Sattuman käyttöä ei tarvitse rajata fyysisten hyllyjen koluamiseen vaan sitä voi ihan hyvin soveltaa myös verkkokirjastoon. Musahaasteen 20. rastilla piti kuunnella lisää jazzia, tällä kertaa jokin legendaarisen Blue Note -levy-yhtiön julkaisu. Omasta verkkokirjastossani löytyi 507 CD-levyä hakulauseella ”blue note”. Satunnaislukugeneraattori antoi minulle luvun 290 eli 14. tulossivun kymmenennen tuloksen: Gregory Porterin Take Me to the Alley -albumin.
Sattuma oli ilmeisesti laadun ystävä, koska tämä levy voitti viime vuonna Grammyn Best Jazz Vocal Album -kategoriassa. Guardianin artikkelin mukaan kyseessä on myös historian streamatuin jazz-levy. En silti juurikaan lämpene sille, koska se on juuri sitä kammoamaani hyvin viihteellistä jazz-laulua: kuunnellessa syntyy mielikuva jostain yläluokkaisesta baarista, jossa yhteiskunnan eliitti juo drinkkejä tämän soidessa taustalla. Tosin tuollaisissa olosuhteissa säestäjänä olisi pelkkä pianisti; tällä levyllä soittaa ihan hyvän kokoinen jazz-kokoonpano, jossa on mm. kolme puhaltajaa ja urkuri.
Kuten tuli sanottua, laulettu jazz ei ole varsinaisesti musiikkia omalta mukavuusalueeltani, mutta ilmeisesti asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Samaisessa Guardianin artikkelissa nimittäin verrataan levyä melko havainnollisesti muuhun samanlaiseen cross-over-henkiseen pop-jazziin:
”…for all its easiness on the ear, – and there are moments when listening Take Me to the Alley feels like being mugged by a syrup sponge pudding – there’s something weirdly uncompromising about Porter’s music. He doesn’t bother with glossy production: Take Me to the Alley sounds fantastic, but that’s down to the warm spontaneity of an album that seems to have been recorded in six days. Nor does he dabble in radio-friendly pop covers – no scat-singing interpreter of the Coldplay songbook he.” – Alexis Petridis, Guardian
Pitäisi siis selvästikin olla tyytyväinen, että levy pelaa suhteellisen perinteisen jazzin keinoilla eikä yritä epätoivoisesti vedota mahdollisimman laajaan yleisöön. Porter on kyllä noin muuten varsin ennakkoluuloton jazz-artisti, koska levyn avausraita Holding On on alunperin yhdessä koneduo Disclosuren kanssa tehty biisi. Levyn kappaleet ovat yhtä lukuunottamatta ainakin osittain Porterin itsensä kirjoittamia, mitä voi myös pitää kompromissittomuuden merkkinä. Varsinkin kun osassa kuuluu varsin selvänä hänen taustansa gospelissa.
Itselleni tämä omakohtaisuus kuitenkin tarkoittaa sitä että albumi jää hyvin etäiseksi: varsin usein jazz-levyillä on tuttuja ja turvallisia standardeja, joiden ansiosta niistä löytää heti jotain välitöntä tarttumispintaa. Tällä kertaa sitä ei ole, ja levyn pitäisi saada minut valtaansa ihan vain Porterin ja itselleni tuntemattoman Darlene Andrewsin laulunkirjoitustaidon perusteella. Eikä se nyt tunnu minusta kovin kummoiselta: sanoitukset ovat lähes kaikki samasta puusta veistettyä haikailua jonkin naisen perään. Yhdistettynä maailman tylsimpään tempoon tämä tekee biiseistä erittäin pitkästyttäviä. Asiaan kuuluu että biiseissä on myös runsaasti lauluttomia soolo-osuuksia, mutta ei yhtään sellaista virtuoosimaista revittelyä joka tekee jazz-improvisaatiosta niin hienon taiteenlajin.
Edukseen levyltä nousee lähinnä kaksi muista selvästi erottuvaa kappaletta: nimikappale on varsin puhdasta gospelia ja Fan the Flames on jopa hitusen poliittinen teksti. Se sisältää myös hauskoja sanaleikkejä (”a classy action suit to dance in”) ja scattia. Scat-kokoelman ahkera kuuntelu aiemmalla musahaasteen rastilla tuottikin selvästi hyvää tulosta, koska pidän Porterin lauluissa eniten juuri siitä. Laulajana hän ei olekaan yhtään hassumpi, biisit vaan ovat kamalan mitäänsanomattomia. Fan the Flames on myös levyn energisin kappale, eikä sitä seuraava French American Queenkään ole yhtään unettava. On kuitenkin melko julmaa jättää levyn virkeimmät biisit sen loppuun!
Löydän siis levyltä yksityiskohtia joista pidän, mutta kokonaisuus ei vain toimi minulle. Vaikka biisit kertovat enimmäkseen rakkaudesta, en kuule musiikissa yhtään intohimoa. Ehkä minä vain pidän jazzistani tulisena ja nopeana. Valitettavasti se vaan aika harvoin on sitten sitä laulettua jazzia. Eli vaikka sattuma antoi minulle vuoden 2016 PARHAAN (Grammy-akatemian arvostus on tietysti kyseenalainen parhauden mitta) vocal jazz -levyn, en siltikään oppinut pitämään tällaisesta musiikista.
Gregory Porter: Take Me to the Alley (Blue Note, 2016)
20. musahaasterasti: Legendaarisen levy-yhtiön levy (Blue Note)
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta