksi Enrique Iglesiaksen yhteydessä (83. ikonisin video). Silloin jo totesin, että viime vuosien globaalisti katsotuimmat YouTube-musiikkivideot ovat tulleet nimenomaan espanjankielisiltä artisteilta. YouTuben aika on siis tehnyt musiikkimarkkinoista aiempaa globaalimmat, ja ei-englanninkielisillä biiseillä on paljon paremmat mahdollisuudet nousta kansasinvälisiksi megahiteiksi kuin aikana ennen YouTubea.

Ei siinä Despaciton musiikkivideossakaan siis mitään vikaa ole, sillä se tukee kyllä kappaletta oikein hyvin. Visuaalinen puoli tavoittaa saman tunnelman, joka musiikistakin välittyy. Erityisen avuliasta kansainvälistä yleisöä ajatellen on se, miten artistien käsiliikkeet korostavat sanan des-pa-cito rytmitystä. Melkein yhtä hyvä lauluapu kuin karaokevideon värjäytyvä tekstitys.

Despaciton video on hyvin samantyylinen kuin Iglesiaksen Bailando ja monet muut espanjankielisistä YouTube-megahiteistä. Se esittelee Latinalaisen Amerikan kulttuuria ja luontoa eli näyttää enemmän turismimainokselta kuin 2010-luvun kulttuurisesti määrittelevältä audiovisuaaliselta mestariteokselta. Sellaisena se olikin täydellinen napakymppi: videon julkaisun jälkeen turistien mielenkiinto kuvauspaikka Puerto Ricoa kohtaan kasvoi 45 % ja sen kuvauspaikoille alettiin järjestää kiertoajeluja.

Sapattivuosi 2020

Vuosi 2020 oli ensimmäinen Melomaanikon historiassa, jolloin en päivittänyt blogia kertaakaan. Syitä oli monia: mm. toiset kirjoitusprojektit (joita ei ole vielä julkaistu), vakituisen kokopäivätyön aloittaminen, Netflixin putkittaminen, mitä näitä nyt on. Kyllä joku pandemiakin taisi asiaan vaikuttaa.

Vuotta taaksepäin katsoessani huomaan että olen hakenut tutusta musiikista turvaa aiempaa enemmän, kuten varmasti hyvin moni muukin. En ole tehnyt sitä mitenkään tietoisesti, uuden musiikin etsiminen ei vain ole inspiroinut. Koska en ole löytänyt hirveästi uutta musiikkia, ei ole blogiinkaan ollut hirveästi asiaa; koska ei ole ollut paljon asiaa blogiin, en ole etsinyt uutta kuunneltavaa. Normaalistihan tämä kirjoittamistyö on melkeinpä se pääasiallinen asia, joka potkii minua eteenpäin etsimään jotain itselleni ennenkuulumatonta.

Tuttuun musiikkiin keskittymisellä en kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin vai kuunnellut samoja vanhoja suosikkilevyjä tai että en olisi seurannut vuoden uutuustarjontaa. Se tarkoittaa sitä, että halusin kuunnella lähinnä tarpeeksi tutulta kuulostavaa musiikkia (Adornon haamu jossain kaukaisuudessa huutaa että ESKAPISMIA!). Vuoden kovimmat albumijulkaisut tulivatkin Dua Lipalta, Antti Tuiskulta ja Lady Gagalta. Erityisesti Lipan Future Nostalgia on harvinainen napakymppi: mainstream-pop-albumi, jolla ei ole yhtään täytebiisiä. Tästä kiitämme striimausaikaa. Jos tuo levy olisi julkaistu 20 vuotta sitten, se olisi sisältänyt 18 biisiä ja kestänyt 74 minuuttia, eikä kukaan olisi jaksanut kuunnella sitä.

Dua Lipa - Future Nostalgia; levyn kansikuva Kuuntelin myös paljon metallimusiikkia: erityisesti My Dying Briden ja Anaal Nathrakhin tuotannosta rupesin koluamaan niitäkin kolkkia, joihin en ollut aiemmin uskaltautunut. Perehdyin monen tutun bändin varhaistuotantoon, jotka joskus nuorempana olin sysännyt sivuun ei-olennaisena lo-fi-örinänä. Paradise Lostin, Anatheman, Tiamatin ja Katatonian alkupään tuotanto tuntuu edelleenkin lähinnä kuoriositeetilta, mutta sen tuntemus syventää 1990-luvun gootti- ja vaihtoehtometallin ymmärrystä huomattavasti. Brave Murder Day (1996) jäi kuitenkin mieleen selkeänä death-doomin mestariteoksena. Ja sitten ihan toisessa päässä Nightwishin Human. :II: Nature. oli parempi kuin on mahdollista kuvitella. Tuo lause näyttää minunkin mielestäni aprillipilalta kun kirjoitan sen ruudulle näkyviin, mutta kyllä se on ihan vilpitön mielipide.

Tuli niitä uusiakin tuttavuuksia silti vastaan jonkin verran, ja vuoden ehdoton musiikkilöytö oli Lingua Ignota. Ne genret, joista Kristin Hayter ammentaa eniten musiikkiinsa – death industrial, power electronics ja black metal – ovat pitkästyttävän maskuliinisia genrejä. Erityisesti power electronics, jossa kärjistäen on kyse lähinnä siitä että valkoinen heteromies karjuu hälytaajuuksien päälle kuinka paljon harmittaa, ettei ole enää maailman keskipiste. Lingua Ignotan tapauksessa tulee tunne vilpittömästä itseilmaisusta. Siitä, että musiikkia on tehnyt joku jolla oikeasti on joku syy olla vihainen; Hayterin tärkein inspiraation lähde on hänen kokemansa perheväkivalta ja siitä selviäminen.

Ehkä siltä oman turvallisuusalueen ulkopuolelle menevää musiikkia ei kuitenkaan tarvita määrällisesti paljon. Lingua Ignotan äärimmilleen tiivistetyssä vihassa oli ihan tarpeeksi kaaosta minun vuoteeni, vaikka toki kakkosalbumi Caligulalla (2019) on myös levollisempia kirkkauden hetkiä – rauhallisiksi tai kauniiksi niitäkään en silti sanoisi. Tärkeää on tietysti myös se, että puhdasta ja teknisesti taitavaa laulua löytyy kirkumisen ja karjumisen joukosta. Hayter on kuitenkin klassisesti koulutettu laulaja; projektin nimikin on Hildegard Bingeniläisen kehittämä keinotekoinen kieli, jota hän käytti mystisiin tarkoitusperiinsä. Vuonna 2020 projektilta kuultiin lähinnä yksittäin julkaistuja cover-biisejä, ja Dolly Partonin Jolenen raadollisuus aukenikin kunnolla minulle vasta nyt, kun sitä ei oltu enää kätketty tarttuvan poppibiisin kaapuun.

Lingua Ignota on musiikkia, joka vaatii kaiken huomion. Sitä ei voi kuunnella taustalla, se pitää kuunnella täysin eläytyen, ottaen jokaisen sanan ja äänen täysin vakavasti. Ja siitä huolimatta Caligula oli suosikkilevyni kesäisillä työmatkoilla. Assosiaatio on jo vähän liian voimakas, koska Do You Doubt Me Traitoristakin minulle tulee mieleen lämmin kesäilta ja laskeva aurinko. Ja pahimmat asiat, joita ihmiset voivat toisilleen tehdä.

Työmatkat määrittelivätkin kuunteluvuottani vahvasti, kuten alla olevasta Last.fm-kuuntelukellostakin näkee. Ne kaikki isommat palkit selittyvät kaksivuorotyön matkustusajoista. Future Nostalgiakin toimi niin hyvin albumikokonaisuutena, koska se on melkein täsmälleen työmatkani pituinen.

Kaavio kuuntelemani musiikin jakautumisesta tunneittain vuonna 2020Metallipuolelta löytyi Humanity’s Last Breath, jonka viehätyksestä suuri osa perustuu jo bändin nimeen, joka kuulosti vuonna 2020 faktalta eikä profetialta. Genre on kuulemma ”progressive deathcore”, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Vielä enemmän fiktiiviseltä bändiltä kuulostaa tunisialaista kansanmusiikkia ja ranskalaista industrial rock/metalia yhdistelevä Ifriqiyya Electrique. Yhdistelmä näyttää oudolta paperilla, mutta kuulostaa hyvältä levvyllä.

Vuoden lohdullisin musiikki ei kuitenkaan löytynyt kevystä valtavirrasta tai raskaasta vastavirrasta, vaan Julia Holterin Ekstasis-albumilta (2012). Rauhallisesti hönkivä laulutyyli ja pehmeät dream pop -soundit olivat juuri sitä, mitä vuoden levottomimmat hetket vaativat.

Vuonna 2021 Melomaanikko lupaa taas päivittää blogia aktiivisesti ja tutkia uusia tapoja kuulla. Tavoitteena on saada ainakin Ikonisimmat YouTube-videot -lista valmiiksi, ennen kuin siitä tulee ihan totaalisesti vanhentunut.

51. ikonisin video: Weezer – Pork and Beans (2008)

Ohjaus: Matthew Cullen
Ladattu YouTubeen: 13.12.2009 (alunperin 23.5.2008)
Näyttökertoja: 23 558 319 (31.12.2019)

Weezer - Pork and Beans (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Weezerin Pork and Beans toimii tällä listalla vedenjakajana, koska se on täydellinen joutsenlaulu varhaisen YouTuben viattomalle ajalle. Siinä vakiintunut rock-yhtye yhdisti voimansa varhaisten DIY-sisällöntuottajien kanssa, tehden uusia versioita vierailijoidensa videoista. Voi ajatella, että tällä videolla kansainvälinen musiikkiteollisuus otti YouTuben symbolisesti suojiinsa.

Varhaisten YouTube-hittien tähdet esiintyvät yhdessä Weezerin jäsenten kanssa omia meemejään mukaillen. Kaikkia niistä ei kannata tässä listata, joten käsittelen vain yhtä erityistä tapausta: Tay Zondayn Chocolate Rain on erinomainen esimerkki YouTuben  alkuvuosien hengestä. Se on samanaikaisesti koomisen amatöörimäinen ja siloittelematon, mutta kuitenkin myös tarttuva biisi jolla on yllättävän syvälinen sanoma. Tältä näyttää ja kuulostaa kun musiikkiteollisuuden ulkopuolelta tuleva ihminen tekee vilpittömästi asioita omalla tyylillään. Weezerin videossa hän laulaa yhdessä Rivers Cuomon kanssa studiossa, joka on sisustettu muistuttamaan Zondayn omaa kotistudiota.

Pork & Beans ei kuitenkaan mitenkään yksiselitteisesti muuttanut kohteitaan osaksi valtavirtaa. Zondaysta ei tullut YouTubesta ponnahtavaa tähtilaulajaa kuten Justin Bieberistä pari vuotta myöhemmin. Edes pitkään YouTuben katsotuimman videon titteliä Evolution of Dancellaan pitänyt Judson Laipply ei saanut meemivideosta pitkäaikaista nostetta uralleen.

Zondayn videolla on kyllä 124 miljoonaa katselukertaa, eli enemmän kuin monella ”oikealla” musiikkivideolla joka tälle listalle on päässyt. Silti se on jotenkin vähemmän arvokas ”meeminä”, koska kukaan ei ole koskaan ottanut sitä tosissaan. Minusta Chocolate Rain on kuitenkin ihan yhtä vakavastiotettava ja oikea musiikkivideo kuin nämä muutkin. Tällaisista lähtökohdista tehtyä teosta on kuitenkin niin vaikea verrata kaupallisesti tuotettuun musiikkivideoon, että päätin jättää sen pois listalta. Olkoon se, kuten niin moni muukin YouTube-ajan varhaisteos, edustettuna tässä Weezerin tekemässä kätevässä tiivistelmässä.

Uudella vuosikymmenellä siirryn ikonisten videoiden listan kärkipuoliskolle. Sijoilla 100-51 nähtiin useita suhteellisen vaatimattomiin katselumääriin yltäneitä videoita ja omia henkilökohtaisia suosikkejani. 50 kärkeen pääsyyn olen asettanut huomattavasti tiukemmat kriteerit: ulkomaisille videoille 100 miljoonaa katselukertaa ja kotimaisille 2 miljoonaa. Eli Chocolate Rain voisi vielä olla teoriassa mukana, Weezer ei.

52. ikonisin video: Grimes – Oblivion (2012)

Ohjaus: Grimes & Emily Kai Bock
Ladattu YouTubeen: 2.3.2012
Näyttökertoja: 44 801 128 (6.10.2019)

Grimes - Oblivion (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Grimesin Oblivion on omakohtainen biisi seksuaalisen väkivallan uhriksi joutumisesta, siitä seuraavista pelkotiloista ja niistä yli pääsemisestä. Keskeinen näistä peloista on biisissä toistuvan ”see you on a dark night” -lauseen ja haastattelujen perusteella yksin pimeän aikaan käveleminen. Miehenä en voi koskaan tietää miltä se tuntuu; se vain on asia jota en etuoikeutetusta asemastani pysty täysin ymmärtämään. Oblivionin musiikkivideon ansiosta sain kuitenkin ensimmäistä kertaa aavistuksen siitä millaiselta se voi ehkä tuntua.

Pelkästään biisiä kuuntelemalla näin ei olisi käynyt, koska ei näin kokonaisvaltaisia asiaa voi kuvailla pelkästään lyriikoilla ja musiikilla. Tiedän kyllä että naiset kokevat turvattomuutta, mutta tietäminen ei ole ymmärtämistä eikä lukeminen ole kokemista. Videon visuaalisuuteen yhdistettynä syntyy kuitenkin emotionaalinen reaktio, joka ei nyt suoranaisesti ole pelkoa mutta jonkinlaista ahdistusta naisvihamielistä kulttuuria kohtaan.

Päällisin puolin video voi vaikuttaa suorastaan banaalilta urheilufanitukselta, ja tämä kokonaisvaikutelma tuleekin musiikin ja kuvan yhdistelmästä. Musiikkivideo esittää normatiivista käytöstä, kuten huutavia, toisiaan töniviä ja yhdessä bodaavia yläosattomia miehiä. Tuollaisia kulttuurisesti hyväksyttyjä maskuliinisuuden ilmentymiä, joissa on pohjimmiltaan kyse kuitenkin ihan vain aggressiivisuudesta. Videon kontekstissa urheilukentällä viuhahtaminenkin tuntuu myrkylliseltä miesten kehollisen ja seksuaalisen dominanssin uusintamista eikä suinkaan miltään huvittavalta hölmöilyltä.

Synkistä mielikuvistani huolimatta videon keskeisin pointti on kuitenkin voimaantuminen ja pelkojen voittaminen. Grimes esiintyykin videossa ilman pelkoa keskellä perin pohjin maskuliinisia tilanteita. Videon rakenteessa onkin kiinnitetty huomiota siihen, kuinka artistin olemus muuttuu kohtausten edessä koko ajan itsevarmemmaksi. Videon lopussa pienikokoinen Grimes jauhaa purkkaa keskellä paidatonta miesjoukkoa tavalla, joka kertoo yksiselitteisesti hänen olevan tilanteen hallinnassa.

Myös videon tekoprosessi oli Grimesille tärkeä osa voimaantumista. Paria lavastettua kohtausta lukuunottamatta video on kuvattu spontaanisti ja ilman lupaa urheilustadioneilla. Artisti esiintyy katsomossa, ja kiinnittää huomion itseensä tilanteissa joissa katseet yleensä ovat tiukasti jossain ihan muualla, urheilukentällä. Näin hän ottaa haltuunsa oletusarvoisesti maskuliinisen tilanteen ja käyttää urheilutapahtumaa omiin tarkoituksiinsa.

Kohta Sellostakaan ei saa pihausta ulos

Mitä isot edessä, sitä pienet perässä. Melkein tasan vuosi sitten Helsingin kaupunginkirjasto näytti kyseenalaista esimerkkiä ilmoittamalla, että keskustakirjasto Oodissa on tilaa kaikille kirjastoaineistoille ja asiakkaille paitsi fyysisille äänitteille ja heille jotka vielä käyttävät niitä siitä huolimatta että virtuaalinen tulevaisuusutopia on jo täällä. Espoon kaupunginkirjasto kenties inspiroitui tästä, ja halusi näyttää olevansa vielä ”innovatiivisempi” ja futuristisempi: siinä missä Helsinki sanoi että äänilevyjen paikka ei ole keskustakirjastossa, Espoo sanoi että niiden paikka ei ole missään kirjastossa.

Espoon kaupunginkirjaston johtoryhmä päätti 10.9.2019 ”luopua laajoista musiikkitallenteiden avokokoelmista ja lopettaa musiikkitallenteiden uutuushankinta vuodesta 2021 alkaen”. Yllä linkkaamani kirjastopalvelupäällikkö Miika Miettusen bloggaus jatkuu lauseella ”päätös saattaa äkkiseltään vaikuttaa radikaalilta ja järjettömältä” ja olisi myös voinut loppua siihen, koska tottahan se on. Päätös on järjetön vaikka sitä kuinka yrittäisi selitellä parhain päin.

On toki selvä, että kirjastosektorilla on reagoitava siihen että CD-lainaus on laskenut hurjasti huippuvuosistaan, ja Miettunen on oikeassa todetessaan että kirjastot ovat olleet ”pikemminkin hitaita kuin nopeita reagoimaan asiakaskäyttäytymiseen.” Tämä näyttää nyt kuitenkin johtaneen siihen että yhtäkkiä sitten ylireagoidaankin ja lujaa. Suhtautuminen muuttuvaan toimintaympäristöön näyttää olevan mustavalkoista ja harkitsematonta, vaikka kirjaston pitäisi muistiorganisaationa harjoittaa malttia ja kohtuutta mukautuessaan ympäröivään maailmaan.

Espoon päätös ei ole reagointia käyttäjien muuttuneeseen lainauskäytökseen, koska se ei ole mitenkään oikeassa mittakaavassa tuohon muutokseen: CD-lainausluvut laskevat tasaista alamäkeä eivätkä äkillisesti romahtaen. Mitään ”tänään ihmiset heittivät kaikki CD-levynsä roskiin ja kuuntelevat nyt vain Spotifyta” -mullistusta ei ole tapahtunut. Sellainen olisi ehkä oikeuttanut tällaisen äkkikäännöksen, mutta noin muuten kulttuuriperintöä vaalivan instituution tulisi käyttää äärimmäistä varovaisuutta jättäessään kokonaisia taiteenmuotoja kokonaan sivuun.

Tällainen on täysin hyväksyttävää toimintaa kaupalliselta toimijalta: jos Prisma, Anttila, Sokos ja muut haluavat poistaa musiikkiosastot kaupoistaan, siitä vaan. Kirjaston sen sijaan ei kuulu noudattaa tällaista logiikkaa, vaan olla nimenomaan sen täysi vastakohta. Se on suunnilleen ainoa vastapaino kaupallisille toimintapaineille, mitä yhteiskunnastamme löytyy. On täysin kestämätöntä että isoissa kaupungeissamme toimii lukuisia levykauppoja ja -yhtiöitä, joiden tuotteita joku selvästikin yhä ostaa, mutta osa kirjastoista haluaa ottaa mallia automarketeista.

Miettunen sanoo epäsuorasti, että Espoon kaupunginkirjasto päätti tarkoituksella palvella osaa asiakaskunnastaan aiempaa huonommin, mikä on todella outo ajatus asiakaskeskeisyyden aikakaudella. On sen myöntäminen toki rehellisempää kuin Helsingin johtajien käytös Oodin yhteydessä, kun oman musiikin äänittämistä ja Sibelius-akatemian taidemusiikin kokoelmaa pidettiin hyvänä kaupunginkirjaston äänilevyjen korvikkeena – eli käytännössä haluttiin sysätä omat asiakkaat toisen organisaation ongelmaksi.

Jos CD-levyille ei oikeasti olisi kysyntää kirjastoissa, tottakai ne pitäisi poistaa tai vähintäänkin laittaa varastoon (jälkimmäinen lienee Espoon levyjen kohtalo). Mutta näin ei ole. Espoon blogissa käytetään kätevästi lähinnä prosenttilukuja, jolloin asia tietenkin näyttää dramaattiselta ja päätös itsestäänselvältä. Suhteellinen muutos on ollut valtavaa, mutta se ei muuta sitä että levyjä lainataan edelleenkin runsaasti. Numeroita on kuitenkin helppo aina valita omia tarkoitusperiään tukemaan, joten niin minäkin teen nyt!

Valitsin otoksenomaiseksi tämän viikon (38/2019) Suomen viralliselta listalta HelMet-kirjastojen halutuimmat levyt ja listasin niiden varausjonot ja niteiden määrät (vain CD:t, vinyyleissä on vaatimattomammat jonot). Nämä lukumäärät koskevat siis koko HelMetiä eli luvuissa ovat mukana Espoon lisäksi myös Helsingin, Kauniaisen ja Vantaan kokoelmat ja asiakkaat.

Rammstein: Rammstein (Special Edition)
Varauksia 40, kappaleita 1

Rammstein: Rammstein
Varauksia 39, kappaleita 11

JVG: Rata/Raitti
Varauksia 36, kappaleita 12

Sanni: Trippi
Varauksia 63, kappaleita 12

Pyhimys & Saimaa: Olisinpa täällä
Varauksia 37, kappaleita 10

Ghost: Prequelle
Varauksia 8, kappaleita 1

Olavi Uusivirta: Skorpioni
Varauksia 30, kappaleita 9

Ainakaan minusta tämä ei näytä siltä että kukaan ei enää kuuntele CD-levyjä. Minusta tämä osoittaa ihan selvästi, että uusia levyjä tarvitaan edelleen kirjastoissa. Luvut ovat toki pieniä pääkaupunkiseudun asukaslukuun verrattuna, ja kenties juuri tuo väestörikkaus aiheuttaa niin pahan tilastoharhan. Siinä joukossa CD-levyjen lainaajat voivat vaikuttaa vähäpätöiseltä ryhmältä, mutta itse tuolle pienelle joukolle äänitteiden saatavuus kirjastosta merkitsee oletettavasti hyvin paljon.

Jotkut heistä eivät halua kuunnella streaming-palveluita, joillakin ei ole varaa niiden tilaamiseen, jotkut eivät osaa käyttää niitä, ja osa ei koskaan opikaan. Joku käyttää mielellään Spotifyta mutta haluaa silti lainata levyjä myös kirjastosta. Syitä on useita, mutta harveneva mutta uskollinen CD-levyjen lainaajajoukko on edelleen olemassa. Kirjastojen tehtävä tasa-arvoa edistävänä tahona on nimenomaan tarjota kulttuuria myös niille, jotka eivät pysty hyödyntämään kaupallista tarjontaa. Puhumattakaan siitä, että kirjaston on tarkoituskin tarjota palveluja jotka ovat rahallisesti kannattamattomia. Asiakkaiden tarpeisiin on vastattava, mutta myös silloin kun ne eivät ole pelkistettävissä helposti määrällistettäväksi kysynnäksi ja tarjonnaksi. Lainausluvut ovat tärkeä työkalu kirjastotyössä, mutta eivät ainoa huomioitava tekijä. Jos kirjastoon hankittaisiin vain kaikkein parhaiten lainaan menevää aineistoa, kokoelmat olisivat varsin suppeita.

Valtaosa kirjastojen levyistä ei tietenkään ole yhtä kysyttyjä. Koska kirjastojen äänilevykokoelmat ovat niin massiiviset, kokonaistilastoihin hukkuu paljon kaikkea merkittävää. Jos esim. kokoelmissa olisi vain alle 2 vuotta vanhoja pop-levyjä, niiden laina/levy -suhde olisi huikea. Paras esimerkki on tuo 40 varausta Rammsteinin erikoispainoksesta jota on vain yksi kappale koko HelMetissä. On siis aivan päätöntä lopettaa musiikkikirjastotoiminnan ”tuottavin” osa, eli uutuushankinta. Syntyy hyvin omituinen kuva päätöksenteon logiikasta: blogissa todetaan, että asiakkaat hankkkivat äänitteitä lainattavaksi ensisijaisesti varaamalla verkkokirjastosta (eikä käymällä selaamassa levyjä paikan päällä avokokoelmasta), mutta silti lopetetaan juuri niiden eniten varattujen levyjen hankkiminen.

Vanhemmalle populaarimusiikille, kansanmusiikille ja taidemusiikille on huomattavasti pienempi kysyntä, ja siinä mielessä linjaus  ”laajoista musiikkitallenteiden avokokoelmista” luopumisesta saattaa ehkä olla jossain määrin perusteltua – riippuen tietenkin täysin siitä mitä laaja tarkoittaa. Onko se yli 100 levyä? Yli 1 000 levyä? Yli 10 000? Vertailun vuoksi Espoon suurin tämänhetkinen kokoelma Sellossa kattaa yli 28 000 CD:tä ja Helsingin (ja Suomen?) suurin kokoelma Pasilassa yli 30 000 levyä.

Äänitelainaus ei voi enää muodostaa samanlaista yleisten kirjastojen musiikkiosastojen toiminnan ydintä kuin aiemmin. On silti kirjaston tehtävä edelleen tarjota levytettyä musiikkia, koska kukaan muukaan ei tee sitä tasa-arvoisesti, maksuttomasti ja ylläpitäen kokoelmia jotka eivät ole taloudellisesti kannattavia. Vuosi sitten kerroin miksi CD-levy on valitettavasti paras väline tähän. Se ei pysty tavoittamaan läheskään niin monta asiakasta kuin olisi toivottavaa, mutta tavoittaa toistaiseksi aika monta kuitenkin. Äänitekokoelmista luopuminen vie ihan oikeilta asiakkailta pois jotain tärkeää ja korvaamatonta, eikä sitä saisi unohtaa kun tilastoja katselee. Kun kirjastotoimintaa syystäkin kehitetään, pitäisi muistaa kohtuullisuus eikä syöksyä ääripäästä toiseen hylkäämällä kokonaisia asiakasryhmiä.

Tapiolan kirjaston musiikkiosasto Espoossa. Se oli nuoruusvuosinani yksi tärkeimmistä uuden musiikin löytämisen paikoista. Tässä näkyy vuosi sitten reippaasti karsittu kokoelma.