Orbital Mix: YouTube / Spotify
Peel Session: YouTube / Spotify
Live Mix Mk10 (Album Version): YouTube / Spotify

Yksi brittiläisen rave-kulttuurin erikoisuuksista on se, kuinka nopeasti siitä syntyi sivujuonteita, joilla ei ole mitään tekemistä tanssimisen kanssa. 1989 oli ulkoilmaravejen kultainen vuosi (ks. #23) ja elektronisen tanssimusiikin mainstream-läpimurron hetki, mutta jo samana vuonna syntyi ambient houseksi kutsuttu rauhallisempi, paikallaan kuunneltavaksi tarkoitettu lapsigenre.

Genren juuret ovat Lontoon varhaisten house-klubien VIP-huoneissa, etenkin Paul Oakenfoldin maanantaisin Heaven-klubissa pyörittämissä Land of Oz -illoissa. Niissä skenen eliitti sai keskustella rauhassa hiljaisemman musiikin soidessa taustalla. Alueita alettiin kutsua chill out -huoneiksi, ja toisin kuin yleinen rave-narratiivi antaa ymmärtää, niitä ei ollut läheskään kaikissa klubeissa. Ne olivat poikkeus, eivät sääntö, ja niihin oli asiaa vain harvoilla ja valituilla. Mutta niinhän se usein menee, että uuden genren luomiseen tarvitaan vain pieni joukko asialle omistautuneita sisäpiiriläisiä. Land of Ozin ohella tärkeitä klubeja olivat Lontoon Spacetime ja Telepathic Fish sekä Liverpoolin Mardi Gras.

Land of Ozin tärkein ambient-DJ oli Alex Patterson, jonka eklektinen musiikkisekoitus sisälsi genren tärkeimmät rakennusosat. Levylautasella oli hyvin monipuolinen ja enakkoluuloton yhdistelmä kaikkea tunnelmaan sopivaa musiikkia Eaglesista 10cc:n ja Warin kautta Kraftwerkiin. Patterson oli töissä Brian Enon EG Recordsissa A&R-henkilönä, joten levylautasella päätyi luontevasti myös tuon yhtiön riveissä olleita vanhan koulun ambient-artisteja: Enon lisäksi mm. Harold Budd ja Laraaji.

Mikä tahansa new agesta ja krautrockista dub reggaeen kelpasi jos se vaan oli sopivan chilliä. Usein tätä tunnelmaa haettiin 1970-luvun hippiliikkeen musiikista: leimallisimpina esimerkkeinä Ash Ra Tempel ja Steve Hillage (esim. new age -festivaali Mind-Body-Spiritiä varten tehty Rainbow Dome Musick, 1979). Aitoa ambienssia setteihin tuotiin soittamalla lintujen ja valaiden laulua sekä muita luonnonääniä.

Mukana seteissä oli toki myös sen ajan eurooppalaisen house-musiikin eteerisin puoli, eli ne biisit joissa rytmin kanssa vähintään tasavertaisessa asemassa olivat harmoniset synahuminat ja rauhoittavat luonnonäänet. Näitä olivat esimerkiksi Sueño Latinon cover Manuel Göttschingin E2-E4:stä, 808 Staten Pacific 707, Quadrophenian Paradise ja Audio Onen Total Science. Myös housen syntysijoilla Chicagossa oli tehty joitakin ambient-henkisiä house-biisejä, jotka sopivat täydellisesti Land of Oziin: Marshall Jeffersonin Open Your Eyes sisälsi viidakon ja panhuilun ääniä tyylipuhtaassa new agen hengessä, ja Larry Heardin Mr. Fingers -projektin rauhallisimmissa biiseissä oli hyvin ambient-henkiset pehmeät rytmit (Can You Feel It?).

Yhteys hippiliikkeseen löytyy musiikin lisäksi myös tapahtumien luonteesta. 1960- ja 1970-lukujen taitteen happeningien jälkeen musiikin ympärillä pyörineet nuorisotapatumat keskittyivät kaikki nimenomaisesti tanssiin, ja niin disko kuin elektroninen tanssimusiikkikin syntyivät sen ehdoilla. Chill out -huoneet kuitenkin toivat takaisin klubiympäristön, jossa musiikki soi taustalla hiljaisemmalla äänenvoimakkuudella, tukien tanssimisen sijaan hengailua ja keskustelua. Happeningien tapaan multimediaa käytettiin ahkerasti, ja klubi-iltoihin kuuluivatkin myös tunnelmaan sopivat videoprojektiot

Tapahtumien sosiaalinen luonne siis muuttui: sen sijaan että ihmiset olisivat kadottaneet itsensä rave-kulttuurille tyypilliseen kollektiiviseen mutta sisäänpäinkääntyneeseen anonyymiyteen, klubeista tuli jälleen myös tapaamispaikkoja. Tämä tapa kuunnella musiikkia ei tietystikään ollut kadonnut mihinkään kahdeksi vuosikymmeneksi, se vain oli siirtynyt yksityisempään muotoon: ihmisten olo- ja makuuhuoneisiin. Varsinkin klubi-iltojen loppumiseen ja ekstaasin huumasta palautumiseen liittyi rauhallisen musiikin rentoa kuuntelua ihmisten kodeissa.

Vaikka ambient housen estetiikka oli jo melko valmis näissä huoneissa – ja musiikkimedia NME:kin oli jo noteerannut genren – varsinaisia ambient house -bändejä ei ollut vielä olemassa. Kun originaalilevytyksiä alettiin viimein tallentaa äänilevylle, asialla oli jälleen Patterson sekä Heavenin asiakaskuntaan kuuluneet Killing Joken ex-basisti Martin ”Youth” Glover ja mm. Timelordsissa mainetta niittänyt Jim Cauty. The Orbiksi nimetyn uuden kokoonpanon ensimmäinen julkaisu, The Kiss -EP (1989), ei vielä ollut varsinaisesti ambient housea vaan muistutti enemmän Cautyn aiempia projekteja Bill Drummondin kanssa: Timelordsin ja Justified Anciets of Mu Mun hip hop -rytmeihin ja sampleihin perustuvaa anarkistista konepoppia. The Kiss nimittäin koostui kokonaan Kiss FM -radiokanavalta tehtyjen nauhoitusten samplaamisesta.

Vaikka myöhemmät Orb-julkaisut ovat rakenteellisesti ja tunnelmaltaan hyvin erilaisia, on silti selvää että ambient housen teknologinen juuri on nimenomaan samplerissa. Erona oli lähinnä se, että tempo muuttui hitaammaksi ja biitit katosivat taka-alalle. Myös samplattavan materiaalin luonne muuttui: luontoäänet ja muut ambienssia korostavat efektit (kirkonkellot, yms.) nousivat tärkeämpään rooliin kuin post-modernit kulttuuriviittaukset. Eivät nekään silti kadonneet, sillä seuraavan Orb-singlen tärkein rakennusosa oli Minne Rippertonin soul-hitti Lovin’ You (1975). Keskeinen osa äänimaisemaa oli myös taustalaulu Grace Jonesin Slave to the Rhythmistä (albumiversio, 1985). Lisäksi biisi samplasi ahkerasti ääniefektilevyjä, luonnonääniä ja scifi-kuunnelmia.

Syyskuussa 1989 julkaistu promosingle Loving You muutti pian nimensä järkälemäiseen muotoon ”A Huge Ever Growing Pulsating Brain That Rules from the Centre of the Ultraworld”. Syynä tähänä oli Rippertonin manageri, joka ei arvostanut Orbin kunnianosoitusta: myös alkuperäinen laulusample piti poistaa uusintapainoksilta ja korvata originaalilla laululla, joka on kyllä hyvin uskottava Ripperton-imitaatio. Uusi nimi Kappaleen nimi oli poimittu BBC Radiophonic Workshopin efektilevyltä Science Fiction Sound Effects No. 26 (1981), joka sisälsi BBC:n radiokuunnelmien ja tv-sarjojen ääniefektejä. Tämä kyseinen raita oli Elizabeth Parkerin Blake’s 7 -scifi-sarjaa varten säveltämä puoliminuuttinen elektroninen pätkä.

Biisiä voi huoletta pitää ensimmäisenä varsinaisena ambient house -julkaisuna, koska se käytti kyseistä sanaa ennen muita: sinkun mainoslause kuului ”Ambient house for the E generation”. Se ei kuitenkaan ollut mikään välitön hitti: ensireaktiot olivat varsin ambivalentteja ja biisi alkoi saada kunnolla kuuluvuutta vasta joulukuussa, kun Orb esitti biisin 20-minuuttisena liveversiona BBC1:n Peel Sessionissa. Hitikkäämpi versio oli Orbitalin 8-minuuttinen hyvinkin tanssittava remix, nimeltään yllätysettömästi ”Orbital Dance Mix”.

Pian Evergrowing Pulsating Brainin julkaisun jälkeen Cauty lähti pois kokoonpanosta ja teki pari omaa levyä, joita voi pitää ensimmäisinä ambient house -albumeina. Timelords oli muuttunut KLF:ksi, joka oli jo julkaissut pari singleä Pure Trance -julkaisusarjassaan. Ennen kakkoslevy White Roomin (1991) kaupallista läpimurtoa bändi ehti vielä eksyä sivupolulle ambient housen pariin. Eksyminen on mitä ilmeisemmin juuri se oikea sana, sillä tarinan mukaan KLF:n debyyttialbumi Chill-Out (1990) sai syntynsä house-biisistä josta yhtye unohti rumpukoneen. Se kuitenkin kuulosti niin hyvältä rytmittömänä, että kaksikko intoutui tekemään sen tyylistä musiikkia kokonaisen levyn.

KLF:lle ja sitä edeltäneille projekteille oli aina vähintään yhtä tärkeää luoda mediaseksikkäitä konsepteja kuin tarttuvia biisejäkin, eikä tämä levy ollut poikkeus. Se toi nimessään ”chill out” -käsitteen ensimmäistä kertaa laajasti julkisuuteen musiikin yhteydessä, ja sen markkinoinnissa käytettiin Orbin debyyttisinglen tapaan ambient house -sanaparia. Se oli ensimmäinen genren albumi, joka toimi yhtenä tauottomana teoksena; se on kyllä jaettu erillisiin raitoihin, mutta se on kuuntelukokemuksen kannalta merkityksetöntä. Musiikki on tauotonta rytmitöntä ambienssia, joka toimii eräänlaisena äänikertomuksena, road tripinä läpi USA:n etelävaltioiden.

Rytmittömyytensä vuoksi levyllä on oikeastaan enemmän tekemistä Brian Enon alkuperäisen ambient-konseptin kanssa kuin varsinaisen house-musiikin. Se on huminaa ilman selkeää musiikillista rakennetta. Erilaiset ohikiitävät ei-musiikilliset äänet luovat nimenomaan ääniympäristön, joka luo selviä mielleyhtymiä tietynlaisessa paikassa olemisesta. Toisin kuin Enon kehittämä minimalistinen ambient, ambient house oli kuitenkin tapahtumarikasta. Tempo oli toki alhaalla ja tunnelma rauhallista, mutta äänilähteiden vähäisyyden sijaan Chill-Out oli sampleviidakko, joka yhdisteli kaikkea mahdollista Elviksestä ja Fleetwood Macistä lampaiden määkimiseen ja tuvalaiseen kurkkulauluun. Drummondin ja Cautyn soittamien syntikoiden lisäksi originaalimusiikkia levylle teki myös slide-kitaristi Evil Graham Lee. Kun tähän vielä lisäsi hyvin visuaaliset raitojen nimet, paikan tuntu syntyy helposti.

KLF teki myös kokeiluja ”ambient-elokuvan” parissa. Waiting (1990) syntyi Jura-saarella kun bändi yritti levyttää debyyttilevyään The Gate, josta ei lopulta tullut mitään. Videossa Drummond ja Cauty nimenomaisesti vain odottavat hiljaisuudessa erilaisia banaaleja arkipäivän tapahtumia: teeveden kiehumista, puhelimen soimista, kylpyveden valumista. Lopputulos on aivan niin avantgardea kuin miltä se kuullostaa, ja videon vastaanotto oli tyrmistyneen negatiivinen. Jo Chill-Out oli monille ravereille liikaa, mutta Waiting video meni täysin yli kaikkien hilseen.

Tämän jälkeen yhtye siirtyikin nopeasti pois ambient-tunnelmista, mutta chill out -huoneiden symboloima ravejen jälkeinen eteerisen chillaus kuului myös bändin myöhäistuotannossa, selvimmin kappaleessa 3 am Eternal. KLF-kaksikosta Cauty vaikuttaa olleen se ambient-henkisempi sillä hän julkaisi myös ambient-levyn soolonimellä Space. Sen piti olla alunperin Orbin debyyttialbumi, mutta Cauty vei lähtiessään kaikki materiaalit mukanaan ja poisti Pattersonin kontribuutiot ennen julkaisua. Levy oli konseptuaalisesti lähellä mm. Gustav Holstin klassista Planeetat-orkesterisarjaa, sillä jokainen raita oli nimetty oman planeettansa mukaan.

Cautyn poistuttua Orbin muodostivat Patterson ja Youth, jotka tekivät yhdessä ensimmäinen varsinainen ambient house -listahitin, Little Fluffy Cloudsin (1990). Senkin suosio kasvoi hyvin hitaasti: korkeimmalle listasijalleen se nousi vasta vuoden 1993 uusintajulkaisun myötä. Kappaleen leimallisin sample sisälsi laulaja Rickie Lee Jonesin muistelemassa lapsuutensa taivaita Arizonassa, minkä lisäksi samplattiin myös Ennio Morriconea ja Steve Reichia, sekä lentokoneiden suihkumoottoreita ja monia muita ympäristön ääniä.

Siinä vaiheessa kun Orbin debyyttialbumi viimein saatiin ulos vuonna 1991, ”Evergrowing Brain” oli jo kaksi vuotta vanha biisi joka oli menossa versiossa ”Live Mix Mark 10”. Kappaleesta julkaistiin ainakin kolme eri levytettyä versiota ja hyvin pitkälti improvisoiden sävelletty kappale oli jokaisessa livesetissäkin aina erilainen. Sitä ei kuitenkaan missään kerrota, mitkä tarkalleen olivat ne 9 aiempaa versiota. Adventures Beyond the Ultraworld oli Chill Outia enemmän housea siinä mielessä että biitit olivat vahvemmin läsnä. Kokoonpano oli muuttunut debyyttisinglen jälkeen lähes kokonaan: alkuperäisistä jäsenistä ainoastaan Patterson oli mukana ja duon toisen puoliskon muodosti Kris ”Thrash” Weston.

Pitkälti Westonin ja hänen käyttämänsä Dytronics Cyclosonic Pannerin ansiota olikin levyn avaruudellinen miksaus ja löydettyjen äänien voimakas efektointi. Avaruus olikin levyn keskeisin teema ja sen ykköslevyä voi jopa pitää konseptialbumina, joka esittää musiikin muodossa Apollo 11:n matkan kuuhun ensimäisenä miehitettynä lentona. Levyllä samplattiinkin dialogia kyseiseltä lennolta, sekä Apollo 17:n kyydistä. Progen ja space rockin hiivuttua 1970-luvun lopulla, avaruuden ja syntetisaattoreiden välinen assosiaatio oli katkennut, mutta nyt mielleyhtymä palasi rytinällä ravekulttuurin ansiosta.

Vaikka Land of Ozista oltiin kuljettu pitkä matka eteenpäin, levyllä kuului yhä vahvasti 1970-luvun musiikin vaikutus, vaikka rave-kulttuurista oli tullut koko ajan aina vaan isompi. Jo tupla-albumin pituus vertautui automaattisesti klassisiin proge-konseptilevyihin ja kansitaiteissa olikin kuva Lontoon Battersean voimalaitoksesta, joka koristeli Pink Floydin Animalsin kantta. Eikä yhteys tähän jäänyt: Spanish Castles in Spacella soitti Floydin silloinen basisti Guy Pratt. Dub reggaesta voimakkaita vaikutteita otti kakkoslevyn avaava Perpetual Dawn; vahvoja yhteyksiä oli myös new ageen, krautrockiin ja space rockiin – levyllä kitaraa soitti itse Steve Hillage ja modulaarista Moog-syntikkaa hänen vaimonsa Miquette Giraudy.

Ambient housen suuren läpimurron hitaus selittyy ainakin osittain sillä, että sille alkoi syntyä kunnolla kysyntää vasta vuoden 1992 jälkeen, kun rave-musiikki oli alkanut muuttua joidenkin mielestä jo luotaantyöntävän nopeatempoiseksi ja rankaksi hardcore technon myötä. Ambient house oli luonteva vastareaktio, jossa tempo vedettiinkin mahdollisimman alhaiseksi. Levy oli huhun mukaan suosittu rave-skenen ohella myös vankiloissa koska kuulokkeilla kuunneltuna sen vaippamainen ääniavaruus toimi hyvänä eskapismina. Genre pyrkikin tarkoituksellisesti nimenomaan äänimuotoiseen pakoon, kuten tästä Alex Patersonin lausunnosta näkee:

”Our music doesn’t reflect the times, it ignores them … Society today is so suppressed, you can only make music that is escapist”

PS. Tämä sopii myös osaksi musahaastetta:

The Orb: A Huge Ever Growing Pulsating Brain That Rules From The Centre Of The Ultraworld (Orbital Dance Mix) (Big Life, 1990)
22. musahaasterasti: Levyn kannessa on sinistä ja valkoista
Mistä: 12″-single omasta hyllystä
Kuuntele A-puoli Spotifysta

Kuuntele myös: Spotify-soittolistalla on nyt 500 kappaletta.

Orbin seuraava julkaisu Adventuresin jälkeen oli mammuttisingle Blue Room, pisin (39 min 57 sek) brittilistoille koskaan noussut biisi. Esittäessään siitä lyhennettyn version Top of the Popsissa, Paterson ja Weston jatkoivat elektronisen musiikin kunniakkaita perinteitä live-konventioiden rikkomisessa: he eivät soittaneet mitään vaan pelasivat lavalla 3D-shakkia.

Orb/KLF-akselin ohella keskeisimpiä genren perusteoksia on Aphex Twin debyyttilevy Selected Ambient Works 85-92, jota mm. All Music Guide kutsu ”ambient-musiikin vedenjakajaksi” (esim. Heliosphan). DJ Mixmaster Morris puolestaan julkaisi Irresistible Force -nimellä keskeisen Flying High -albumin (1992). Koska ambient-artistit olivat kiinnostuneita korkealentoisista konsepteista ja tarttuvista sloganeista, tämän levyn takakannesta ja bändipaidoista sai alkunsa ilmaisu ”I think therefore I ambient”. Toinen Morrisin kuolematon tunnuslause oli ”It’s Time to Lie Down and Be Counted”, mikä heijasteli erityisesti musiikin eskapistista luonnetta.

Kuvaavia ambient house -kappaleita 1990-luvun alusta ovat myös esimerkiksi Ultramarinen Skyclad, Global Communicationin 14:31 (Ob-Selon Minos) ja The Gridin Floatation. Orbin esimerkin pohjalta (esim. Perpetual Dawn ja Blue Room) syntyi myös uusi alagenre ambient dub, jossa dub reggaen tyylikeinoja käytettiin rave-kulttuurin kontekstissa: High Intelligence Agencyn Ketamine Entity ja Original Rockersin The Underwater World of Jah Cousteau.

Lue lisää:

Bidder (2001): s. 205-207; Doerschuck (1995/2011): s. 125-133; Henderson (2010): s. 235, 242-243; Leech (2017): s. 81; Marcus (2000): s. 160-165; Prendergast (2000): s. 368-370, 394-395, 407-412; Reynolds (2008): s. 81, 84, 167-178; Rule (1994/2011): s. 105-108; Toop (1995): s. 51-63.