”Bloggarin tai arvostelijan kehumaa levyä” etsiessäni halusin tahallani venyttää sääntöjä, koska en pahemmin perusta kuuntelupäätöksiäni yksittäisten ihmisten mielipiteisiin. Ne nyt eivät vaan yleensä ole riittävän luotettavia suosituksia, ja minä luotankin enemmän joukkoistamisen voimaan. Kollektiivinen arvostus ja sen erilaiset mittarit ovat lähempänä sydäntäni. Siispä ryhdyin selaamaan Rate Your Musicin käyttäjien korkeimmin arvioimia levyjä: kävin läpi sivuston all-time-albumilistaa ja poimin sieltä short listilleni korkeimmin arvioidut levyt esittäjiltä joita en ole koskaan kuunnellut.

Ns. normaali kuuntelija olisi luultavasti vain valinnut ensimmäisen listalta löytyvän vieraan levyn; minä tietysti kahlasin tuolta listalta 1000 parasta levyä, ja tein poimimistani teoksista tietenkin laskentataulukon! Näitä levyjä kertyi 114, mikä oli yllättävän vähän, vain vähän yli 10 prosenttia. Onhan se aika hyvä osoitus jostain moniruokaisuudesta ja yleissivistyksestä, vaikka itse sanonkin. On siinä silti aukkoja: tämän listan perusteella niitä ovat etenkin 1990-luvun rap (24), indie rock/pop (14) ja death metal (9).

Tämä on tietysti selvä vinouma, joka johtuu RYM:n käyttäjien keski-iästä. Kohtuuttoman iso osa ”parhaista” levyistä on julkaistu vuosina 1994-2001 (yht. 39), eli kahdeksan vuoden aikana, vaikka levyjä on listattu kaiken kaikkaan ainakin seitsemältä vuosikymmeneltä. Vuodet ’94-’01 kuulostavat minusta hyvin tutuilta, sillä silloin musiikista tuli minullekin erityisen tärkeä osa elämää. Olen tuolla sivustolla siis selvästi aikalaisteni keskuudessa, mutta siitäkin huolimatta siellä on selvästi paljon sellaista sukupolvikokemusta, joka minulta on mennyt täysin ohi. Kenties sivustolla on myös suhteettoman iso brasialialaisedustus, sillä MPB:tä (Música Popular Brasileira) ja tropicáliaa on mukana 7 levyä.

Tämä ei tietenkään ole koko all-time-listan painotus. Suurin osa siellä on niitä samoja levyjä kuin kaikkien musiikkilehtienkin listauksissa: rockin, jazzin ja soulin klassikoja 1960-luvulta ja 1970-luvuilta, unohtamatta maailman yliarvostetuinta bändiä (mainitsen Radioheadin nimeltä koska provoaminen on kivaa). Käyttäjäkunnan vaihtoehtoinen luonne näkyy toki myös 1980-luvun post-punkin ja alternative rockin laajassa edustuksessa. Mutta nämä kaikki ovat tosiaan genrejä, joihin olen jo tutustunut varsin kattavasti. Listasta näkee kyllä selvästi mitkä ovat ne RYM-käyttäjien mielestä merkittävimmät genret jotka olen jättänyt huomioimatta.

48 näistä levyistä lyötyi omasta kirjastostani eli sen kokoelmasta puuttuu 66 selvästikin oleellista merkkiteosta, jotka sinne olisi syytä hankkia mahdollisimman pian. Valinnanvaraa löytyi kuitenkin joka tapauksessa melkoisesti, ja aionkin kuunnella nuo kaikki vielä joskus. Siksihän minä näin suuren vaivan näinkin; en vain löytääkseni yhden levyn tähän haasteeseen vaan saadakseni enemmänkin uutta kuultavaa. Mutta yhä uusien levyjen lainaaminen kirjastosta ei silti muuttanut alkuperäistä mielihaluani: kuunnella Pavementia.

Suhteeni Pavementiin on aika omituinen. Kun musavisoissa pitää tunnistaa kappale, josta minulle tulee välittömästi mieleen ilmaisu ”geneerinen indie rock”, se paljastuu lähes poikkeuksetta Pavementiksi. Joskus se voi toki olla myös Dinosaur Jr:ia. Kun olen sitten hieman perehtynyt tähän omituiseen bändiin, josta en ollut ikinä kuullutkaan ennen musavisaharrastustani, onkin käynyt ilmi että sehän on suunnilleen se paras ja alkuperäinen indie-bändi, jota kaikki musanörtit ylistävät. Eli se mikä vaikuttaa persoonattomalta ja ”geneeriseltä”, onkin sitä koska kyse on indien prototyypistä jota kaikki muut ovat matkineet. Mutta ei se silti poista sitä ensivaikutelmaani, että Pavement tuntuu todella unettavalta ja tylsältä musiikilta.

Kyseessä ei siis missään nimessä ole itselleni uusi bändi, mutta Pavementin kuuntelu on silti ihan selvästi tämän kuunteluhaasteen hengen mukaista. Musiikkia, jota hyljeksin voimakkaiden ennakkoluulojeni vuoksi, mutta joka aivan ilmeisesti on todella monen ihmisen mielestä kuuntelemisen arvoista. Otin siis kuunteluun RYM:n listan sijalta 127. löytyvän Crooked Rain, Crooked Rainin, joka on yksi maailman arvostetuimmista indie rock -albumeista.

Ensimmäisellä tarkoituksellisella ja keskittyneellä kuuntelukerralla Pavement tuntuu vahvistavan ennakkoluuloja. Että tämä on ihan tavallista kitararockia, josta tekee indietä ainoastaan se, että se on tehty liian huonosti menetyäkseen kaupallisesti. Lofi-estetiikka, nuhruinen imago, säröinen soundi ja paikoittainen epävireisyyskin ovat kaikki tietysti tarkoituksellisia taiteellisia valintoja, eli kyse ole mistään lahjattomuudesta. Tällainen lähestymistapa voi toimia erittäin hyvin silloin kun tavoitteena on todella tehdä länsimaisen populaarimusiikin dekonstruktiota. En kuitenkaan pidä siitä silloin kun sitä käytetään pop-kappaleiden tekemiseen, jolloin indie-lähestymistapa lähinnä osoittaa sen, kuinka tylsää rock-musiikki oikeasti on.

Tällaisesta musiikista tulee jännittävää vasta kun levyteollisuuden koneisto siloittelee sen ja paketoi houkuttelevaksi tuotteeksi. Rock ja pop ovat pinnallista musiikkia, ja kun niiltä riisuu pinnallisuuden Pavementin tavoin, jää jäljelle vain tämän musiikkiperinteen perimmäinen tyhjyys. Kenties se mikä tekee monen mielestä Pavementista esimerkiksi Coldplayta parempaa, on se myyttinen ”autenttisuus”, jota monet etsivät perusluonteeltaan epäautenttisesta populaarimusiikista. Indie rockin epäkaupalliseksi koetun lähestymistavan ajatellaan olevan merkki siitä, että musiikki on tehty sisäisestä pakosta eikä rahan takia. Ikään kuin musiikin tekeminen olisi oikeasti jonkun mielestä lähtökohtaisesti niin hyvä bisnesidea että se voisi olla pelkkä palkkatyö ilman mitään henkilökohtaisia intohimoja. Itselleni tulee ennemminkin fiilis että Coldplay on tässä vertauksessa se rehellisempi yhtye.

Tämä bloggaus on toki kärjistys, mikäli ette huomanneet. Crooked Rain, Crooked Rain vain on jotenkin niin ärsyttävä että se tuo esille trollin sisältäni. Toki minä sieltä usean kuuntelun myötä löydän myös nautittavaa: levyn tunnetuin biisi Cut Your Hair on ihan miellyttävä, vaikka varmasti pitäisinkin siitä enemmän jos se olisi soitettu ja tuotettu paremmin. Instrumentaali 5-4=Unity kuulostaa puolestaan niin ammattimaiselta ja 60-lukulaiselta, ettei se oikein sovi kokonaisuuteen. Ei näin hyvin tehty biisi kuulu tälle levylle!

Pavement: Crooked Rain, Crooked Rain (Domino, 1994)
31. musahaasterasti: Bloggarin tai arvostelijan kehuma levy
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta