Balettia ilman tanssia

Adolphe Adam: Giselle (Royal Opera House Orchestra & Bonynge); levynkansiTämän viikon rastilla kuunnellaan balettimusiikkia! Edellisen viikon tapaan aloitin asiasanahaulla verkkokirjastossa: balettimusiikilla löytyi 343 CD-levyä. Satunnaislukugeneraattori antoi numeron 188, eli valitsin yhdeksännen tulossivun 8. hakutuloksen. Se oli kokonaislevytys ranskalaisen Adolphe Adamin (1803-1856) baletista Giselle (1841). Keväällä 1986 Lontoossa tallennetulla levyllä soittaa Royal Opera Housen orkesteri, johtajanaan näyttämömusiikin spesialisti Richard Bonynge.

Sattuman tulos sopi minulle erittäin hyvin, sillä tämä teos on tullut usein vastaan kun olen lukenut kuuluisista baleteista. Sitä ei kuitenkaan ole mukana 1001 klassisessa levytyksessä, joten ajattelin että tämä on täydellinen tilaisuus tutustua Adamin tuotantoon. Hän erikoistui lähes kokonaan ooperoidan ja balettien säveltämiseen ja Giselle on säveltäjän tunnetuin teos. Se edustaa 1800-luvun romanttista balettia, joka on suppeampi käsite kuin romantiikan musiikki: vaikka esimerkiksi Tšaikovskin musiikki edustaa romanttista tyylisuuntausta, hänen säveltämänsä baletit eivät – ja termi siis viittaa nimenomaan koreografiaan ja muuhun, mikä ei levytyksiin sisälly.

Tämän baletin pääosassa on maalaistyttö Giselle, joka on rakastunut mieheen, joka paljastuu myöhemmin valepukuiseksi aatelismies Albrechtiksi, joka on jo kihloissa. Eihän siitä voi seurata mitään muuta kuin se, että Giselle kuolee sydänsuruun ensimmäisen näytöksen lopussa. As you do. Baletin kiinnostavammalta puoliskolta vaikuttaa toinen näytös, jossa show’n varastavat wilit – rakkaudessa pettyneiden ja Gisellen tapaan kuolleiden neitsyeiden haamut, jotka perustuvat slaavilaiseen mytologiaan. He herättävät Gisellen joukkoihinsa, löytävät Albrechtin harhailemasta metsästä, ja pakottavat hänet tanssimaan itsensä näännyksiin. Giselle haluaisi antaa Albrechtille anteeksi, muut wilien kuningatar Myrtha ei. Haamut eivät kuitenkaan pidä päivänvalosta, joten auringonnousu pelastaa Albrechtin hengen täpärästi baletin lopussa.

Balettimusiikin kuuntelussa on vielä oopperoita suurempikin ongelma se, että teoksia ei ole tarkoitettu pelkästään kuunneltavaksi vaan myös nähtäväksi. Oopperoissa on sentään sanat ja libretot, baleteissa sen sijaan ei oikein voi välittää kunnolla mitään lavatapahtumia ilman liikkuvaa kuvaa. Toki parhaat/kuuluisimmat balettimusiikit toimivat yksinäänkin, mutta Giselle ei valitettavasti ole sellainen. Minun pitäisi nähdä se tanssittuna, että voisin tietää pidänkö tästä teoksesta.

Vaikka Gisellen ensimmäinen näytös onkin varsin tylsää kuunneltavaa, toisessa näytöksessä on sentään lukuisia kiinnostavia musiikkihetkiä. Tämä selittynee sillä, että baletin draama on huomattavasti intensiivisempää sen jälkipuoliskolla. Wilien villin luonteen kuulee musiikin melodramaattisimmissa kohdissa, ja niitä vasten myös Gisellen tunteita kuvastavat herkemmät kohdat tulevat merkityksellisiksi. Musiikin selkeämmät kontrastit yhdessä juoneen tutustumisen kanssa avaavat siis joitakin rajattuja väyliä tämän baletin arvostamiseen.

Adolphe Adam: Giselle (Decca, 1987)
Orchestra of the Royal Opera House, Covent Garden; Richard Bonynge, johtaja
21. musahaasterasti: Balettimusiikkia
Mistä: CD kirjastosta (saatavuus yleisten kirjastojen Finna-tietokannassa)
Kuuntele Spotifysta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.