89. ikonisin video: Die Antwoord – Ugly Boy (2014)

Ohjaus: NINJA
Ladattu YouTubeen: 4.11.2014
Näyttökertoja: 127 282 513 (17.8.2018)

Die Antwoord - Ugly Boy (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Koko musiikkivideoiden historian ajan on ollut olemassa kahdenlaisia bändejä: tavallisia bändejä joiden musavideot ovat onnekkaita poikkeuksia lukuunottamatta puolipakolla tehtyjä mainoksia, ja sitten on erityisiä musiikkivideobändejä. Jälkimmäisillä on toistuvasti selkeä käsitys siitä miten ne haluavat esittää itsensä visuaalisesti, ja jokainen uusi bändin video on Tapaus. Yksi tärkeimmistä tällaisista videobändeistä YouTuben aikakaudella on olut eteläafrikkalainen Die Antwoord, jonka videoita luonnehtii katsojan hämmentäminen, ellei jopa shokeeraaminen. Muistan erittäin elävästi oman WTF-ensikontaktini yhtyeeseen Evil Boy -videon kautta vuonna 2010. Se on aika hyvin, ottaen huomion kuinka tiuhaan tahtiin internetiä selaillessa tulee vastaan WTF-hetkiä.

Yhtyeen videoissa on yleensä pimeää ja likaista, ja niissä esiintyy usein ihmisiä joilla on fyysisiä epämuodostumia, joiden vuoksi he eivät sovi valtavirtamedian kauneusihanteisiin. On vaikea sanoa, onko kyse hyväksikäytöstä vai erilaisuuden esilletuomisesta ja juhlistamisesta. High Snobietyssä on jokseenkin olennainen lista Ranking Die Antwoord’s Videos From Least to Most Disturbing. Antwoordista tekee keskeisen YouTube-bändi juuri se, että he kiinnittivät aluksi valtavirran suosion nimenomaan häiritsevillä visuaaleilla. Niillähän sitä saadaan viraalisuutta ja paljon klikkauksia!

Tälle listalleni yhtyeeltä kuitenkin päätyi uudempia videoita, joissa näkyy jo kasvavan globaalin menestyksen mukanaan tuoma kesyyntyminen. Valintani ovat siis tavallaan konservatiivisia; koska kyse on ikonisista musiikkivideoista, Antwoordin videografiasta listalle valikoituivat mukaan visuaalisesti harkituimmilta ja taiteellisesti kunnianhimoisimmilta vaikuttavat teokset. Kuten alussa sanoin, pelkällä shokkiarvolla ei listalle päästä.

Ugly Boyssa on silti kaksi nimenomaan YouTube-ajalle ominaista piirrettä: erityinen fiksaatio julkkiksista ja voimakkaat värit. Onhan se nyt helppo klikata videota jossa tietää olevan tuttuja henkilöitä: Jack Black, Marilyn Manson, Flea, Dita Von Teese ja Cara Delevingne heiluvat sinä yhdessä NINJAN ja Yo-Landin sekä vähemmän tunnettujen näyttelijöiden kanssa. Jälkimmäisiä edustavat mm. Spring Breakersissa esiintyvät ATL Twinsit sekä pian kuvausten jälkeen ammuttu tatuointiartisti Trigger, jolle video on myös omistettu.

Videota luonnehtivat voimakkaat kontrastit ja selkeät värikokonaisuudet. Musta, valkoinen, punainen ja kultainen esiintyvät upeasti rakennetuissa kuvissa. Ero on siis varsin merkittävä esimerkiksi kaksi vuotta varhaisempaan I Fink U Freekyyn, jonka mustavalkoisessa videossa on varsin saastainen tunnelma. Mutta mitä siihen kauneusnormeista poikkeamiseen tulee, lienevät nämä molemmat videot ja kappaleet kuitenkin varsin empaattisia asian suhteen. Lauletaanhan niissä mm. ”I fink u freeky and I like u a lot”, ”I love my ugly boy” ja ”ugly on the skin / but you’re lovely from within”.

Ugly Boyssa viesti ehkä tulee kuitenkin visuaalisesti yksiselitteisemmin esille, koska se on visuaalisesti niin kaunis; se ei aseta erilaiselta näyttäviä ihmisiä epäilyttävään ympäristöön. Huomionarvoinen on myös esimerkiksi Blackin hahmo, jonka kasvoista puolet on maskeerattu arpiseksi. Useimmilla videon hahmoista on myös tatuointeja ja kehomaalauksia, eli kai tässä ihan hyvällä asialla ollaan, vaikka toteutus nyt ei varsinaisesti olekaan tehty niiden ”rumien” ihmisten ehdoilla vaan etuoikeutettujen artistien PR:n lähtökohdista.

Antwoordin videoissa on paljon samaa kuin Aphex Twinin 1990-luvun ”tarkoituksellisen rumissa” teoksissa. Erityisen helppoa yhteys on havaita juuri Ugly Boyssa, koska sen kantava melodinen elementti on sample Aphex Twinin kappaleesta Ageispolis, ja Aphex Twinin logokin esiintyy videossa ahkerasti. Video synnytti myös melko korkealentoisen salaliittoteorian siitä että itse Richard D. James esiintyisi siinä blackfacessa. Foliohattu päässä voi ruveta tulkitsemaan myös videon numerologiaa: 6, 8, 23, 27 – mitä tämä kaikki tarkoittaa?

90. ikonisin video: Björk – Stonemilker (2015)

Ohjaus: Andrew Huang
Ladattu YouTubeen: 6.6.2015
Näyttökertoja: 5 295 871 (14.8.2018)

Björk - Stonemilker (kuvankaappaus musiikkivideosta)

YouTuben merkitys musiikkivideoiden teknologisessa kehityksessä ei ole rajoittunut pelkästään levitysmenetelmiin, vaan se on mahdollistanut myös täysin uudenlaisten taiteellisten visioiden toteuttamisen. Aiempaa paremman saatavuuden ja kuvanlaadun lisäksi etenkin interaktiivisuus ja virtuaalitodellisuus ovat yhä vahvemmin läsnä palvelun musiikkivideoissa.

Korkeimman profiilin todiste tästä löytyy Björkiltä, jonka Vulnicura-levyn singlestä Stonemilker ei tehty tavanomaista videota, jonka voi vain laittaa pasiivisesti pyörimään telkkariin. Sen sijaan siitä tehtiin 360 asteen panoraama, VR-tuettu immersiivinen kokemus, jossa katsoja saa omalla katseellaan (tai VR-lasien puuttuessa hiirellään) seurata tai olla seuraamatta Björkiä kävelemässä ja laulamassa rannalla. Jotta katsojalla olisi oikein kunnolla valinnanvaraa, artisti esiintyy videolla monena kappaleena. YouTuben lisäksi videota pystyi katsomaan myös erityisellä VR-applikaatiolla iOS- ja Android-älylaitteilla. Ensi-iltansa se sai kuitenkin New Yorkin MoMA:n Björk-näyttelyssä.

Video kuvattiin samalla islantilaisella rannalla, missä Björk alunperin kirjoitti biisin tekstinkin. Sanoitus on kirjoitettu sulkeutuneelle ihmiselle, josta kertoja yrittää saada jotain tunnereaktiota esille (”lypsää kiveä”). Björk ja ohjaaja Huang tavoittelivat videon riisutulla otteella tematiikkaan sopivaa intiimiyttä. VR:n ansiosta katsoja ”jakaa” saman tilan artistin kanssa kaksistaan. Lisäksi kappaleesta tehtiin videota varten pelkän jousitaustan sisältävä miksaus, jonka minimalistisuus pakottaa katsojan/kuulijan keskittymään Björkin elekieleen ja ääneen. Miksaus on suunniteltu nimenomaisesti 3D-ympäristöä varten, tavoitellen tunnetta siitä että katsoja on jousiorkesterin keskellä. Stereona kuunnellessa pitää tyytyä kuvittelemiseen.

Stonemilker oli yksi ensimmäisistä valtavirta-artistien videoista, joka toteutettiin tällä teknologialla. Uusimmasta teknologiasta aina kiinnostunut ja tinkimättömällä avantgarde-asenteella varustettu Björk olikin hyvin luonteva artisti tällaiselle uraauurtavalla videolle. Erityisen videosta tekee myös se, että uutta teknologiaa ei käytetty itsetarkoituksellisena gimmickinä, vaan toteutustavan valinta perustui kappaleen luonteeseen. Teknologiaa ei käytetty katsojan vieraannuttamiseen vaan osallistamiseen, ja korostamaan taideteoksen tunteisiin vetoavaa luonnetta.

Levyjä listailevat excelsedät

Pavement - Crooked Rain, Crooked Rain (levynkansi)”Bloggarin tai arvostelijan kehumaa levyä” etsiessäni halusin tahallani venyttää sääntöjä, koska en pahemmin perusta kuuntelupäätöksiäni yksittäisten ihmisten mielipiteisiin. Ne nyt eivät vaan yleensä ole riittävän luotettavia suosituksia, ja minä luotankin enemmän joukkoistamisen voimaan. Kollektiivinen arvostus ja sen erilaiset mittarit ovat lähempänä sydäntäni. Siispä ryhdyin selaamaan Rate Your Musicin käyttäjien korkeimmin arvioimia levyjä: kävin läpi sivuston all-time-albumilistaa ja poimin sieltä short listilleni korkeimmin arvioidut levyt esittäjiltä joita en ole koskaan kuunnellut.

Ns. normaali kuuntelija olisi luultavasti vain valinnut ensimmäisen listalta löytyvän vieraan levyn; minä tietysti kahlasin tuolta listalta 1000 parasta levyä, ja tein poimimistani teoksista tietenkin laskentataulukon! Näitä levyjä kertyi 114, mikä oli yllättävän vähän, vain vähän yli 10 prosenttia. Onhan se aika hyvä osoitus jostain moniruokaisuudesta ja yleissivistyksestä, vaikka itse sanonkin. On siinä silti aukkoja: tämän listan perusteella niitä ovat etenkin 1990-luvun rap (24), indie rock/pop (14) ja death metal (9).

Tämä on tietysti selvä vinouma, joka johtuu RYM:n käyttäjien keski-iästä. Kohtuuttoman iso osa ”parhaista” levyistä on julkaistu vuosina 1994-2001 (yht. 39), eli kahdeksan vuoden aikana, vaikka levyjä on listattu kaiken kaikkaan ainakin seitsemältä vuosikymmeneltä. Vuodet ’94-’01 kuulostavat minusta hyvin tutuilta, sillä silloin musiikista tuli minullekin erityisen tärkeä osa elämää. Olen tuolla sivustolla siis selvästi aikalaisteni keskuudessa, mutta siitäkin huolimatta siellä on selvästi paljon sellaista sukupolvikokemusta, joka minulta on mennyt täysin ohi. Kenties sivustolla on myös suhteettoman iso brasialialaisedustus, sillä MPB:tä (Música Popular Brasileira) ja tropicáliaa on mukana 7 levyä.

Tämä ei tietenkään ole koko all-time-listan painotus. Suurin osa siellä on niitä samoja levyjä kuin kaikkien musiikkilehtienkin listauksissa: rockin, jazzin ja soulin klassikoja 1960-luvulta ja 1970-luvuilta, unohtamatta maailman yliarvostetuinta bändiä (mainitsen Radioheadin nimeltä koska provoaminen on kivaa). Käyttäjäkunnan vaihtoehtoinen luonne näkyy toki myös 1980-luvun post-punkin ja alternative rockin laajassa edustuksessa. Mutta nämä kaikki ovat tosiaan genrejä, joihin olen jo tutustunut varsin kattavasti. Listasta näkee kyllä selvästi mitkä ovat ne RYM-käyttäjien mielestä merkittävimmät genret jotka olen jättänyt huomioimatta.

48 näistä levyistä lyötyi omasta kirjastostani eli sen kokoelmasta puuttuu 66 selvästikin oleellista merkkiteosta, jotka sinne olisi syytä hankkia mahdollisimman pian. Valinnanvaraa löytyi kuitenkin joka tapauksessa melkoisesti, ja aionkin kuunnella nuo kaikki vielä joskus. Siksihän minä näin suuren vaivan näinkin; en vain löytääkseni yhden levyn tähän haasteeseen vaan saadakseni enemmänkin uutta kuultavaa. Mutta yhä uusien levyjen lainaaminen kirjastosta ei silti muuttanut alkuperäistä mielihaluani: kuunnella Pavementia.

Lista Melomaanikon vihollisista

Suhteeni Pavementiin on aika omituinen. Kun musavisoissa pitää tunnistaa kappale, josta minulle tulee välittömästi mieleen ilmaisu ”geneerinen indie rock”, se paljastuu lähes poikkeuksetta Pavementiksi. Joskus se voi toki olla myös Dinosaur Jr:ia. Kun olen sitten hieman perehtynyt tähän omituiseen bändiin, josta en ollut ikinä kuullutkaan ennen musavisaharrastustani, onkin käynyt ilmi että sehän on suunnilleen se paras ja alkuperäinen indie-bändi, jota kaikki musanörtit ylistävät. Eli se mikä vaikuttaa persoonattomalta ja ”geneeriseltä”, onkin sitä koska kyse on indien prototyypistä jota kaikki muut ovat matkineet. Mutta ei se silti poista sitä ensivaikutelmaani, että Pavement tuntuu todella unettavalta ja tylsältä musiikilta.

Kyseessä ei siis missään nimessä ole itselleni uusi bändi, mutta Pavementin kuuntelu on silti ihan selvästi tämän kuunteluhaasteen hengen mukaista. Musiikkia, jota hyljeksin voimakkaiden ennakkoluulojeni vuoksi, mutta joka aivan ilmeisesti on todella monen ihmisen mielestä kuuntelemisen arvoista. Otin siis kuunteluun RYM:n listan sijalta 127. löytyvän Crooked Rain, Crooked Rainin, joka on yksi maailman arvostetuimmista indie rock -albumeista.

Ensimmäisellä tarkoituksellisella ja keskittyneellä kuuntelukerralla Pavement tuntuu vahvistavan ennakkoluuloja. Että tämä on ihan tavallista kitararockia, josta tekee indietä ainoastaan se, että se on tehty liian huonosti menetyäkseen kaupallisesti. Lofi-estetiikka, nuhruinen imago, säröinen soundi ja paikoittainen epävireisyyskin ovat kaikki tietysti tarkoituksellisia taiteellisia valintoja, eli kyse ole mistään lahjattomuudesta. Tällainen lähestymistapa voi toimia erittäin hyvin silloin kun tavoitteena on todella tehdä länsimaisen populaarimusiikin dekonstruktiota. En kuitenkaan pidä siitä silloin kun sitä käytetään pop-kappaleiden tekemiseen, jolloin indie-lähestymistapa lähinnä osoittaa sen, kuinka tylsää rock-musiikki oikeasti on.

Tällaisesta musiikista tulee jännittävää vasta kun levyteollisuuden koneisto siloittelee sen ja paketoi houkuttelevaksi tuotteeksi. Rock ja pop ovat pinnallista musiikkia, ja kun niiltä riisuu pinnallisuuden Pavementin tavoin, jää jäljelle vain tämän musiikkiperinteen perimmäinen tyhjyys. Kenties se mikä tekee monen mielestä Pavementista esimerkiksi Coldplayta parempaa, on se myyttinen ”autenttisuus”, jota monet etsivät perusluonteeltaan epäautenttisesta populaarimusiikista. Indie rockin epäkaupalliseksi koetun lähestymistavan ajatellaan olevan merkki siitä, että musiikki on tehty sisäisestä pakosta eikä rahan takia. Ikään kuin musiikin tekeminen olisi oikeasti jonkun mielestä lähtökohtaisesti niin hyvä bisnesidea että se voisi olla pelkkä palkkatyö ilman mitään henkilökohtaisia intohimoja. Itselleni tulee ennemminkin fiilis että Coldplay on tässä vertauksessa se rehellisempi yhtye.

Tämä bloggaus on toki kärjistys, mikäli ette huomanneet. Crooked Rain, Crooked Rain vain on jotenkin niin ärsyttävä että se tuo esille trollin sisältäni. Toki minä sieltä usean kuuntelun myötä löydän myös nautittavaa: levyn tunnetuin biisi Cut Your Hair on ihan miellyttävä, vaikka varmasti pitäisinkin siitä enemmän jos se olisi soitettu ja tuotettu paremmin. Instrumentaali 5-4=Unity kuulostaa puolestaan niin ammattimaiselta ja 60-lukulaiselta, ettei se oikein sovi kokonaisuuteen. Ei näin hyvin tehty biisi kuulu tälle levylle!

Pavement: Crooked Rain, Crooked Rain (Domino, 1994)
31. musahaasterasti: Bloggarin tai arvostelijan kehuma levy
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Evolutiivista rockia

Banco del Mutuo Soccorso - Darwin! (1991-version kansikuva)Haasteen 30. rasti tuotti minulle taas hieman enemmän ongelmia, koska ”kirjallisuusviite” kuulostaa minusta joltain Paperi T -tasoiselta intertekstuaalisuudelta, jossa on tärkeintä vain namedropata joku teos ilman että sillä on mitään oikeaa merkitystä kappaleelle tai sanoitukselle kokonaisuutena. Halusin mieluummin kuunnella levyn, joka perustuu mahdollisimman kokonaisvaltaisesti johonkin kirjaan, eikä jää vain viitteiden tasolle. Uuden kuunneltavan löytäminen sellaisista levyistä on vaikeaa, koska suuri osa ilmeisimmistä vaihtoehdoista on aika tunnettuja.

Löysin onneksi lopulta kirjastostani CD:llisen italialaista progea Charles Darwinin Lajien synnystä (1872). Banco del Mutuo Soccorson Darwin! (1972) on sinänsä hieman epätarkoituksenmukainen valinta, koska kirjallisuusviitteet menevät minulta lähes täysin ohi kun laulukielenä on italia. Kansilehtisessäkään ei ole käännöksiä, mutta Wikipediasta sentään sain selville mitä levyn seitsemän kappaleen nimet tarkoittavat.

Vaikka tämä oli minulle entuudestaan täysin vieras bändi, joka ei ole kotoisin progen sydänmailta Englannista, se ei kuulostanut yhtään vähemmän asiantuntevalta. Heti alun kitaratyöskentelystä tuli välittömästi Pink Floyd mieleen. Vokalisti Francesco Di Giacomon falsetti ja kosketinsoittaja Vittorio Nocenzin synatyöskentely loivat puolestaan assosiaatioita Demis Roussokseen ja Vangelikseen eli Aphrodite’s Childiin. Soundit eivät tosin yltäneet ison maailman esikuvien laatustandardeihin, ja koskettimet kuulostivat välillä myös harmillisen muovisilta. Jopa siinä määrin, että aloin epäillä levyn julkaisuvuotta; soundit ovat välillä epäilyttävän digitaaliset.

Viimeistään kansilehtistä tavatessani huomaankin, että jokin ei täsmää: Wikipediassa ja muuallakin tosiaan lukee, että tämä levy on julkaistu vuonna 1972, mutta käytetyissä soittimissa mainitaan mm. Akai Digital Piano PG5 ja Midi Production Center MPC60. MIDI, vuonna 1972? Enpä usko. Ja lukeehan siellä lopulta että ”registrato e mixtato … 1991”. Toki jo takakannen julkaisuvuosi olisi voinut soittaa kelloja – mutta vain jos levyteollisuutta kiinnostaisi johdonmukaisesti kertoa näkyvästi milloin mikäkin levy on äänitetty. Jokseenkin turhauttavan etsimisen jälkeen löysinkin sitten All Music Guidesta tiedon, että tässä onkin kyse albumin täydellisestä uudelleenlevytyksestä. Syynä tähän oli kuulemma se, ettei bändi ollut koskaan alkuperäisen levyn äänenlaatuun.

Banco Del Mutuo Soccorso - Darwin! (alkuperäisen 1972-version levynkansi)Ratkaisu tuskin kuitenkaan oli viisas, sillä tällainen populaarimusiikin historian kirjoittaminen uusiksi kääntyy lähes poikkeuksetta itseään vastaan. Se mikä tällä versiolla mahdollisesti voitetaan äänenlaadussa, hävitään moninkerroin soundissa. Nämä ”uudet soundit” ovat juuri se elementti musiikissa joka kuulostaa muoviselta. Alkuperäisessä käytetään mm. ihan oikeita urkuja ja cembaloa, mitkä ovat vanhentuneet paljon arvokkaammin kuin tämän ”remaken” digitaalipianot. Uuden version kansikuvakin on ihan ruma alkuperäiseen verrattuna.

On kuitenkin hauska ajatella tätä bändin tekemää ratkaisua levyn konseptin kautta: vuoden 1972 analogisen tuotantoympäristön muuttuessa 1990-luvun digitaaliseksi ympäristöksi, Darwin! kehittyi ja sopeutui uusiin olosuhteisiin. Levyn alkuperäinen versio on ehkä fossiili elämänmuodosta jota ei enää ole, mutta on Tyrannosaurus Rexkin kiinnostavampi kuin kottarainen. Vuonna 2018 kuunneltuna tämä uusi hieno ”hyväsoundinen” versio levystä saa ajattelemaan vain yhtä asiaa: alkuperäisen on pakko olla paljon parempi levy, mistä saan sen kuunneltavaksi? No, onneksi Spotifysta, josta löytyvät kätevästi molemmat version vertailua varten.

Se ratkaiseva ero on pitkälti juuri siinä missä oletinkin: alkuperäisen version kosketinosuudet kuulostavat paremmilta. Kitarasoundeissa on ehkä hieman vanhentunutta fuzz-säröä, mutta se saa levyn vaan kuulostamaan hyvällä tavalla aikansa lapselta; uusintaversio kuulostaa siltä vain huonolla tavalla. Muuten versiot soundaavat yllättävän samalta. Sitä ”huonoa äänenlaatua” en kyllä alkuperäisestä löydä. Voin siis sanoa että vuoden 1972 versio on ainoa kuuntelemisena arvoisen, enkä keksi uusintaversion olemassaololle yhtään kunnollista syytä.

Mitä Darwin-konseptialbumeihin tulee, ei se alkuperäinenkään vaikkapa Tomorrow, in a Yearin tasolle nouse. Se tosin käsitteli Darwinin elämää ja elämäntyötä, eikä vain hänen tunnetuinta teostaan. Bancon musiikissa on kuitenkin aihepiirille sopivaa mahtipontituutta, ja onkin vaikea kuvitella että progea parempaa genreä evoluution temaattiseen käsittelyyn.

Banco del Mutuo Soccorso: Darwin! (Ricordi, 1972/1991)
30. musahaasterasti: Levy / kappale, joka sisältää kirjallisuusviitteen
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta:1972 vs. 1991

Perhemusiikkia pianolle ja viululle

Duo Pohjola -LP (levynkansi)Kun musiikkihaasteessa piti etsiä levy, jolla esiintyy vähintään kaksi saman perheen jäsentä, osuin ihan vahingossa yhteen Suomen tärkeimmistä muusikkiperheista. Oletin aluksi että tällä levyllä soittavassa Duo Pohjolassa on ihan eri Pohjoloita, mutta sisarukset Liisa ja Paavo Pohjola ovatkin Pekka Pohjolan täti ja setä. Liisa on myös kapellimestari Sakari Oramon äiti, eli kyseessä onkin paljon poikkitaiteellisempi ja laajempi musikaalinen suku kuin olin aiemmin tiennyt.

Pianisti Liisa ja viulisti Paavo soittavat tällä vuonna 1974 taltioidulla levyllä nykymusiikkia sekä yksin että yhdessä. A-puolen täyttää György Ligetin (1923-2006) 11-osainen pianoetydien sarja Musica Ricercata ja B-puolen neljä suomalaisteosta: Aulis Sallisen (s. 1935) ja Usko Meriläisen (1930-2004) teokset sooloviululle sekä Aarre Merikannon (1893-1958) ja Leif Segerstamin (s. 1944) teokset molemmille soittimille. Ensimmäisenä mainittu on vuosina 1951-1953 sävelletty Ligetin varhaisteos, joka oli itselleni entuudestaan tuttu oikeastaan vain toisen osan ahkerasta käytöstä Stanley Kubrickin Eyes Wide Shutissa.

Musica Ricercata on varsin teoreettista musiikkia; sana ricercatakin viittaa tässä tutkimiseen ja etsimiseen, ei ricercar-tanssiin. Teoksen ensimmäinen osa käyttää vain kahta säveltä: A- ja D-duuria, useassa oktaavissa tosin. Jokainen tätä seuraava osa ottaa mukaan yhden sävelen lisää: viimeisessä osassa niitä on 12, eli kaikki kromaattisen asteikon sävelet. Teos oli Ligetin yritys luoda omaa, aiemmasta perinteestä irrallaan olevaa sävelkieltään. Säveltäjä itse toteaa levyn erinomaisissa kansiteksteissä, että teos oli nimenomaisesti yritys päästä esiin toisen unkarilaisen, Béla Bartókin (1881-1945), sävelkielen varjoista.

Tästä huolimatta Wikipediassa verrataan Musica Ricercataa nimenomaan Bartókin pianosarjaan Mikrokosmos (1926-1939). Molemmat säveltäjät muuten syntyivät nykyisen Romanian alueella, mutta aloittivat kuitenkin varsinaisen uransa Budapestissa. Sinänsä tämä on ihan ymmärrettävä vertaus, koska 1950-luvun kommunistinen Unkari oli varsin eristäytynyt lännestä eikä Ligeti ollut tietoinen edes toisen wieniläisen koulukunnan kaksitoistasäveljärjestelmästä. Länsimaisen kokeellisuuden perinne ei siis ollut hänen taakkanaan, ja tuollaisessa ympäristössä Bartókin ravistaminen harteilta oli se tärkein inspiraatio oman äänen etsimiseen.

Näihin lähtökohtiin verrattuna kappaleet eivät vaikuta kovin kummoisilta. Miellyttävää kuunneltavaa, mutta ei tästä mikään musiikillinen vallankumous tule mieleen. Lähempänä sydäntäni onkin B-puoli ja nimenomaan ne kaksi kappaletta, jossa Pohjolat soittavat yhdessä. Merikannon ja Segerstamin lyhyet teokset on äänitetty todella taidokkaasti. Viulun ja pianon erilaiset soinnit ja niiden luonteet kaikuvassa tilassa erottuvat näissä kappaleissa poikkeuksellisen hyvin. Kuiva ja ohuempi viulu käy ihanteellista vuoropuhelua kuulaan ja akustista tilaa kokonaisvaltaisemmin hallitsevan pianon kanssa.

Erityisesti minua miellyttää levyn vanhin teos, nuoremman Merikannon myöhäistuotantoon kuuluva Preludio (1943), joka soi kauniin (myöhäis)romanttisesti, poiketen siis säveltäjän pääosin modernistisesta lähestymistavasta. Segerstamin Poem (1965) taas on sitä hitaammin avautuvaa nykymusiikkia ja on kiinnostava lähinnä edellä mainittujen soinnillisten elementtien ansiosta. Sooloteokset pelkälle viululle taas jättävät minut varsin kylmäksi, koska en ole mikään soittimen suurin fani muutenkaan.

Duo Pohjola: Ligeti, A. Merikanto, Sallinen, Meriläinen, Segerstam (BIS, 1974)
Esittäjät: Liisa Pohjola (piano) & Paavo Pohjola (viulu)
29. musahaasterasti: Levy, jolla esiintyy vähintään kaksi saman perheen jäsentä
Mistä: LP kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)