iPodien aika

Tämän bloggauksen otsikko on terveen piratismin nimissä varastettu hävyttömästi eräältä tamperelaiselta musavisajoukkueelta. Terveisiä sinne!

Sisällysluettelo

1. Johdanto
2. Massayhteiskunnan synty ja eristäytymisen teknologia
3. Emansipatorinen mobiiliteknologia
4. Kognitiivinen itsekontrolli ja toiseuden estetisointi
5. Luddiittien vastaisku
6. Elämää iPodien ajassa
7. Kirjallisuus

1. Johdanto

Sounding Out the City; kansikuvaMichael Bullin teos Sounding Out the City on mielenkiintoinen tutkimus Walkmanien käytöstä henkilökohtaisen tilan hallinnan välineenä. Tämän bloggauksen ydinajatuksena on pohtia Bullin näkemyksiä asiasta uuden mobiiliteknologian valossa. Olen asiaa sivunnutkin jo aiemmin, ja yllätyin positiivisesti kun löysin akateemista kirjallisuutta joka on pohtinut ihan samaa.

Jatkan tässäkin bloggauksessa Theodor Adornon ja Timo Leisiön ajatuksien hyödyntämistä, koska myös Michael Bullin tulkinta mobiilista kuunteluteknologista on hyvin adornolainen. Koen myös, että Timo Leisiön käsitteet yhteisö ja seligregaatti pätevät hyvin tähänkin aiheeseen.

Korostan kuitenkin edelleen, että nämä ovat vain yhdenlaisia tapoja analysoida ja käsitteistää todellisuutta. Ne eivät ole absoluuttisia totuuksia. Esitän asioita yksinkertaistaen jotta syntyisi edes jotenkin eheä käsitteellinen kokonaisuus, jota voi sitten arvioida kriittisesti. En siis välttämättä itsekään allekirjoita kaikkia tässä esittämiäni väitteitä sellaisenaan, mutta ne ovat mielestäni miettimisen arvoisia näkökohtia.

Walkmaneita ei ainakaan Suomessa juuri kukaan enää käytä, mutta en usko että MP3-soittimien käyttö sosiologisena ilmiönä eroaa kovin paljon kannettavien kasettisoittimien käytöstä. Kirjaa voi siis mielestäni soveltaa erittäin hyvin myös nykyteknologiaan. iPodista on muodostunut samanlainen yleissana kannettavalle MP3-soittimelle kuin Walkmanista muotoutui kannettavalle C-kasettisoittimelle, joten puhun tässä iPod/Walkmaneista, vaikka tarkoitan niillä myös kaikkia kloonilaitteita.

Erojakin toki on: iPod ei ole enää riittävän yleispätevä sana, koska äänitiedostoja voi kuunnella myös älypuhelimilla ja muilla mobiililaitteilla. Walkmanilla oli melkeinpä monopoli liikkuvan urbaanin ihmisen matkaviihteestä, mutta iPodit joutuvat taistelemaan huomiosta mm. mobiilipelien kanssa. MP3-soittimet ovat myös paljon kasettisoittimia joustavampia. Kuuntelukokemus ei ole sidottu tiettyyn nauhaan ja siinä olevaan kappalejärjestykseen. Sen sijaan shufflesta on varmaankin tullut keskeinen mobiilikuuntelun muoto (tästä on erittäin mielenkiintoinen artikkeli Lähikuvia-lehdessä 3/2006, kannattaa lukea!).

2. Massayhteiskunnan synty ja eristäytymisen teknologia

iPod/Walkmanit ovat keskeisesti yhteydessä nimenomaan urbaanin ihmisen liikkumiskäyttäytymiseen. Julkinen liikenne on ihmisen historiassa melko uusi ilmiö, vain vähän vanhempi kuin populaarimusiikki. Ennen sitä ei juuri ollut tilanteita, joissa ihminen olisi joutunut esimerkiksi katselemaan itselleen täysin vieraita ihmisiä suljetussa tilassa ilman mitään syytä kommunikoida. Kaupunkiliikenteessä tällaisia tilanteita kuitenkin alkoi olla.

Joukkoliikenne, samoin kuin populaarimusiikki, syntyivät seurauksena teollistumisesta ja kaupungistumisesta. Ne tulivat mahdolliseksi, koska ennennäkemättömät ihmisjoukot muuttivat lähekkäin maantieteellisesti pienille alueille. Orgaaniset maalaisyhteisöt hajosivat ja tilalle syntyi fragmentaarinen urbaani kulttuuri, jossa ihmiset ilmaisevat itseään käymällä tehtaassa (tai tehtaanomaisesti toimivassa toimistossa) ja kuluttamalla vapaa-ajallaan erilaisia tuotteita.

Teollinen ja urbaani massakulttuuri ei kuitenkaan korvannut yhteisöllisyyttä perinteisessä mielessä. Yhteisöt korvasivat Timo Leisiön mukaan seligregaatit. Ne ovat eräänlaisia tilapäisiä ”yhteisöjä”, joissa ihmiset kokoontuvat yhteen tietyn toiminnan ympärille, toistuvasti tai kertaluontoisesti. Esimerkiksi työyhteisö kokoontuu työpaikalle päivittäin ja näitä ihmisiä yhdistää yhteinen työ. Vapaa-ajalla toisilleen tuntemattomat ihmiset sitten kerääntyvät esimerkiksi elokuvateatteriin, tanssilavalle tai rock-klubille, joissa heitä yhdistää yhteinen kulttuurielämys. Aitoja yhteisöjä nämä eivät ole, koska ihmiset eivät kuulu niihin kokonaisvaltaisina olentoina vaan ainoastaan yksittäisissä kulutustapahtumissa.

Viimeistään toisen maailmansodan jälkeen moderni yhteiskunta siirtyi uuteen, aiempaa suuremman individualismin, aikakauteen. Yksi selitys tälle on se, että tehtailijat eivät voineet enää lisätä kulutusta entisen kaltaisessa sosiaalisessa järjestyksessä, joten piti luoda uusi atomistinen käsitys ihmisestä yksilönä, joka ilmaisee itseään parhaiten kulutusvalinnoillaan. Tuotteita ei siis enää markkinoitu pelkästään hyödyllisyytensä nimissä vaan myös statussymboleina, tapana ilmaista ihmisen yksilöllisyyttä.

Tällainen statussymboli oli myös henkilöauto. Marxilaisittain tulkittuna niiden yhteiskunnallinen tehtävänä voisi pitää työläisten eristämistä toisistaan. Sen sijaan että he menisivät töihin yhdessä julkisilla, jokainen piti eristää omaan henkilöautoonsa. Tällöin työväenluokalla olisi vähemmän mahdollisuuksia olla tekemisissä keskenään ja punoa juonia hallitsevan luokan päänmenoksi. Sama tarkoitus Adornon mukaan on myös populaarikulttuurilla. Työläiset haluavat vapaa-ajallaan viihdykettä, jolla he voivat kompensoida monotonisen työnsä ankeutta. Viihteen tehtävä on tainnuttaa työläiset hyväksymään osansa yhteiskunnassa.

Adornon yksipuoliseen tulkintaan populaarikulttuurista nojaa myös Michael Bull. Hänen tulkintansa mukaan iPod/Walkmaneja käytetään juuri samassa tehtävässä. Henkilöautoilu oli ensimmäinen suuren luokan teknologisoitu individualisaatio, mutta kannettava kuuntelulaite on yksi uudempi variaatio. Niiden avulla yksilöt voivat eristäytyä toisistaan ja ulkomaailmasta myös julkisissa kulkuvälineissä. Vieraita ihmisiä bussissa tai liikennevaloissa ei tarvitse kohdata, koska heidät voi torjua kokonaan kuulokkeilla, ja päämäärätietoisella tuijotuksella tyhjyyteen. Myös heidän, joilla ei ole varaa tai mahdollisuutta kulkea henkilöautolla, on voitava eristäytyä muista ihmisistä.

Bull perustelee tätä ihan konkreettisilla Walkmanien käyttäjien haastatteluilla, joissa he myöntävät käyttävänsä laitetta paetakseen epämiellyttäviä sosiaalisia tilanteita. Juuri kattava haastatteluaineisto on se, mikä tekee Bullin kirjasta vakuuttavan. Se ei ole vain teoreettista spekulaatiota vaan korvalappustereoiden käytöllä todella todistetaan olevan väitetyn kaltaisia vaikutuksia. Ainakin joissain tapauksissa; erilaiset ihmiset käyttävät mobiiliteknologiaa eri tavoin, eri tarkoituksiin ja eri konteksteissa. Esimerkiksi Adorno ei perustellut väitteitään mitenkään. Tässä tutkimuksessa Bull siis viimein antaa niitä empiirisiä todisteita, joita Adornon kriitikot ovat jo puoli vuosisataa vaatineet.

Paljon tietysti kertoo, ettei nykyään tätä eristäytymistä usein yritä murtaa kukaan muu kuin feissari, ja hänkin siksi että saa siitä palkkaa, eikä siksi että olisi oikeasti kiinnostunut toisista ihmisistä tuntevina olentoina. Sitten on tietysti vanhat mummot jotka kasvoivat yhteisöllisemmässä ajassa, tai ovat muuten vain niin yksinäisiä että ovat kiinnostuneet itselleen vieraista ihmisistä, mikä on tietysti melkoinen etikettivirhe postmodernissa kaupunkiympäristössä.

Ihmisiä ei enää yhdistä yhteinen kotiseutu vaan yhteinen toiminta. Naapureihin tutustuminen ei esimerkiksi kerrostaloympäristössä ole kovin helppoa. Sosiaalinen media on tietysti yksi uusi eristäytymisen muoto: ei tarvitse olla vieraiden ihmisten kanssa tekemisissä, kun voi vaikka feisbuukata työmatkoillaan itse valitsemiensa ihmisten kanssa. Erilaisuutta ei tarvitse kohdata, koska voi itse valita ne kontekstit (seligregaatit), joissa ihmisiä tapaa (työ, harrastus, suosikkimusiikki, poliittinen suuntautuneisuus, jne.).

Mukana kannettavan teknologian ansiosta ihminen voi tehdä näin aina ja kaikkialla. Matkustaminen toiminnosta A toimintoon B muodostuu teknologisoituneeksi ja merkityksiltään tyhjäksi välitilaksi, jota ihminen täyttää kuluttamalla ympäristöään. Kaikkialla läsnäolevan tietotekniikan ansiosta kuluttamista ei tarvitse koskaan lopettaa, eikä vieraita ihmisiä tarvitse enää koskaan kohdata. Tarvitsee kohdata vain samanhenkisiä ihmisiä. Työ ja opiskelu tietysti ovat ihmisiä yhdistävinä tekijöinä sen verran väljiä, että samanhenkisyyttä ei välttämättä niiltä paikoilta hirveästi löydy.

 

3. Emansipatorinen mobiiliteknologia

iPod/Walkman ei silti ole vain alistumisen ja eristäytymisen väline, vaan se myös mahdollistaa kapinan vallitsevaa ääni- ja kuvamaisemaa vastaan. Urbaani kaupunkitila on melko pitkälti yksilön hallinnan ulkopuolella. Markkinavoimat määräävät ihmisten ympäristöstä. Matkustaessaan ihminen näkee lähinnä mainoksia. Bussissa joutuu kuuntelemaan kuskin itse valitsemaa radiokanavaa. Hallinnan tunnetta ei ole.

Kuuntelemalla omaa musiikkiaan, tai pelaamalla omia mobiilipelejään, ihminen voi sulkea kaupallisen kaupunkitilan itsensä ulkopuolelle. Ei tarvitse kuunnella Radio Deitä tai Radio Novan keskiluokkaista propagandaa, vaan voi kuunnella mitä itse haluaa. Ei tarvitse tuijottaa mainoksia kun voi tuijottaa omaa laitettaan. Toki monet tuijottavat myös kirjaa, mikä on varmaan ollut yleinen harrastus jo 1800-luvun joukkoliikenteessä. Ei tarvitse olla kanssakäymisessä itselle vieraiden ihmisten kanssa; kuuntelemalla musiikkia voi helposti torjua epätoivotut lähestymisyritykset. Voisikin olla mielenkiintoista tutkia aihetta feministisestä näkökulmasta: suojaako mobiiliteknologia naisia maskuliiniselta katseelta ja seksuaaliselta häirinnältä?

Mobiiliteknologia tarjoaa siis pakokeinon ympäristöstä, millä on hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta se eristää käyttäjät toisista ihmisistä, toisaalta se luo kontrollin ja vallan tunnetta fragmentoituneessa postmodernissa kaupunkitilassa, jossa yksilö on kovin hukassa, muiden valitsemien signaalien pommituksen kohteena. Mobiiliteknologia on keino kieltäytyä kuuntelemasta ja näkemästä toisten viestejä. Olivat ne viestit sitten kaupallisia monikansallisten riistäjäkorporaatioiden propagandaa tai toisten ihmisyksilöiden epätoivoisia yrityksiä saada jotain inhimillistä kontaktia kylmässä kulutuskeskeisessä maailmassa.

Kuitenkin, tämä eristäytyminen ja itsehallinnan ottaminen itselleen voi tapahtua vain kapitalistisen järjestelmän ja yksilöllisten kulutuspäätösten kautta. Ihminen valitsee mitä kuluttaa, mutta ei voi valita olla kuluttamatta. Vai miten olisi mahdollista kulkea kaupungin läpi, oli se sitten junassa, henkilöautossa tai pyörällä, ilman että altistuu joillekin kaupallisille viesteille? Jos haluaa välttää passiivista altistumista toisten valitsemille viesteille, tulee aktiivisesti altistaa itsensä valitsemilleen vaihtoehtoisille viesteille.

Jos Adornoa on uskominen, nämä ”itse valitut” viestit ovat ihan samaa kapitalistista propagandaa, jolla yritetään saada työläinen tyyneksi ja passiiviseksi. Hänen mukaansa populaarikulttuuri tekee aina väistämättä niin. iPodin/Walkmanin kuuntelija voi adornolaisessa tulkinnassa ainoastaan valita näennäisten vaihtoehtojen väliltä. Joka tapauksessa myös ne itse valitut kappaleet ovat kaupallisia viestejä, joiden tehtävä on ylläpitää yhteiskunnallista järjestystä. Ainakin jos ne biisit ovat adornolaisittan määriteltyä populaarimusiikkia. Tietysti myös itse mobiililaitteet ovat osa kaupallista ympäristöä, teollisesti valmistettuja kulutushyödykkeitä. Oikeastaan käyttäjä ei vapaudukaan vaan nimenomaan tulee aiempaakin riippuvaisemmaksi teknologiasta.

 

4. Kognitiivinen itsekontrolli ja toiseuden estetisointi

iPod/Walkman on myös eräänlainen sisäinen hallintakeino ihmisille. Paitsi että he voivat kontrolloida sillä kokemustaan ympäröivästä maailmasta, he voivat myös kontrolloida omaa sisäistä maailmaansa. Musiikkivalinnoillaan ihmiset johdattelevat ajatuksiaan ja mielialaansa toivottuun suuntaan. Esimerkiksi kuuntelemalla reipasta ja iloista musiikkia, voidaan yrittää torjua epämiellyttäviä tunnereaktiota. Itse valittu musiikki saa ihmisen kokemaan olevansa hallinnassa edes jostain kaoottisessa maailmassa. Se tarjoaa mahdollisuuden johonkin yksityiseen ja yksilölliseen tuntemattomien, ehkä uhkaaviksikin koettujen, ihmisten ympäröidessä kaikkialla.

Oma viihdyke tarjoaa jatkuvuutta matkustaessa sirpaleisessa kaupunkimaisemassa, jossa joudutaan viettämään paljon aikaa paikoissa joilla ei ole mitään henkilökohtaista merkitystä. Ne vain ovat matkan varrella. Tämä koskee myös vieraita ihmisiä: he ovat merkityksettömiä ”toisia”, vain matkan varrella, ja teknologiaa voi käyttää säilyttääkseen oman persoonallisuutensa ja yksityisyytensä näiden toisten muodostamalta uhalta.

Tämä kasvava individualismi ja yksityisyyden tarve on ollut hyvin ominaista kulutusyhteiskunnan kehitykselle. Toisaalta on mielenkiintoinen ilmiö että verkkoympäristössä ihmiset tuntuvat arvostavan yksityisyyttään koko ajan vähemmän. Kenties tämä on nimenomaan vetäytymistä pois fyysisestä todellisuudesta, mediatodellisuuteen. Oli se sitten yksityistä tai jaettua todellisuutta, se on teknologista ja välillistä. Puhtaasti omilla biologisilla aisteilla havainnointi vähenee koko ajan. Kertooko tämä urbaanin ihmisen luontosuhteen näivettymisestä?

Elämän teknologisoitumisen lisäksi iPod/Walkman kertoo Bullin mukaan myös elämän medialisoitumisesta. Musiikkia usein kuunnellaan jotta arkinen ja tylsä kokemus saataisiin estetisoitua jännittävämmäksi ja elokuvallisemmaksi. Oma taustamusiikki muuttaa katsomisen luonnetta. Musiikista tulee soundtrack, ympäristöstä sarja kohtauksia elokuvassa. Tässä on taustalla nykyihmisen tottuminen siihen että katsomisen toimintaa säestää aina musiikki, kuten televisio ja elokuva ovat meille opettaneet. Ilman tätä taustamusiikkia näkemämme ja kokemamme ei ole yhtä emotionaalisesti hohdokasta. Ehkä puhe spektaakkelin aikakaudesta tarkoittaa juuri tätä.

Taustamusiikin avulla kuuntelija voi kuvitella olevansa osa elokuvallista narratiivia, jossa on  oma ennustettava dramaturginen logiikkansa. Elämä ei sitten tunnu yhtä tylsältä ja merkityksettömältä. Samalla siis kuuntelijoiden käsitys maailmasta ja omasta elämästä muuttuu niin että syntyy eskapistinen narratiivi, tarina joka siirtää pois läsnäolevasta hetkestä.

Walkmanien käyttäjät valitsevat usein musiikkinsa niin että he kuuntelevat kappaleita jotka muistuttavat heitä jostain menneisyyden tapahtumasta, ovat osa heidän elämänsä narratiivia. He voivat halutessaan palata elämänsä kohokohtiin kun kuuntelevat niihin muistoihin liittyvää musiikkia. Voivat siis paeta siitä paikasta ja hetkestä muistoihinsa. Kenties myös Facebookin aikajana ja muukin sosiaalinen media luo käsityksen, että elämä muodostuu kohokohdista joista ilmoitetaan kronologisessa järjestyksessä internetissä.

Yleisemminkin ottaen musiikista on tullut todellakin kaikkialla läsnäoleva. Ihmiset haluavat elämälleen soundtrackin. Elämäntapahtumien on oltava mediatapahtumia. Yksi lisäesimerkki on esimerkiksi digikamera: jos ei valokuvaa tapahtumaa, sitä ei koe. Siihen voi lisätä vielä internetin ja sosiaalisen median läsnäolon kaikkialla. Jos ei ilmoita Foursquareen olevansa jossain, onko oikeasti siellä? Jos ei ota kuvia keikalta, näkeekö sen bändin oikeasti? Jos ei kerro Facebookissa että seurustelee, seurusteleeko todella? Älypuhelin on monitoimilaite jossa kaikki nämä ubiikkiteknologian muodot tiivistyvät parhaiten.

Asioiden kokeminen median kautta eristää ihmiset todellisuudesta ja toisistaan: on olemassa vain medioitunut, välillinen kokemus todellisuudesta. Tosin kyllähän aistienkin kautta koettuna todellisuus tunnetaan vain välillisesti. Onko media uusin aistimme? Onko se homo technologicuksen ominaispiirre?

Ehkä tämä ei vielä itsessään ole sen enempää hyvä kuin huonokaan asia, mutta Bullin kritiikin ytimessä on ajatus toiseuden hävittämisestä: tällainen fyysisestä todellisuudesta irtaantuminen estää näkemästä toisia ihmisiä ihmisinä, näkemästä erilaisuutta ja toiseutta. Käyttäjä voi narsistisesti säädellä musiikkinsa kautta ihmisten välistä kontaktia yksipuolisesti, niin että heihin ei voi saada mitään kontaktia. Se voi siis suojata käyttäjää toisten epätoivotulta katseelta, mutta luo käyttäjälle itselleen kyvyn katsella toisia yksipuolisesti.

Paitsi että tästä hetkestä ja paikasta irrallaan oleminen on zeniläisestä näkökulmasta jo itsessään huono asia, se myös aiheuttaa vahinkoa ihmissuhteille ja ympäristölle, koska silloin ei osaa samastua toiseen ihmiseen ja luontoon muuna kuin henkilökohtaisen esteettisen kokemuksen kohteena – välineellisesti.

Bullin aineistossa on useita haastatteluja, joissa suoraan sanotaan että korvalappustereot ovat mieluisampi ajanviettotapa kuin kasvokkainen sosiaalisuus. Tämä on siis selvää myös haastateltavian perhe- ja ystävyyssuhteissa, ei pelkästään vieraiden ihmisten kohtaamisessa. Näkeehän sen myös yleisenä välinpitämättömyytenä esim. kadulla apua pyytämään tulevien ihmisten suhteen. iPod/Walkmania käytetään teknologisoituneena ja medialisoituneena turvasatamana, jossa ei tarvitse sietää toisten ihmisten käytöksen ennakoimattomuutta.

 

5. Luddiittien vastaisku

Tietyssä mielessä esimerkiksi kirjan lukeminen bussissa on eräänlaista kapinaa tätä teknologisoitunutta kaupallisten viestien ylivaltaa vastaan. Kirjan lukeminen on kokonaisvaltaisempi ja keskittymistä enemmän vaativa aktiviteetti kuin musiikin kuunteleminen shufflella. Teknologiaa tosin kirjakin tietysti on (ja se bussi!), ja tämä eristää toisista ihmisistä siinä missä mikä tahansa muukin teknologinen itsensä viihdyttäminen.

Kaikkein radikaaleinta olisi tietysti yrittää keskustella vieraiden ihmisten kanssa. Ehkä me olisimme sitten vähemmän yksinäisiä ja epätoivoisia ihmisiä? Ehkä meidän ei silloin tarvitsisi tehdä kulutuspäätöstä joka kerta kun haluamme tuntea jotain? Vai olemmeko jo niin pitkällä välineellistämisen kulttuurissa, että alamme suhtautua toisiin ihmisiinkin kulutushyödykkeinä, keinoina viihtyä. Onko small talk juuri sitä? Pinnallinen tapa saada aika rientämään kun olemme välitilassa kodin ja työpaikan välillä? Kulutammeko me myös toisia ihmisiä, tavoitteenamme viihtyä?

Mitä se oikein ratkaisee jos lopettaa musiikin kuuntelemisen bussissa? Itse en ostanut hajonneen MP3-soittimeni tilalle uutta koska en halunnut hankkia lisää riistoelektroniikkaa, enkä muuttua niin teknologiariippuvaiseksi. Itse haluaisin bussimatkojen olevan eräänlaisia zeniläisiä rauhoittumisen hetkiä päivän rytmissä. Tämä tietysti edellyttäisi sitä ettei siellä olisi radio päällä, eikä niitä uhkaavasti lisääntyviä LCD-mainosnäyttöjä, joita ei kohta kai pääse karkuun mihinkään – hyvä jos edes omaan kotiinsa.

Kenties bussimatkoja voisi käyttää myös ihmisiin tutustumiseen, aitoon erilaisuuden hyväksymiseen. Siellä emme voi valita kuka viereemme istuu, emme sen perusteella onko meillä samat mielipiteet tai hyvä henkilökohtainen kemia. Siinä voi istua ihan kuka tahansa, mutta aina se on ihminen jolla on omat pelot, halut ja ajatuksensa. Se on oikeastaan tosi pelottavaa, koska emme voi ollenkaan hallita sitä.

iPod/Walkman on turvallinen, koska meillä on kyky hallita. Esimerkiksi punaviherhipin ei tarvitse koskaan tavata perussuomalaista, eikä yrittää ymmärtää erilaista näkemystä maailmasta, koska viherhippi voi hallita jokaista potentiaalisesti sosiaalista tilannetta teknologialla ja torjua elämästään kaikki ei-toivotut henkilöt. Sen perussuomalaisenkaan ei tarvitse tavata sitä maahanmuuttajaa, jolloin voisi ehkä tajuta että ihminen on ihminen ihonväristä, pukeutumisesta ja kielestä riippumatta. Kaikki voivat vain sulkeutua omaan ideologiseen poteroonsa ja kuvitella että ”väärässä olevia” ihmisiä ei ole olemassa.

Ei pidä nyt käsittää niin, että kaipaisin johonkin fiktiiviseen menneisyyteen jossa erilaisuus olisi ollut jotenkin hyväksytty paremmin kuin nykyään. Tuskin niissä orgaanisissa kyläyhteisöissä, joissa kaikki tunsivat kaikki, oltiin erityisen avarakatseisia ja suvaitsevaisia. Sosiaalinen kontrolli oli varmasti nykyaikaa tiukempi. Nyt meillä on vain uusliberalistinen kontrolli. Meitä hallitsevat vain markkinavoimat. Kaipaan siis vapaata yhteisöllisyyttä, jotain sellaista mitä ei ole koskaan vielä ollut. Kehitystä, en taantumusta.

Kyse ei ole siis siitä että vastustaisin kaikkea teknologista kehitystä kategorisesti. On sekä toivottavaa että ei-toivottavaa teknologista kehitystä. Toivottavaa kannattaa suosia ja ei-toivottavaa vastustaa. Tämän vuoksi käytin nyt luddiitti-sanaa myönteisessä mielessä vaikka aiemmin käytin sitä hitusen kielteisessä sävyssä.

 

6. Elämää iPodien ajassa

Onko iPod/Walkman sitten toivottavaa vai ei-toivottavaa teknologista kehitystä? Pilaavatko ne kaiken? En usko teknologiseen determinismiin, eli en väitä että iPod on hyvä tai huono, tai mikään muukaan teknologia itsessään. Kaikki on kiinni siitä miten teknologiaa käytetään, sen sosiaalisesta kontekstista.

Selvää kuitenkin on, että sen lisäksi että teknologia helpottaa elämää, viihdyttää ja vastaa kysyntään, se myös muuttaa ihmistä. iPod/Walkman ei luonut atomistista kulutusyhteiskuntaa vaan se keksittiin koska atomistisessa kulutusyhteiskunnassa sille oli selvä kysyntä. Siitä suunniteltiin nimenomaan yksityistä kuuntelua tukeva laite, sen sijaan että niissä olisi vaikkapa liitäntä monille kuulokkeille.

iPod/Walkman on siis teknologiana sellainen, että se uusintaa yksilökeskeistä käyttäytymistä. Tietynlainen sosiaalinen järjestys on sekä syy että seuraus. Tämä näkyy siinäkin että iPod/Walkmanin käyttö voi nimenomaan johtua tästä eristäytyneisyyden tunteesta: koska olemme yksin kaupunkitilassa (vaikka ympärillä on ihmisiä), mobiiliteknologia on seuranamme ja lohtunamme. Se ei kuitenkaan tee meistä vähemmän eristäytyneitä vaan ylläpitää tuota eristäytyneisyyttä.

iPod/Walkman antaa käyttäjälleen valtaa omasta mediaympäristöstään. Luulen, että Adorno pitäisi sitä huonona asiana, koska se tapahtuu passiivisesti. iPod/Walkmanin kautta ympäristö kulutetaan, mutta siihen ei vaikuteta mitenkään konkreettisesti. Koska musiikki viihdyttää meitä, eli pitää tyynenä ja tyytyväisenä matkojen ajan, alistumme kohtaloomme. Yhteiskunnan muutosvoimat kilpistyvät siihen, että ihmiset viihtyvät liikaa.

Kenties kaupalliseen mediamaisemaan tulisi konkreettisia muutoksia, jos ihmisillä ei olisi teknologiaa, jota kuluttamalla he voivat yrittää torjua muita viestejä. Ehkä sitten vaadittaisiin mainosten katoamista tienvarsilta ja radion hiljentämistä busseista. Koska silloin olisi pakko kohdata ympäröivä todellisuus sellaisena kuin se on. Jos se ei miellytä, sitä voi myös muuttaa, ei vain paeta.

Adornolaisessa tulkinnassa viihtyminen on nimenomaan pakoa. Se taas on pahasta, koska pakeneminen estää yhteiskunnallisen muutoksen. Nyt ollaan eräänlaisessa viestien kilpavarustelussa jossa meille syydetään kohdentamattomia viestejä ja sitten myydään personoituja tuotteita; voimme peittää vähemmän personoidun melun uudella melulla, mutta melusta ei pääse eroon.

Tämä pohdinta on siis perustunut nimenomaan Adornon ja Bullin ajatuksiin, ja siihen miten kuvittelisin niiden toistuvan vuonna 2012. Asioihin on monta vaihtoehtoista selitystä: mihin esimerkiksi tarvitaan vallankumousta jos me kerran viihdymme? Tämä tosin jättää huomioimatta sen keitä ”me” olemme, eli sen että pieni rikas osa maailman väestöstä viihtyy suuren enemmistön kustannuksella. Itsekin olen käyttänyt tässä ”me”-sanaa aika holtittomasti. Miksi mainoksista pitäisi päästä eroon? ”Mehän” ne sinne valitsemme. Koska ihmiset ostavat katuvarsimainoksissa olevia tuotteita, he antavat kaupalliselle ympäristölle hyväksyntänsä. Ei tarvita enää muita vaikutustapoja kuin kulutustottumukset. Niiden kautta se vallankumous tulee, jos on tullakseen.

Itse korostan kulutuskriittistä ja epäkaupallista tulkintaa, koska se tahtoo jäädä julkisessa keskustelussa alakynteen uusliberalistisessa yhteiskunnassa, jossa ei ole enää muuta ideologiaa kuin ideologian puute. Tämänkin kirjoituksen tavoite oli pohjimmiltaan huomioida vaihtoehtoisen näkökulman mahdollisuus, ei esittää faktoja tai luoda kiistatonta objektiivista teoriaa aiheesta.

7. Kirjallisuus

Adorno, Theodor: Esteettinen teoria, johdanto (vuoden 2006 suomennettu painos)
Bull, Michael: Sounding Out the City (2000)
Leisiö, Timo: Kulttuuri, sosiaaliset systeemit ja seligregaatti (teoksessa Moisala, Pirkko (toim.) Kansanmusiikin tutkimus – Metodologian opas, 1991)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.