55. ikonisin video: Kanye West – Bound 2 (2013)

Ohjaus: Nick Knight
Ladattu YouTubeen: 19.11.2013
Näyttökertoja: 71 904 324 (13.6.2019)

Kanye West: Bound 2 (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Kanye West pääsi mukaan listalle kolmella musiikkivideolla ja korkeimmaksi niistä sijoittui Bound 2, koska se tiivistää mielestäni Westin taiteilijuuden parhaiten. Aiemminkin mainitsemani Runaway on perinteisillä kriteereillä paljon ”parempi” musiikkivideo, mutta se on osa 35-minuuttista kokonaisuutta eikä ole siksi vertailukelpoinen. Bound 2 sen sijaan on tyylitajuton ja egomaaninen, joten ymmärrätte varmaan miksi valintani osui juuri siihen.

Videolla Kanye West ajaa moottoripyörällä kökköjen greenscreen-taustojen edessä, sylissään yläosaton kihlattunsa Kim Kardashian. Käytännössä kuvakulmat ja pariskunnan asento yhdessä biisin rivon sanoituksen kanssa antavat ymmärtää että tässä simuloidaan pariskunnan välistä seksiä. Välillä West poseeraa yksinään kameran edessä, sanoo dramaattisesti ”Jesus wept” ja nostaa kätensä ristiinnaulitsemisasentoon. Siinähän se Westin persoona onkin sitten pähkinänkuoressa.

Vaikka video on tarkoitettu pariskunnan rakkauden juhlistukseksi, se on silti Westin uran paras tutkielma julkisuudesta, koska siinä esiintyy yksi aikamme ikonisimmista julkkispariskunnista. Famous käsitteli aihetta ihan tarkoituksellisesti ja siinäkin Kardashian esiintyi – tosin vain alastomana silikoninukkena. Se ei silti paljastanut aiheestaan yhtä paljon kuin tällainen vilpittömän itsekeskeisesti tehty teos, joka ei edes yritä olla vakavastiotettavaa taidetta.

Westillä olisi varmasti ollut varaa kuvata video ihan paikan päällä komeissa lokaatioissa, jotka nyt nähdään pelkkänä taustavideona. Jostain syystä tuotannossa on päädytty tähän halpaan, rumaan ja amatöörimäiseen ratkaisuun. Ehkä siksi, että vain Kanyella ja Kimillä on merkitystä – ihan sama mitä siellä taustalla tapahtuu. Oman kumppanin mukaan ottaminen videolle on sikäli merkittävää, että yleensä rap-videoissa esineellistetään nimettömiä malleja. Naisten asemaa Westin videoilla laajemminkin on käsitelty ansiokkaasti tässä artikkelissa. Siinä kirjoitetaan myös avoimesti sitä ettei West ole asian suhteen mitenkään ongelmaton artisi; tässäkin biisissä hoetaan bitch-sanaa urakalla.

Bound 2 on visuaalisesti täysin omassa maailmassaan, eikä sitä ole siksi mielekästä arvioida perinteisillä ”hyvän” ja ”huonon” kriteereillä. Se kuvastaakin aikaamme hyvin, koska perinteiset esteettiset säännöt eivät enää päde. Myös ironisuuden ja vakavissaan olemisen välinen raja on sumentunut siinä määrin, ettei sitäkään näkökulmaa ole  mielekästä tässä pohtia. Tälläkin kertaa yksi tärkeimmistä ikonisuuden mittareista on videosta tehtyjen parodioiden määrä: etenkin James Francon ja Seth Rogenin versio on legendaarinen, mutta lisäksi sitä on matkittu mm. Draken hämmentävässä deepfake-videossa Energy (2015).

56. ikonisin video: JVG – Huominen on huomenna (2014)

Vieraileva artisti: Anna Abreu
Ohjaus: Joonas Kenttämies
Ladattu YouTubeen: 6.2.2014
Näyttökertoja: 12 583 835 (18.6.2019)

JVG feat. Anna Abreau - Huominen on huomenna (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Ulkomaille suuntautunut kuvausmatka on Suomessa ollut perinteisesti merkki siitä, että nyt ollaan maan pop-eliittiä. Dingomanian aikana musiikkivideo oli vielä niin vieras konsepti Suomessa, että tämä tarkoitti ainoastaan Kerjäläisten valtakunnan kansitaiteiden kuvaamista Marokossa vuonna 1985. 2010-luvulla tilanne on täysin toinen: tällä listalla ulkomaille on tähän menessä ehditty matkustaa jo Haloo Helsingin ja Cheekin mukana. Jäljellä on vielä kaksi ulkomailla kuvattua videota, joita en tässä spoilaa. Silti 15 kotimaista videota tällä listalla on kuvattu Suomessa, ja vain 6 ulkomailla, joten mikään ikonisuuden takuu se ei suinkaan ole.

Myös Robin kävi ensimmäistä kertaa ulkomailla kuvaamassa uusimman I’ll Be With Youn -videonsa. Bangkokiin piti mennä hakemaan suuren maailman meininkiä kun kerran laulukieli vaihtui englanniksi ja kunnianhimot kansainvälisemmiksi. Mainitsin Robinin tässä vielä erikseen, koska Huominen on huomenna huokuu sitä samaa ”uutta” ja huoletonta positiivisuutta kuin Packalén. Ja toisaalta se on Anna Abreulle samanlainen käännekohta kuin I’ll Be With You Robinille – sillä erotuksella että Abreu vaihtoi laulukielensä englannista suomeksi. Näyttävän videon tekeminen tällaisissa uran taitekohdissa on hyvin tärkeää, koska erityisesti silloin artisti tarvitsee huomiota. Tapa jolla tanssijat väistyvät Abreun edestä hänen ensimmäisessä säkeistössään onkin kertakaikkisen täydellinen tapa esitellä uudistunut artisti.

Biiseillä ja videoilla vieraileminen onkin erinomainen tapa artisteille esitellä itsensä uudelle yleisölle ja harva on onnistunut siinä yhtä hyvin Abreu. Edellisenä syksynä hän oli ollut mukana Vain elämää -sarjan kakkoskaudella ja esitellyt itsensä suomeksi laulavana artistina. Vuonna 2014 häneltä tuli vielä toistaiseksi viimeinen englanninkielinen levy V, mutta Huominen on huomenna pohjusti kielen vaihtoa erinomaisesti jo ennen sitä, ja lisäksi Abreu esittelee kansainvälistä taustaansa laulamalla lyhyesti myös espanjaa ja toista äidinkieltään portugalia.

Visuaalisella puolella Abreu pukeutui aiempaa aikuisemmin (eli paljastavammin) ja eniten musiikkivideossa ihmisiä puhuttikin aikoinaan se, onko ruudussa näkyvä uikkaripeppu todellakin Abreun. Tasapuolisuuden nimissä videossa vilahtaa myös hyvin lyhyesti joku melkein kirjaimellisesti puun takaa ilmestyvä mies pelkissä Calvin Kleinin alushousuissa. Paljon seksi-ikoniksi ryhtymistä tärkeämpää videossa (ja siinä Vain elämäässä) on kuitenkin se, että ainakin omassa mielessäni erittäin geneerisestä pop-laulajasta tuli sen myötä aidolta ja persoonalliselta vaikuttava artisti. Muodon vuoksi on varmaan mainittava, että videolla esiintyy myös joku JVG, mutta tällä kertaa feattaaja varastaa show’n suvereenisti.

Video toimii niin hyvin erityisesti siksi, että se näyttää ihan siltä miltä biisi kuulostaa. Kuvauspaikat sopivat täydellisesti biisin rentoon ja huolettomaan kesälomafiilikseen. Pimeään yöhön jatkuvia bileitä kuvaava video visualisoi täydellisesti lauseen ”huominen on huomenna vaikka oltais jo sen puolella”.

57. ikonisin video: Katy Perry – Dark Horse (2014)

Ohjaus: Matthew Cullen
Ladattu YouTubeen: 20.2.2014
Näyttökertoja: 2 585 067 996 (7.6.2019)

Katy Perry - Dark Horse (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Jatketaan vielä vähän kulttuurisesta appropriaatiosta. Harva YouTube-ajan artisti on harrastanut sitä yhtä systemaattisesti kuin Katy Perry. Hän on mm. pukeutunut geishaksi ja käyttänyt afroamerikkalaista hiustyyliä. Dark Horsessa ”inspiraation” lähteenä on muinainen Egypti, mutta onko edes mahdollista approprioida kulttuuria jota ei ole enää olemassa? Voi tietysti ajatella että sekin on nyky-Egyptin kulttuurista perintöä, eikä vapaata riistaa länsimaalaisille.

Tietyllä tapaa video on aineeton versio siitä kuinka eurooppalaiset ryöväsivät egyptiläisiä muinaismuistoja omiin museoihinsa. Eivät ne olleet osa silloista elävää egyptiläistä kulttuuria, mutta eivät ne ainakaan eurooppalaisille silti kuuluneet. Egyptologit ovat kyllä kehuneet tätä videota historiallisista yksityiskohdista ja mahdollisesta Egypti-innostuksen herättämisestä, mutta toisaalta hekin ovat olleet amerikkalaisia.

Biisissä ja videossa olisi tarkoitus olla voimaannuttava teema, ja kyllä minullekin tulee aina kylmiä väreitä kun Perry nousee biisin kliimaksissa pyramidin huipulle ja levittää siipensä kuin Egyptin Isis-jumalatar. Yritys kritisoida patriarkaattia kääntyy kuitenkin valkoisen ihmisen kulttuurisen etuoikeuden pönkittämiseksi. Perryn esittämän ”Katy Patran” olisi tarkoitus olla itsenäinen nainen, joka ei tarvitse miestä elääkseen täyttä elämää, mutta tässä kontekstissa tämä viesti ei välity lainkaan ongelmattomasti.

Kaikki videon kilpakosijat ovat rodullistettuja ja stereotyyppisen itämaisesti pukeutuneita. Heidän lahjansa eivät ole päähenkilölle mieleisiä, minkä vuoksi hän muuttaa heidät hiekaksi ja itseään enemmän miellyttäviksi esineiksi ja eläimiksi. Kaikkein ajattelemattominta videossa oli erään kosijan käyttämä kaulakoru, jossa oli Allahin nimi arabiaksi. Monet muslimit kokivat kyseisen kosijan tuhoamisen islaminvastaisena, ja koru poistettiin videosta jälkikäteen digitaalisesti.

Katy Patran kosijoiden muuttamisen esineiksi voi nähdä jatkona länsimaiselle orientalismin kyseenalaiselle perinnölle, jossa itämaisia asioita pidetään eksoottisina objekteina, jotka ovat olemassa valkoisen ihmisen viihdyttämiseksi. Perry on ainoa valkoihoinen näyttelijä videossa, ja tietenkin hän näyttelee kuningatarta. Hän ei siis vaikuta voimakkaalta naiselta vaan voimakkaalta länsimaalaiselta, ja siinä on ratkaiseva ero. Video esittää hänet valta-asemassa muihin kulttuureihin nähden, eikä siis asemassa jossa hän itse tarvitsee emansipaatiota.

Perry on täydellinen esimerkki siitä miksi intersektionaalista feminismiä tarvitaan, eli miksi pitäisi huomioida muutkin kuin sukupuoleen liittyvät syrjinnän muodot. Hän tekee valkoisen naisen voimaantumisbiisejä; toistuva muiden kulttuurien hyväksikäyttö kertoo siitä, ettei hänelle tule edes mieleen että hän voisi tehdä jotain väärin. Koska Perry on suhteellisesti etuoikeutetussa asemassa, hänen ei tarvitse miettiä koko asiaa omassa elämässään. Dark Horsekin vaikuttaisi vähemmän epäilyttävältä jos Perryllä ei olisi niin huono maine asian suhteen jo valmiiksi.

Perrystä muodostuu kuva artistina joka ottaa pinnallisia elementtejä vieraista kulttuureista ja siirtyy heti seuraavaan, koska ei ole kiinnostunut todella käymään vuoropuhelua niiden kanssa. Jokainen kulttuuri kiinnostaa vain sen verran, mitä siitä voi varastaa visuaalisia elementtejä omiin tarpeisiin. Ei-länsimaiset kulttuurit ovat olemassa siksi, että länsimaiset artistit voivat saada visuaalisesti mielenkiintoista vaihtelua omiin tuotteisiinsa. Dark Horsenkin teema on valikoitunut erittäin pinnallisista syistä: video sijoittuu Memfisiin, koska biisissä fiittaava Juicy J on kotoisin Tennesseen Memphisistä. Biisissä on myös elementtejä musiikkityylistä, jonka nimi on Memphis rap.

Jos tämä video on kerran niin ongelmallinen, niin miksi se sitten on tällä listalla? No siksi, että olen valkoinen mies enkä osaa itsekään aina ajatella asioita muiden näkökulmasta. Major Lazerin tapaan tämä oli ensimmäisissä listan luonnoksissa paljon korkeammalla, koska molemmat videot ovat visuaalisesti todellisia YouTube-ajan mestariteoksia. Tulin ajatelleeksi näitä ongelmia vasta siinä vaiheessa kun rupesin tekemään taustatutkimusta ja kirjoittamaan tekstejä. Voin silti sanoa, että nämä kaksi videota ovat varsin lieviä tapauksia verrattuna törkeimpiin appropriaatioihin joihin aikamme musiikkivideoissa on syyllistytty.

58. ikonisin video: Drake – Hotline Bling (2015)

Ohjaus: Director X
Ladattu YouTubeen: 26.10.2015
Näyttökertoja: 1 520 509 373 (27.5.2019)

Drake - Hotline Bling (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Director X:n toinen video tällä listalla on erinomainen esimerkki voimakkaiden värien ja kontrastien suosiosta YouTuben ajalla. Sitä voi pitää myös lähes poikkitaiteellisena, sillä se lainaa niin selvästi elementtejä James Turrellin taideinstallaatioista. Videon ohjaaja on väittänyt ettei niistä otettu ainakaan tietoisia vaikutteita, vaan inspiraationa olivat vain X:n omat aiemmat teokset, etenkin Sean Paulille tehdyt videot. Kyllä tämä silti muistuttaa ainakin minua paljon enemmän Turrellin teoksia kuin I’m Still in Lovea.

Ohjaaja yritti epätoivoisesti selittää, että ei näissä videoissa ole kyse valosta ja tilasta vaan tanssista. Sikäli Director X kyllä tuo esille olennaisen pointin, että videon memeettisintä sisältöä ovat nimenomaan Draken omintakeiset tanssiliikkeet. Juuri ne aiheuttivat välittömän parodiavyöryn, jonka hienostunein muoto nähtiin jälleen kerran Saturday Night Livessä. Hotline Blingin keskittyminen tanssimuuveihin menee itse asiassa niin pitkälle, että se alkaa jo rikkoa musiikkivideon sääntöjä.

Videon lopussa nimittäin nähdään minuutin kestävä lauluton outro, joka on huomattavasti pidempi kuin levyversiolla. Kuva keskittyy intensiivisesti vain ja ainoastaan minimalistiseen musiikkiitaustaan ja tanssiin. Ratkaisu muistuttaa esimerkiksi Viktoria Modestan Prototypeä, jossa siinäkin oli erillinen coda, joka eroaa kokonaisvaltaisen audiovisuaalisesti muusta videosta. Tulkitsen tämän mielelläni niin, että videoiden tekijöillä on joskus niin paljon asiaa ettei biisin kesto riitä. Tai sitten voi olla, että sanat loppuvat kesken ja osa biisin ”sanomasta” on esitettävä nonverbaalisesti. Varsinkin Drakella ratkaisu toimii loistavasti, sillä lopun pidennetty jammailujakso ei pitkästytä ainakaan minua lainkaan.

Normista poikkeaa myös se, kuinka päättäväisesti Director X käyttää valitsemiaan visuaalisia keinoja eksymättä sivupoluille. Yleensä musiikkivideoissa on useita erilaisia kohtauksia ja ”sivujuonia”. Esimerkiksi edellä mainitussa I’m Still in Lovessa on yhdistetty tanssia abstrakteissa lavasteissa ”juonellisiin” kohtauksiin. Hotline Blingissä näin ei tehdä. Alussa ja lopussa on lyhyet kehyskohtaukset toimistosta, jossa tulkintani mukaan toimii seksipuhelin. Muuten kamera ei kuitenkaan näytä muuta kuin tanssia värikkäissä lavasteissa. Tämän ansiosta katselukokemus on hyvin hypnoottinen.

Minun silmääni videossa on kuitenkin leimallisinta ja visuaalisesti ikimuistoisinta juurikin ne Turrell-vaikutteet, jotka ovat saattaneet tulla ihan vain Director X:n alitajunnassa – Drake tosin fanitti Turrellia Instagramissaan reilu vuosi ennen videon tekemistä. Muilta taiteilijoilta saa toki lainata ideoita, mutta tuntuu että musiikkivideoiden yhteydessä näistä vaikutteista halutaan vaieta. Esimerkiksi Rihanna joutui sopimaan valokuvaaja David LaChapellen kanssa korvauksista, koska S&M muistutti niin paljon teoksista, joissa LaChapelle on kuvannut muovilla seinään kiinnitettyjä ihmisiä. Inspiraatiota siis haetaan, mutta ilman lupaa; rehdin poikkitaiteellisuuden nimissä näitä taiteilijoita voisi esimerkiksi pyytää mukaan tekemään musiikkivideoita.

Yleisenä toimintatapana musiikkiteollisuudessa näyttää kuitenkin olevan toive siitä ettei jää kiinni matkimisesta. Samalla jää myös valitettavan vähäiselle huomiolle se, kuinka paljon musiikkivideo on velkaa muille taiteenlajeille. Tämä ei ehkä kuulosta mairittelevalta, mutta asian toisena puolena on se, että musiikkivideoille ei myöskään anneta täyttä arvostusta taideteoksina muiden joukossa. Hotline Bling on kuitenkin erinomainen todiste siitä, että musiikkivideo voi todellakin olla myös taidetta.

59. ikonisin video: Jenni Vartiainen – Minä sinua vaan (2014)

Ohjaus: Lauri Laukkanen
Ladattu YouTubeen: 23.12.2014
Näyttökertoja: 1 926 512 (22.5.2019)

Jenni Vartiainen - Minä sinua vaan (kuvankaappaus musiikkivideosta)

Jenni Vartiaisen Minä sinua vaan onkin sitten täydellinen esimerkki Robinin yhteydessä mainitsemastani itkupornosta. Kameran edessä oikeasti itkevä artisti on yksi YouTube-ajan leimallisimmista kuvista ja tiivistää tunteen korostumisen ajassamme täydellisesti. Minä sinua vaan on siitä kiinnostava tapaus, että se käyttää tätä visuaalista keinoa sen kompensoimiseen, että sanoituksessa vältellään tarkoituksella rakkaus-sanaa sen eri muodoissa. Tunne välittyy siis rivien välistä ja epäsuorasti kuvan kautta.

Katsojan tunteita manipuloidaan videossa keinoja kaihtamatta: tuore äiti pitää vastasyntynyttä syllissään ja vanha nainen kuolleen rakkaan valokuvaa. Riidoissa olevaa pariskuntaa näyttelemään on palkattu ammattinäyttelijät Taneli Mäkelä ja Jonna Järnefelt. Kaikki kohtaukset eivät ole yhtä laskelmoituja, mutta kaikkia yhdistää tunnereaktion sörkkiminen esiin katsojasta. Videon tähti on tietenkin suoraan kameraan katsova Vartiainen, joka oikeaoppisesti ei pysty laulamaan koko biisiä läpi koska liikuttuu liian paljon.

Suhtautumiseni videoon saattaa kuulostaa kyyniseltä, koska se on käytännössä halpa – tai oikeastaan kallis – kopio Sannin vuotta vanhemmasta videosta Me ei olla enää me, joka näyttää kaikille esimerkkiä siitä miten tällainen musiikkivideo toteutetaan oikein. Vartiaisen video on käsikirjoitetumpi ja visuaalisesti siloitellumpi, mikä tekee siitä lähinnä lavastetun tuntuisen. Ärtymystä luo tietenkin myös se, kuinka hyvin video toimii. Kyllä minäkin sitä katsoessani aina liikutun, mutta ne eivät tunnu minun tunteiltani vaan videon tekijöiden minulle pakottamilta tunteilta. Toki videon kohdeyleisö kokee tämän aitona liikutuksena, joten kaiken kaikkiaan sitä voi siis pitää erittäin onnistuneena teoksena.