Avainsana-arkisto: indie rock

Levyjä listailevat excelsedät

Julkaistu , kirjoittanut
2

Pavement - Crooked Rain, Crooked Rain (levynkansi)”Bloggarin tai arvostelijan kehumaa levyä” etsiessäni halusin tahallani venyttää sääntöjä, koska en pahemmin perusta kuuntelupäätöksiäni yksittäisten ihmisten mielipiteisiin. Ne nyt eivät vaan yleensä ole riittävän luotettavia suosituksia, ja minä luotankin enemmän joukkoistamisen voimaan. Kollektiivinen arvostus ja sen erilaiset mittarit ovat lähempänä sydäntäni. Siispä ryhdyin selaamaan Rate Your Musicin käyttäjien korkeimmin arvioimia levyjä: kävin läpi sivuston all-time-albumilistaa ja poimin sieltä short listilleni korkeimmin arvioidut levyt esittäjiltä joita en ole koskaan kuunnellut.

Ns. normaali kuuntelija olisi luultavasti vain valinnut ensimmäisen listalta löytyvän vieraan levyn; minä tietysti kahlasin tuolta listalta 1000 parasta levyä, ja tein poimimistani teoksista tietenkin laskentataulukon! Näitä levyjä kertyi 114, mikä oli yllättävän vähän, vain vähän yli 10 prosenttia. Onhan se aika hyvä osoitus jostain moniruokaisuudesta ja yleissivistyksestä, vaikka itse sanonkin. On siinä silti aukkoja: tämän listan perusteella niitä ovat etenkin 1990-luvun rap (24), indie rock/pop (14) ja death metal (9).

Tämä on tietysti selvä vinouma, joka johtuu RYM:n käyttäjien keski-iästä. Kohtuuttoman iso osa ”parhaista” levyistä on julkaistu vuosina 1994-2001 (yht. 39), eli kahdeksan vuoden aikana, vaikka levyjä on listattu kaiken kaikkaan ainakin seitsemältä vuosikymmeneltä. Vuodet ’94-’01 kuulostavat minusta hyvin tutuilta, sillä silloin musiikista tuli minullekin erityisen tärkeä osa elämää. Olen tuolla sivustolla siis selvästi aikalaisteni keskuudessa, mutta siitäkin huolimatta siellä on selvästi paljon sellaista sukupolvikokemusta, joka minulta on mennyt täysin ohi. Kenties sivustolla on myös suhteettoman iso brasialialaisedustus, sillä MPB:tä (Música Popular Brasileira) ja tropicáliaa on mukana 7 levyä.

Tämä ei tietenkään ole koko all-time-listan painotus. Suurin osa siellä on niitä samoja levyjä kuin kaikkien musiikkilehtienkin listauksissa: rockin, jazzin ja soulin klassikoja 1960-luvulta ja 1970-luvuilta, unohtamatta maailman yliarvostetuinta bändiä (mainitsen Radioheadin nimeltä koska provoaminen on kivaa). Käyttäjäkunnan vaihtoehtoinen luonne näkyy toki myös 1980-luvun post-punkin ja alternative rockin laajassa edustuksessa. Mutta nämä kaikki ovat tosiaan genrejä, joihin olen jo tutustunut varsin kattavasti. Listasta näkee kyllä selvästi mitkä ovat ne RYM-käyttäjien mielestä merkittävimmät genret jotka olen jättänyt huomioimatta.

48 näistä levyistä lyötyi omasta kirjastostani eli sen kokoelmasta puuttuu 66 selvästikin oleellista merkkiteosta, jotka sinne olisi syytä hankkia mahdollisimman pian. Valinnanvaraa löytyi kuitenkin joka tapauksessa melkoisesti, ja aionkin kuunnella nuo kaikki vielä joskus. Siksihän minä näin suuren vaivan näinkin; en vain löytääkseni yhden levyn tähän haasteeseen vaan saadakseni enemmänkin uutta kuultavaa. Mutta yhä uusien levyjen lainaaminen kirjastosta ei silti muuttanut alkuperäistä mielihaluani: kuunnella Pavementia.

Lista Melomaanikon vihollisista

Suhteeni Pavementiin on aika omituinen. Kun musavisoissa pitää tunnistaa kappale, josta minulle tulee välittömästi mieleen ilmaisu ”geneerinen indie rock”, se paljastuu lähes poikkeuksetta Pavementiksi. Joskus se voi toki olla myös Dinosaur Jr:ia. Kun olen sitten hieman perehtynyt tähän omituiseen bändiin, josta en ollut ikinä kuullutkaan ennen musavisaharrastustani, onkin käynyt ilmi että sehän on suunnilleen se paras ja alkuperäinen indie-bändi, jota kaikki musanörtit ylistävät. Eli se mikä vaikuttaa persoonattomalta ja ”geneeriseltä”, onkin sitä koska kyse on indien prototyypistä jota kaikki muut ovat matkineet. Mutta ei se silti poista sitä ensivaikutelmaani, että Pavement tuntuu todella unettavalta ja tylsältä musiikilta.

Kyseessä ei siis missään nimessä ole itselleni uusi bändi, mutta Pavementin kuuntelu on silti ihan selvästi tämän kuunteluhaasteen hengen mukaista. Musiikkia, jota hyljeksin voimakkaiden ennakkoluulojeni vuoksi, mutta joka aivan ilmeisesti on todella monen ihmisen mielestä kuuntelemisen arvoista. Otin siis kuunteluun RYM:n listan sijalta 127. löytyvän Crooked Rain, Crooked Rainin, joka on yksi maailman arvostetuimmista indie rock -albumeista.

Ensimmäisellä tarkoituksellisella ja keskittyneellä kuuntelukerralla Pavement tuntuu vahvistavan ennakkoluuloja. Että tämä on ihan tavallista kitararockia, josta tekee indietä ainoastaan se, että se on tehty liian huonosti menetyäkseen kaupallisesti. Lofi-estetiikka, nuhruinen imago, säröinen soundi ja paikoittainen epävireisyyskin ovat kaikki tietysti tarkoituksellisia taiteellisia valintoja, eli kyse ole mistään lahjattomuudesta. Tällainen lähestymistapa voi toimia erittäin hyvin silloin kun tavoitteena on todella tehdä länsimaisen populaarimusiikin dekonstruktiota. En kuitenkaan pidä siitä silloin kun sitä käytetään pop-kappaleiden tekemiseen, jolloin indie-lähestymistapa lähinnä osoittaa sen, kuinka tylsää rock-musiikki oikeasti on.

Tällaisesta musiikista tulee jännittävää vasta kun levyteollisuuden koneisto siloittelee sen ja paketoi houkuttelevaksi tuotteeksi. Rock ja pop ovat pinnallista musiikkia, ja kun niiltä riisuu pinnallisuuden Pavementin tavoin, jää jäljelle vain tämän musiikkiperinteen perimmäinen tyhjyys. Kenties se mikä tekee monen mielestä Pavementista esimerkiksi Coldplayta parempaa, on se myyttinen ”autenttisuus”, jota monet etsivät perusluonteeltaan epäautenttisesta populaarimusiikista. Indie rockin epäkaupalliseksi koetun lähestymistavan ajatellaan olevan merkki siitä, että musiikki on tehty sisäisestä pakosta eikä rahan takia. Ikään kuin musiikin tekeminen olisi oikeasti jonkun mielestä lähtökohtaisesti niin hyvä bisnesidea että se voisi olla pelkkä palkkatyö ilman mitään henkilökohtaisia intohimoja. Itselleni tulee ennemminkin fiilis että Coldplay on tässä vertauksessa se rehellisempi yhtye.

Tämä bloggaus on toki kärjistys, mikäli ette huomanneet. Crooked Rain, Crooked Rain vain on jotenkin niin ärsyttävä että se tuo esille trollin sisältäni. Toki minä sieltä usean kuuntelun myötä löydän myös nautittavaa: levyn tunnetuin biisi Cut Your Hair on ihan miellyttävä, vaikka varmasti pitäisinkin siitä enemmän jos se olisi soitettu ja tuotettu paremmin. Instrumentaali 5-4=Unity kuulostaa puolestaan niin ammattimaiselta ja 60-lukulaiselta, ettei se oikein sovi kokonaisuuteen. Ei näin hyvin tehty biisi kuulu tälle levylle!

Pavement: Crooked Rain, Crooked Rain (Domino, 1994)
31. musahaasterasti: Bloggarin tai arvostelijan kehuma levy
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Musiikkia lumesta ja Lissabonista

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

The Walkmen: Lisbon (kansikuva)Yksi vaikeimmista musahaasteen rasteista on kuudes, ”jonkin kaupungin inspiroima levy”. Kyllä sellaisia toki tulee nopeasti montakin mieleen, mutta mistä löytää sellainen, jota en ole jo joskus kuunnellut? Internetistä tietenkin, esimerkiksi Telegraph-lehden listalta The 45 best albums named after real places. Kuten otsikosta näkee, täsmällisesti haasteeseen vastaavia kattavia listoja ei juurikaan löydy. Jos löytyy, listalla ovat ne samat tutut levyt jotka tulevat mieleen muutenkin. Jos levy on nimetty jonkun kaupungin mukaan, se ei tietenkään vielä riitä minulle.

Jouduinkin käyttämään satunnaislukugeneraattoria varsin monta kertaa, että sain listalta numeron, jota vastaava levy todella on kaupungin inspiroima, eikä ainoastaan sen mukaan nimetty. Lisäksi levyn piti tosiaan olla sellainen, etten ole ikinä kuullutkaan sen esittäjästä. Se, että tällainen levy olisi löytynyt vielä omasta kirjastostani, oli jo turhan paljon toivottu. Tyydyin siis suosiolla levyyn, jonka voin kuunnella Spotifysta, vaikka parhaani mukaan yritänkin valita tähän haasteeseen levyjä, jotka voin saada fyysisesti käsiini.

The Walkmen on vuosina 2000-2014 toiminut yhdysvaltalainen indie rock -bändi, jonka musiikkia on esiintynyt mm. Breaking Bad -sarjassa. Lisbon on bändin kuudes ja toiseksi viimeinen levy, jonka on tuottanut John Congleton, joka oli jo entuudestaan hyvin tuttu minulle. Hän on ollut tekemässä mm. Swansin To Be Kindia ja voittanut Grammyn St. Vincentin St. Vincentin tuottajana. Vielä kun monissa levyarvosteluissa vedettiin lankoja tämän bändin ja The Nationalin välille, odotukseni levyä kohtaan alkoivat nousta.

Minun oli kuitenkin aluksi vaikea saada otetta tästä musiikista, ja erityisen vaikeaa on sen Lissabonin löytäminen. Arvosteluja luettuani aloin epäröidä, onko tämä nyt sittenkään tarpeeksi inspiroitunut kaupungista. Internet osaa lähinnä sanoa että levy on kunnianosoitus Portugalin pääkaupungille, mutta mitään sen täsmällisempää tietoa ei ole. Yritin lukea lyriikoita, jos niistä saisi jotain paikkasidonnaista fiilistä. Ei sitä kuitenkaan löydy muualta kuin levyn päättävästä nimikkobiisistä. Sitten on jotain epämääräisiä viittauksia joihinkin paikkoihin, jotka voisivat varmaan olla Lissabonissa, mutta myös lukemattomissa muissa kaupungeissa. Toisaalta sitten mukana on ”teemaan” hyvin huonosti sopiva While I Shovel the Snow.

Aluksi olin pettynyt siihen, ettei tämä täyttänytkään omia tiukkoja kriteereitäni, mutta sitten tajusin ettei sillä ole väliä. Tärkeintä oli löytää itselle uutta ja yllättävää kuunneltavaa, ja siihen tarkoitukseen levy sopii täydellisesti. Toisella kuuntelukerralla pystyin siis jättämään nämä kaupunkiviittaukset – tai niiden puutteen – rauhaan, ja keskittyä kuuntelemiseen avoimin korvin.

Levyn alku tuntuu varsin mitättömältä, samanlaiselta perus-indieltä kuin ensimmäisen rastin Camper van Beethoven. En mitenkään tajua, miksi arvostelijat pitävät tästä levystä niin paljon. Varsinkin vertaukset Nationaliin tuntuvat olevan ilman pohjaa. Lyriikoissa on ehkä välillä samaa (esim. Woe Is Me), mutta musiikillisesti tämä kuulostaa ihan liian huolettomalta. Onneksi vaskipainotteinen Stranded kuitenkin alkaa viedä levyä hieman kiinnostavammille vesille, vaikka siitä tuleekin ihan Jouluyö, juhlayö mieleen.

Kun puhaltimet ovat tuoneet levyn soundiin raikkautta, alan keskittyä levyn loppupuolella enemmän instrumentaatioon. Ehkä se on sitten se Congleton, jonka ansiosta esimerkiksi rummut ja kitarat ovat täynnä jännittäviä nyansseja, joiden vuoksi levyä jaksaa kuunnella vaikka biisimateriaali onkin varsin mitäänsanomatonta ja laulaja tuntuu yhdistävän tyylissään Rod Stewartin ja Jeff Buckleyn ärsyttävimmät maneerit. Siinä mielessä tämä onkin siis nelosrastin Paul Oxley’s Unitin vastakohta: tylsät biisit, hyvät soundit.

The Walkmen: Lisbon (Fat Possum, 2010)
6. musahaasterasti: Jonkin kaupungin inspiroima levy
Mistä: Spotifysta
Saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa

Kuunteluhaaste 2018

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Uusi vuosi ja uudet kujeet! Melomaanikon someversen sisäinen työnjako tuntuu menneen vähän siihen että Facebookissa voin julkaista mitä vain, mutta blogia päivitän vain kahden projektin (elektroninen top 100 ja 1001 klassista levytystä) tiimoilta, ja jos niissä tulee jokin näkymätön seinä vastaan, blogissa ei tapahdu mitään. Tänä vuonna aion korjata tilanteen, mutta vastuuttomasti yritän sitä aloittamalla kolmannenkin projektin.

Vuodesta 2015 järjestetty HelMet-kirjastojen lukuhaaste on tuttu somesta jo aikaisemmilta vuosilta, ja etenkin Taikalyhdyn lukuprojektin seuraaminen on ollut minulle inspiroivaa. En vain lue tarpeeksi että kykenisin itse sellaiseen. Aikani on rajallinen, mutta viihteen saatavuus käytännössä rajatonta, kuten tuossa bloggauksessakin sanotaan. Mutta kuunteluun kyllä pystyn!

Onneksi HelMetissä on nyt tarttunut tähän tilaisuuteen omalla musahaasteellaan tälle vuodelle. Tavoitteena on siis kuunnella vuoden 2018 kuluessa 50 itselle entuudestaan tuntematonta musiikkiteosta annettujen parametrien puitteissa. Toivon että kerran viikossa -deadlinen asettaminen itselleni antaa tämän blogin kirjoittamiseen tarvittua rakennetta ja kuria. Ne muut projektit jatkuvat sitten omalla ajallaan.

Olen harmitellut sitä, että huolellisella perehtymisellä musiikkiin on se huono puoli, ettei oikein osaa kuunnella mitään umpimähkäisesti. Toivottavasti tämä haaste korjaa asian. Aion käyttää näiden levyjen etsimiseen pääasiallisesti kirjastoa, koska monet näistä kohdista on helppo toteuttaa ihan vain kävelemällä kirjastoon ja ottamalla tietystä hyllystä sattumanvaraisen levyn käteensä. Tietysti, kun kerran on kirjaston kehittämä haaste. Ainakin näin ensimmäisellä kerralla käytän kuitenkin Spotifyta, koska kirjastosta ei löytynyt valitsemaani levyä.

Haasteen ensimmäisen ”rastin” kuvaus on vähän epämääräinen ”konseptilevy (kappaleet muodostavat tarinan)”, koska läheskään kaikki konseptilevyt eivät ole narratiivisia. Eihän tässä haasteessa tietenkään ole tarkoitus viilata pilkkua näin vakavamielisesti, mutta itselleni ainakin on helpompi löytää tähän sopivaa kuunneltavaa kun kriteerit on määritelty mahdollisimman tarkasti.

Esimerkiksi Wikipedian List of concept albums -artikkeli on niin naurettavan pitkä, että ei siitä joukosta voi mitenkään järkevästi valita mitään. Googlasin siis pikaisesti järkevän pituisen Best Narrative Concept Albums -listan. Siellä oli kaksi levyä jotka olivat itselleni täysin vieraita, ja valitsin niistä sen joka oli kuvauksen perusteella kiinnnostavampi.

Lue loppuun →