Jääkiekko, pop-musiikki ja Adorno

Tänään alkavat Ruotsin ja Suomen jakamat jääkiekon MM-kisat ja sen kunniaksi kirjoitan jääkiekon ja populaarimusiikin epäpyhästä liitosta. Usein tuntuu siltä, että musiikki- ja lätkäfanit yrittävät korostaa mahdollisimman paljon sitä kuinka ne ovat ihan eri asioita. Kuten IDM:n kuuntelijatkin haluavat korostaa että ovat paljon fiksumpia kuin ne aivotonta jumputusta kuuntelevat (ks. #76), on usein tapana sanoa että ”rock pelasti minut urheilulta”.

Kun luin ja kirjoitin jalkapallon ja rave-kulttuurin suhteesta Englannissa (ks. #86), hoksasin että ei niitä eroja oikeastaan niin hirveästi ole. Sekä jääkiekko että pop-musiikki ovat populaarikulttuuria, massatuotettuja ilmiöitä. Helpointa tämä on huomata kun keskittyy nimenomaan kovimpiin faneihin. Fanit ylläpitävät suhdettaan suosikkijoukkueseen tai -yhtyeeseen pääosin joukkotiedotusvälineiden kautta.

Silloin tällöin fanit myös kerääntyvät yhteen seuraamaan suosikkiaan esiintymässä livenä – jääkiekko-ottelussa tai konsertissa – tarvitseeko edes huomauttaa että suuren luokan keikat tapahtuvat pääosin juurikin jääkiekkohalleissa, koska Suomessa ei ole muita tarpeeksi massiivisia tiloja isoihin kokoontumisiin.

Fanit myös osoittavat ”heimojäsenyyttään” erilaisella fanikrääsällä. On lätkäpaitoja ja bändipaitoja, huiveja ja pinssejä. Populaarikulttuurille ominaisesti kaikki toiminta perustuu kuluttamiseen: fanituotteet ja pääsyliput nyt ensi sijassa, mutta myös tv:n katsomista voi pitää passiivisena ulkoa tulevien viestien kuluttamisena jos haluaa olla oikein ilkeä. Toki molempien piirissä on myös mahdollista olla itse aktiivinen: pelata amatöörikiekkoa tai kasata biisejä kotikoneellaan.

Jatkaakseni rave ja futis -vertauskuvaa, kyse taitaa nimenomaan olla työväenluokkaisesta ilmiöstä, jos kyseisen sanan käyttäminen nykyään on mielekästä. Keikka- ja lätkälippujen hinnat voivat kyllä jo paikoitellen olla tavallisen duunarin tavoittamattomissa, mutta ilmiönä ne kuitenkin erottuvat selvästi korkeakulttuurista. Tässä tosin taitaa olla se ero, että jääkiekko taitaa silti toimia paljon vähemmän markkinatalouden ehdoilla kuin populaarimusiikki, sillä sitä taidetaan tukea valtion taholta enemmän, aivan kuten taidemusiikkia. Jääkiekko ja musiikki jatkaisivat molemmat aivan varmasti olemassaoloaan kyllä myös ilman massamediaa, kapitalismia ja/tai hyvinvointivaltiota, mutta juuri tässä talousjärjestelmässämme niitä ei voi irrottaa toisistaan.

Työväenluokkaisuuden ytimessä on kuitenkin adornolaisittain ajateltuna se, että populaarikulttuuri – musiikista urheiluun – toimii ihmismassojen rauhoittajana. Kapitalistin etuna on eristää suuret massat toisistaan (nyky-Suomessa massoja paremmin vastaava käsite on kuitenkin luultavasti keski- eikä työväenluokka). Yksilökeskeisessä yhteiskunnassa vähäosaisilla ei ole mahdollista kokea vertaistukea ja kokoontua yhteen muuten kuin perheyhteisön piirissä tai yksilökeskeisissä kulutustapahtumissa – esimerkiksinä juuri kokoontuminen keikoille tai lätkämatseihin.

Jääkiekko ja pop-musiikki siis vastaavat samoihin sosiologisiin tarpeisiin. Paras vertauskuva on varmastikin MM-kisat ja euroviisut, koska molemmissa kilpaillaan ”valtioina”. Tätä miettiessäni koko ”Suomi” käsitteenä alkoikin tuntua ihan naurettavalta. Suomi on massamedian välittämä symboli, jota edustavat milloin kypärään pukeutuneet luistelijat, milloin hirviömaskeihin pukeutunut hevibändi. Onko minulla oikeasti hirveästi yhteistä Mikael Granlundin tai Lordin kanssa? Media väittää heitä suomalaisiksi, kuten minuakin. Oikeasti kyse on kuitenkin ihmisistä, mutta nationalismi ajaa sen ohi. Suomalaisuus on tärkeämpää kuin ihmisyys.

Kansallisaate taitaakin olla populaarikulttuurin tehokkain ja laajimmalle levinnyt muoto – ei sitäkään olisi mahdollista ilman massamediaa ja joukkotiedotusta, koska ei muuten voisi ylläpitää sosiaalista järjestystä sellaisten ihmisten kesken, jotka eivät koskaan edes tapaa. Kansakuntaa voi siis pitää ”kuvitteellisena yhteisönä” – suomalaisuus perustuu siihen että ihmiset uskovat ja tuntevat olevansa suomalaisia, ei siihen että suomalaisten arkielämässä olisi jokin konkreettinen Suomi, jonka olemassaolon ja johon kuulumisen voi omilla aisteillaan todeta.

Omilla aisteillani olen todennut suomalaisuuden ilmentyvän parhaiten juurikin keväinä 2006 ja 2011. En ole koskaan nähnyt yhtä suuria ihmismassoja ja yhtä suurta kollektiivista hurmiota kuin silloin kun Lordi voitti euroviisut ja Suomi voitti toisen jääkiekon MM-kultansa. Kansallisaate saa siis ihmiset edelleen liikkeelle paremmin kuin mikään muu. Tämän kaiken mahdollistaa massamedia, jonka ansiosta ihmiset tietävät reaaliajassa mitä tapahtuu ja missä nyt kokoonnutaan. Theodor Adornon mukaan tämä olisi varmasti populaarikulttuurin kapitalistisen tehtävän huipennus: ihmiset keskittyvät epäolennaisuuksiin, yksittäisten ihmisten saavutuksiin jotka naamioidaan meidän ”suomalaisten” yhteiseksi saavutukseksi korostamalla esiintyjien ja katsojien kansallisuutta yli muiden ominaisuuksien.

Sen sijaan, että ihmiset kokoontuisivat massamielenosoituksiin kaatamaan epäoikeudenmukaisia hallituksia, he keskittyvät urheilu- ja musiikkisankareidensa juhlimiseen. Adornolaisittan populaarikulttuurin tehtävä on nimenomaan tukahduttaa kapina ja tarjota turvallinen kanava ihmisten karnevalismin ja kollektiivisuuden tarpeille. Jos kokoon kerätään vaikkapa mielenosoitusta vastustamaan asioita jotka oikeasti konkreettisesti vaikuttavat ihmisten arkeen – kuntauudistus, Euroopan pysyvä vakausmekanismi, jne, paikalle ilmaantuu suhteellisesti vain kourallinen ihmisiä. Occupy-leireilläkin on hyvin vaatimattomasti ihmisiä kun vertaa siihen millainen massa ihmisiä kokoontuu silloin kun tapahtuu jotain trivaalia, joka palkitsee ihmisten keinotekoista yhteenkuuluvuuden tunnetta kaiken sen kanssa, mitä mediassa ”suomalaiseksi” nimitetään. Viihde ja populaarikulttuuri pitävät ihmiset tyytyväisinä ja yhteiskuntarauhaa yllä.

JVG:n ja Freemanin yhteisbiisi tiivistää kaiken yhteen lauseeseen:

”Ihan sama onks lama, hei kuha voitetaan.”

Jääkiekon ja musiikin läheinen yhteys selviää kaikkein selvimmin kun ajattelen mitä ensimmäisenä tulee mieleen Suomen MM-kultamitaleista: Den glider in ja Poika (saunoo). Jostain syystä sekä jääkiekon että musiikin kansalliset menestymiset keskittyvät Leijonat 2011 -kokoelman kansikuvayksittäisiin kappaleisiin: kolmikkoon kuuluu eittämättä tietysti vielä Hard Rock Hallelujah, joka luonnollisesti löytyy myös Leijonat 2011 -kokoelmalta. Oletan että kyse on siitä, että maailmanmestaruus on liian abstrakti asia. Se on konkretisoitava yksittäiseen pop-kappaleeseen, jolloin maailmanmestaruus saa helposti käsitettävän ja mukana kulkevan symbolin. Ei tarvitse edes äänitteitä, koska voi vaikka laulaa humalassa kappaletta joka tarkoittaa kansakunnan kollektiivisessa tajunnassa maailmanmestaruutta.

Granlundin ilmaveivi oli tietysti toinen kätevä yksinkertainen kulttuurinen symboli, vaikka se ei edes tapahtunut finaalissa. Antero Mertarannan legendaariset one-linerit ansaitsisivat jo ihan oman bloggauksensakin. Nyt vain totean että kyllähän niitäkin sitten on tietysti ahkerasti samplattu biiseihin, mikä edelleen osoittaa hyvin sen, että pop-kappale on paras tapa tiivistää jääkiekkomenestys. Musiikkia ja jääkiekkoa on siis mahdotonta erottaa toisistaan.

Jääkiekkojoukkueille on perinteisesti tehty myös kannustuslauluja. Tämän ja viime vuoden MM-kisoihin tehtiin ihan kokonaiset kannustuslevytkin. Tämän vuoden Leijonat 2012 -kokoelman kannesta löytyy yksi kansallistunteen kätevästi konkretisoiva symboli: angry bird. Kun levyltä löytyy Leijonat 2012 -kokoelman kansikuvakappaleita kuten Poika pysyy Suomessa, on aistittavissa liiallista itsevarmuutta joka tunnetusti kostautuu aina. Den glider in oli alunperin Ruotsia kannustamaan tehty biisi, jonka suomalaiset omivat itselleen. Suomi voitti viime vuonna MM-kulttaa luultavasti siksi että finaalivastustaja Ruotsi oli juurikin liian ylimielinen. Nyt suomalaisilla on kaikki paineet ja itsevarmuus, varsinkin kun kyse on kotikisoista. Tappio on siis taattu!

Mutta palatakseni itse levyyn, oma ihmetykseni ja kauhistukseni nousi esiin CMX:n Taistele-kappaleesta tehdystä Suorasuuntaus-remixistä. Se sinänsä ei minua vielä häiritse, että remix on aika huono, koska remixit ovat oletusarvoisesti hieno ilmiö, eivätkä ne vie alkuperäiseltä teokselta mitään pois. Enemmän häiritsee juuri tämän kappaleen liittäminen jääkiekkokontekstiin. Se on ehkä viimeinen naula CMX:n uskottavuuden arkkuun – Yrjänä ja kumppani ovat viihdyttäjiä siinä missä muutkin.

Yhtyeen musiikissa on ehkä taiteellisia meriittejä, mutta olennaisinta siinä on että kyse on kauppatavarasta. Yrjänä haluaa tehdä musiikkiaan ammatiksi – myymisen on siis tultava ennen kaikkea muuta. Ongelmallista on lähinnä kappaleen sanoitus. Se on ihan ok jos Poika saunoo, Häissä tai Klamydia on lätkälevyllä, mutta Taistele on osa surullista teema-albumia Iäti, joka kertoo hienoin vertauksin sodasta ja rakkaudesta. Jokainen kappale on samalla kertomus sekä sotimisesta että rakkauden edestä taistelemisesta.

Leijonat 2012 -levyn kontekstissa kappaleen merkitys taipuu kuitenkin niin, että jääkiekko-ottelua verrataan sodassa ja rakkaudessa taistelemiseen. Se on mielestäni liian banaalia, varsinkin kun Yrjänä sanojensa mukaan on aina pyrkinyt ilmaisemaan itseään syvällisemmin kuin keskivertopopulaarimusiikissa. Jääkiekko ja populaarimusiikki ovat mielestäni hyvää viihdettä, mutta niiden vertaaminen oikeasti isoihin asioihin on mielestäni hyvin arvelluttavaa. Tietysti populaarimusiikki pystyy kaikesta kaupallisesta viihteellisyydestään huolimatta ilmaisemaan myös jotain kulutusyhteiskuntaa syvempää, mutta CMX tuntuu menettäneen sen kyvyn.

Toisaalta sotimiseen, ja Lordin tai Leijonien kannustamiseen vaaditaan periaatteessa samaa henkistä valmiutta – kansallistunnetta. Kuvitteellinen yhteisö ajaa yli kaiken omin aistein koettavan sosiaalisen todellisuuden yli. Sotilaat uskovat ampuvansa vihollisia, jotka ovat ei-ihmisiä koska kuuluvat eri kansakuntaan. No, en ole käynyt edes armeijaa, joten mitä minä sivarihomo tässä sössötän. En minä tiedä tappamisesta tai maalien tekemisestä mitään!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.