Suomalaisen pop-historian tuntemuksessani on ollut Paul Oxley’s Unitin kokoinen aukko. Olen tiennyt että se oli yksi syntymävuoteni isoimmista bändeistä Suomessa, mutta silti en tietääkseni ole koskaan kuullut heiltä biisiäkään. Nyt kuunteluhaasteen neljännellä rastilla (”syntymävuonnasi listojen kärjessä ollut levy”) olikin sitten oiva tilaisuus viimein kuunnella bändiä. Oikeastaan minulla ei edes ollut vaihtoehtoja, koska melkein kaikkien muiden syntymävuoteni hittilevyjen esittäjät ovat jo tulleet jossain määrin tutuiksi.

Englantilaisista ja suomenruotsalaisista jäsenistä koostunut Paul Oxley’s Unit on varmaan lähimpänä brittiläistä uutta aaltoa mitä Suomessa 1980-luvun alussa tehtiin. Tyylistä ja aikakaudesta huolimatta päällimmäinen sana, jolla tätä musiikkia kuvailisin, on konservatiivinen. En tarkoita tällä nyt arvokonservatismia sinänsä vaan sitä, että musiikin tärkein tavoite tuntuu olevan vakiintuneiden traditioiden ylläpitäminen. Musiikki kuulostaa enemmän Beatlesilta kuin Duran Duranilta.

Sanoitukset ovat myös varsin taaksepäin katsovia ja koostuvat lähinnä naisten esineellistämisestä. Ei nyt sellaisessa Van Halenin tai AC/DC:n seksiobjektin merkityksessä vaan ihan tekstien objektina: suunnilleen jokaisessa biisissä lauletaan ”she sitä ja tätä”. Tekstien tarinamaisuus jotenkin korostaa tästä minulle tulevaa ärtymystä. Se itsepintaisesti toistuva SHE on joku tosi mystinen mutta geneerinen Toinen, joka vaan tapahtuu kertojalle tai muille mieshahmoille. She loves you, jee jee, jne.

Konservatiivisuus kuuluu myös sovituksissa ja miksauksessa. Syntikat on upotettu syvälle soundiin, jotta ne eivät loukkaisi ketään ”autenttisen rockin” ystävää. Silloin kun ne pompahtavat miksauksesta pikaisesti esiin, ne kuulostavat lähinnä ääniefekteiltä, eivät biiseihin kiinteästi kuuluvalta soittimelta. Ainoan kerran kun syntikat todella pääsevät pääosaan, on silloin kun niiden ei todellakaan pitäisi: Terry’s Insiden ”jouset” kuulostavat kammottavan muovisilta ja vanhentuneilta.

Toki levyllä kuuluu myös lievä punkin vaikutus, etenkin nimibiisissä. Sanoituksessa yritetään selvästi kanavoida jotain post-punkille tyypillistä vieraantuneisuuden tunnetta, teknologisen ja konsumeristisen elämäntavan tyhjyyttä. Tästä videoesiintymisestä voi päätellä että Kraftwerkia ja Gary Numania on varmaan katseltu, mutta tulos on vain esikuviensa kalpea varjo.

Nyt kun olen saanut sydämeltä tärkeimmän – sen mikä levyssä mättää – on myös kehuttava sitä. Se on täynnä tarttuvia ja päähän jääviä melodioita, vaikka ne onkin pöllitty enimmäkseen Lennon/McCartneyltä. En ihmettele yhtään, että tästä tykättiin niin paljon 37 vuotta sitten. Samaan hengenvetoon voin myös sanoa, että en ihmettele sitäkään, että juuri kukaan ei enää puhu Paul Oxley’s Unitista. Tästä biisimateriaalista olisi saanut rakennettua myös paljon ajattomamman albumin, mutta Living in the Western Worldin tapauksessa musiikki on aivan liikaa aikansa lapsi.

Paul Oxley’s Unit: Living in the Western World (CBS Records, 1981)
4. musahaasterasti: Syntymävuonnasi listojen kärjessä ollut levy / kappale
Mistä: LP kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

PS. Kai joku Paul Oxley’s Unitista kuitenkin puhuu nykyäänkin, kun bändi on tehnyt levynkin pari vuotta sitten. Kun tähän vertaa, niin toi eka levy alkaakin kuulostaa jo ihan hyvältä!