Ohjaus: Chino Moya
Ladattu YouTubeen: 31.1.2014
Näyttökertoja: 7 664 135 (13.6.2018)
St. Vincentin musiikkivideo Digital Witness on kuin 2010-luvulle päivitetty versio Fritz Langin Metropolis-elokuvasta. Mustavalkoisen ekspressionismin tilalla vain on pastellinsävyinen minimalismi. Perinteisten duunareiden (keltaiset haalarit) lisäksi tässä on mukana myös ihan yhtä mekaanista ja yksitoikkoista työtä tekevät palvelualojen valkokaulusduunarit (turkoosit haalarit). Artisti itse näyttelee vähäeleisesti nykyajan Maschinenmenschiä.
Metropolis-yhteys luo loogisen linkin myös Queenin Radio Ga Gaan (1986). Päällisin puolin biiseissä ja videoissa ei tunnu olevan hirveästi samaa, koska Queen ilmiselvästi ylistää teknologiaa, St. Vincent vain kritisoi. Mutta yhteisen syntipukin molemmat saavat televisiosta: Queen harmitteli visuaalisen kulttuurin ylivaltaa ääneen nähden, kenties nimenomaan viittauksena musiikkivideoiden ja ulkoisen imagon merkityksen kasvuun MTV-aikana. Paradoksaalisesti toki, koska Queen oli yksi musiikkivideotaiteen tärkeimmistä pioneereista ja sen suosion suurimmista hyötyjistä.
Freddie Mercury lauloi rakkaalle radiolleen ”stick around ’cause we might miss you / When we grow tired of all this visual”. St. Vincent on huomattavasti radikaalimpi: ”People turn the TV on and throw it out the window, yeah”. Tämä näkemys kuullaan kuitenkin vasta lopussa, sillä sitä ennen lause kuuluu muodossa ”People turn the TV on it looks just like a window”. Ensimmäisellä toistokerralla tämä vielä yhdistyy hyvin ajoitetusti kuvaan toimistorakennuksesta, jossa ei ole ikkunoita. Koska eihän niitä tarvita, jos kaikki voivat katsoa ulos älylaitteensa näytöstä!
TV:n sijaan St. Vincentin pääasiallisena kritiikkin kohteena onkin jakamisen kulttuuri ja todellisuuden kokemisen entistä vahvemmin (sosiaalisen) median kautta välillisesti, eikä omien aistien kautta välittömästi. Tällainen uuden teknologian paheksuminen on tietenkin ominaista kaikille sukupolville, niin MTV:n kuin YouTubenkin ajan ihmisille. Vaikka St. Vincentin lyriikka onkin ilmiselvästi kärjistävä ja poleeminen, siitä välittyy turhan vahvasti tunkkainen ja luddiittinen ”ennen oli kunnollista” -asenne, joka herää vanhassa polvessa aina kuin nykyajan nuoret tekevät jotain käsittämätöntä. Biisiin tehdyn videon voima onkin siinä, että se saa pöhkön sanoituksen vaikuttamaan fiksulta. Voisikin sanoa että teoksen terävin yhteiskunnallinen kommentaari tulee juuri sen visuaalisesta tyylistä eikä niinkään lyriikoista.
Videon ohjaaja Chino Moya ei itse mainitse Metropolista inspiraation lähteenä, vaan Jevgeni Zamjatinin romaanin Me (1927), Neo Rauchin maalaukset, valokuvaajat Josef Schulz ja Elad Lassry, sekä ehkä hieman yllättävämmin Playmobil-lelut ja sarjakuvat. Surrealistiset maisemat saatiin aikaiseksi poistamalla tietokoneella oikeasta madridilaisesta lähiöstä talojen ikkunat, puut, jalankulkijat ja kaiken muun epäkliinisen ja liian kontrolloimattoman. Näin syntyi dystooppinen maisema, joka kuvaa yksinkertaistettua maailmaa josta puuttuu kaikki persoonallinen, mikä estää tehokasta työntekoa pääoman hyväksi.
Kyllähän tähän kokonaisuuteen lyriikatkin liittyvät, mutta musiikkivideo laajentaa käsittelyn yhteiskunnallisesti relevantille tasolle. Ei juuri mikään uusi teknologia ole itsessään huono tai hyvä asia, kyse on lähes aina siitä miten sitä käytetään ja omistetaan. Tämä video kuvaa sellaisia olosuhteita, joissa teknologiaa käytetään tasapäistävänä massahallinnan välineenä. Jos se kuulostaa länsimaisesta näkökulmasta vainoharhaiselta, niin ajatelkaa sitten vaikka Kiinaa ja sitä, että teknologisesti mikään ei estä (mutta ei myöskään edellytä) koko maailman muuttamista samanlaiseksi.