Shufflen vallankumous

Jatkan vielä Simon Reynoldsin Retromanian (2011) käsittelyä, koska siitä riitti liikaa juttua yhteen bloggaukseen. Shufflen vallankumous ei ole Reynoldsin oma termi vaan olen johtanut sen hänen kirjastaan sekä John Richardsonin artikkelista Satunnaisuuden vallankumouksen markkinointi: Applen iPod Shuffle (Lähikuva 3/2006). Shufflen vallankumouksen konseptiin sisältyvät ainakin seuraavat teknologiset innovaatiot ja musiikinsosiologiset ilmiöt:

1. Satunnaistoisto musiikkisoitinten perus- tai jopa oletustoimintona.
2. Kuuntelun luonne on mobilisoitunut.
3. Soitinten tallennuskapasiteetti on niin iso että ihmiset voivat kantaa mukanaan enemmän musiikkia kuin ehtivät elämänsä aikana kuunnella.
4. Netissä on laittomasti saatavilla suuri osa kaikesta levytetystä musiikista.

Kyse ei ole siis vain musiikin kuuntelusta satunnaisessa ja pirstonaisessa järjestyksessä vaan myös siitä millaisissa tilanteissa ja millä laitteilla musiikkia kuunnellaan, sekä siitä että musiikin tarjonta on käytännössä ääretöntä. Tätä kaikkea on luontevaa kutsua shufflen vallankumoukseksi koska shufflessa tiivistyy kaikki se keskittymätön satunnaisuus mikä luonnehtii länsimaista nykykulttuuria laajemminkin.

Reynoldsin shufflen vastaisen argumentoinnin keskiössä on ajatus siitä että nämä innovaatiot ovat johtaneet kuuntelijoiden liian suureen voimaantumiseen taitelijoiden kustannuksella. Kyse on siis kirjaimellisesti vallan kumoamisesta artisteilta kuulijoiden hyväksi. Keskeisintä tässä ei ole sinänsä levyjen rajoittamaton jakelu verkossa vaan itse tallenneformaatin ja kuuntelutottumusten muutos. Waretettua levyä kun voi teoriassa kuunnella monella muullakin tavalla, mutta laajempana ilmiönä nettipiratismi on johtanut siihen että musiikkia kuunnellaan enemmän kuin koskaan mutta ilman suurta keskittymistä tai emotionaalista investointia.

iPod shuffle: Life is random; Applen mainospropagandaa

Aluksi on ihan pakko viilata pilkkua ja keskittyä käsitteisiin. Reynolds sortuu samaan virheeseen kuin tietääkseni kaikki muutkin tiedostomuotoisesta musiikinjakelusta kirjoittaneet: hän kertoo äärimmäisen yksinkertaistetusti siitä mitä MP3 on tehnyt musiikille. Valitettavasti itse joudun kirjoittamaan monimutkaisesti uusista tallenneformaateista koska haluan puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Reynolds pitää MP3-formaattia ainoana tiedostomuotona jota ihmiset käyttävät musiikin kuunteluun. Tästä yleistyksestä seuraa vääristynyt kuva siitä että kaikki tietokoneella ja internetissä kuunneltava musiikki on äänenlaadultaan alempitasoista kuin fyysisillä levyillä ostettu.

Ei ole kuitenkaan mitään todellistä syytä olettaa että shufflen vallankumous ei pätisi myös FLAC:iin ja muihin häviöttömiin tiedostoformaatteihin, jotka todella kuulostavat vähintään CD-tasoiselta – teoriassahan ne voivat kuulostaa paremmaltakin koska tietokoneella ei ole CD:n tai vinyylin asettamia rajoituksia sille kuinka paljon informaatiota äänite voi sisältää. Se onkin sitten eri asia pystyykö kukaan ihminen kuulemaan sitä lisäinformaatiota eli niitä taajuuksia jotka äänitteisiin voidaan fyysisten rajojen puuttuessa sisällyttää. Sitä myyttistä ”analogista lämpöä” tiedostot eivät tietenkään pysty simuloimaan täydellisesti. Shufflen vallankumous ei siis tarkoita äänenlaadun heikkenemistä vaikka Reynolds ja monet muut asiaan perehtymättömät olettavat.

Häviötön musiikkipakkaus on vapauttanut musiikin tallenteiden rajoitteista toisessakin mielessä. Esimerkiksi Swansin The Seer soi jopa bändin johtohahmon Michael Giran mielestä parhaiten kun sen kuuntelee ilman mitään taukoja. Kaksi CD:tä ja kolme LP-levyä vievä teos on siis melkeinpä tarkoitettu tietokoneella kuultavaksi. Tiedostovallankumouksen ansiosta kaksi minuuttia ja kaksi tuntia pitkät teokset ovat siinä mielessä samalla viivalla, että tallenteen kapasiteetti ei määritä enää kuuntelukokonaisuutta.

Myöskään digitaalisesta musiikista ei parane puhua, koska ns. digitaalinen vallankumous tapahtui musiikissa jo kauan ennen internetin ja MP3:n yleistymistä, kun CD-levyt syrjäyttivät analogiset tallenteet johtavana myyntiartikkelina. Luonnollisesti tämäkin oli Reynoldsin mielestä huono asia. Lukijalle ei tule minään yllätyksenä että hän vannoo vinyylin nimeen, koska ihminen kuulemma arvostaa musiikkia sitä enemmän mitä sidotumpi se on vaivannäköä edellyttäviin fyysisiin esineisiin. Analogisia äänitteitä on esimerkiksi vaikea skippailla ja kuuntelukokemus on kokonaisvaltaisempaa syventymistä ja antautumista teokselle. Itse en kuitenkaan tällaista materialistista käsitystä allekirjoita: minusta fyysiset äänitteet ovat pikkuhiljaa alkaneet vaikuttaa lähinnä muovin ja tilan tuhlaukselta, koska kuitenkin kuuntelen kaiken tietokoneella. Arvostukseni musiikkia kohtaan ei ole laskenut, ainoastaan arvostukseni massatuotettuja esineitä kohtaan.

Reynoldsin luddiittinen asenne saavuttaa välillä aika surkuhupaisia ja ristiriitaisia mittasuhteita. Välillä tuntuu siltä että hänen mielestä kuuntelukokemuksen pilaantuminen alkoi jo äänilevyn keksimisestä, koska sitten musiikkia saattoi ensimmäistä kertaa ostaa, säilöä ja pitää hallinnassaan. Hän muistuttaa mm. siitä että äänilevy on oikeastaan aika makaaberia teknologiaa koska Edisonkin keksi alunperin fonografin jotta ihmiset voisivat kuunnella sukulaistensa puhetta vielä näiden kuolemansa jälkeenkin. Reynolds puhuu ihmisen elämän rajallisuudesta ja siitä että loppujen lopuksi levyttäminen, tallentaminen ja arkistointi on vain yrityksiä selvitä kuolemanpelosta. Vinyyli on siksikin hänen mielestään hyvä formaatti että se kuluu käytettäessä ja muistuttaa siitä ettei mikään ole ikuista.

Jacques Attalin klassikkoa Noise: The Political Economy of Music (1977) lainaten Reynolds toteaa että samalla kun musiikki otti muodokseen levyt joita voi omistaa, sen rituaalinen arvo väheni – se arkipäiväistyi ja muuttui joksikin mitä voi kuunnella juuri silloin kun itselle sopii. Kun musiikin kokeminen vielä liittyy ostamiseen ja myymiseen, se samaistaa musiikin herättämät tunteet kulutustapahtuman herättämiin tunteisiin. Toisin sanoen rahallisesta ja emotionaalisesta investoinnista tuli sama asia.

Tiedostomuotoisuuden myötä asiat menivät Reynoldsin mielestä tietysti vielä huonompaan suuntaan kun musiikki ”irtosi materiasta” – tai oikeammin: kulutusesineistä ja statussymboleista; tosin nykyään ne statyssymbolit ovat ehkä iPodeja eivätkä levyjä. Musiikki on arkipäiväistynyt entisestäänkin. Kuitenkin siinä samalla emotionaalinen ja rahallinen investointi ovat viimein irtautumassa toisistaan, esineellisen levytetyn musiikin vuosisadan jälkeen. Musiikkikokemusten arvo ei ole enää kiinni rahasta ja materiasta – tästä näkökulmasta nettipiratismi vaikuttaa hyvin tervetulleelta muutosvoimalta. Itse koen ainakin sen olevan hyvä asia, Reynoldsin mielestä asiat olivat kuitenkin paremmin silloin kuin kuuntelukokemus oli kulutuskokemus – kaikesta vasemmistolaisuudestaan huolimatta hän näyttää pohjimmiltaan uskovan materialismiin ja konsumerismiin.

iPod shuffle: Enjoy uncertainty; lisää propagandaa

Nyt kun formaateista on puhuttu tarpeeksi, voin mennä itse asiaan. Paras esimerkki siitä, miten shuffle on kumonnut vallan artisteilta kuulijoille, on albumikokonaisuuden kohtalo. Tiedostomuotoisen musiikin myötä ihmiset ovat saaneet kyvyn poistaa levyiltä biisit joista eivät tykkää, muuttaa kappalejärjestystä tai vain skippailla biisien parhaisiin kohtiin. He voivat ladata bändien kokonaisia diskografioita unohtumaan koneelleen ja kuunnella ”kaikkea maailman musiikkia” keskittymiskyvyttömästi shufflella.

Esimerkiksi Reynolds tarjoaa myös iPodeja tai iPod-klooneja mukanaan kanniskelevat ihmiset, jotka kuulemma usein tarjoavat DJ:lle tiedostona omaa toivebiisiään (DJ ei voi kieltäytyä sanomalla ”minulla ei ole sitä biisiä”!) ja pilaavat siten DJ-setin taiteellisen integriteetin. Näissä tapauksissa kuluttajat siis vaativat itselleen täyden vallan omaan taide- tai viihdekokemukseensa eivätkä halua kokea sitä sellaisena kuin albumikokonaisuuden tehnyt artisti tai settinsä huolellisesti miettinyt ja miksannut DJ on sen tarkoittanut.

Reynoldsin mukaan shuffle takaa sen että kaikki mitä kuuntelija kuulee on tuttua (itse ladattua), eli kaikki yllätyksellisyys ja epävarmuus on vain lumetta. Samalla shuffle poistaa valinnan ja sen vaivannäön jonka haluamansa saaminen edellyttää, eli ottaa intohimon kokonaan pois yhtälöstä. Hänen mukaansa shufflella kuunnellessa musiikin kuuntelu perustuu tuttuuteen mutta vailla tunteellista kiinnittymistä. Tämä on vain rajattu totuus, koska kyllä sinne soittolistalle voi myös laittaa itselleen vierasta musiikkia. Soittimet kun on niin helppo ahtaa täyteen netistä huolettomasti ladattua musiikkia – uuden ja vieraan musiikin kuuntelun kynnys on laskenut ihanasti kun sitä voi tehdä maksamatta. Oma näkemykseni on se, että tiedostomuotoinen musiikki ja shuffle nimenomaan ovat lisänneet kuuntelutottumusten yllätyksellisyyttä ja uuden löytämisen riemua.

Reynolds itseasiassa tuntuu jopa vastustavan uuden löytämisen riemua. Niukkuuden maailmassa, kun oli varaa kuunnella vain harvoja valittuja levyjä ja kytkeytyä korkeintaan yhteen alakulttuuriin, ihmiset olivat tosissaan ja emotionaalisesti sitoutuneita siihen musiikkiin jota kuuntelivat. Sen sijaan postmodernissa runsaudessa ei nähdä enää tiettyjä genrejä toisiaan parempina vaan ymmärretään että kaikki musiikkityyleillä on oma pointtinsa ja hyvät puolensa. Koska ei ole mitään syytä priorisoida kuuntelemiaan musiikkeja, musiikinkuuntelusta tulee eklektististä hyppelyä sinne ja tänne.

Tämä on Reynoldsin mielestä huono asia koska se estää kuulemma syvien siteiden luomisen musiikkiin ja johtaa auttamatta ironiseen irtautumiseen kuuntelun kohteesta. Hän tuntuu aliarvioivan ihmisen kykyä samaistua vieraan kulttuurin asemaan tai eklektisyyden mahdollistamaa tervettä relativismia. Avoimuus, uteliaisuus ja laaja-alaisuus musiikkimaussa esittäytyy hänelle väistämättä musiikin arvoa vähentävänä asiana. Pohjimmiltaan tämä ristiriita johtuu tietysti siitä että sukupolvelleen tyypillisesti Reynolds yrittää samaistaa niukkuus = arvo -yhtälön uuteen aikakauteen joka ei sovi niukkuustalouden kieleen ollenkaan. Internetissä vapaa saatavuus = arvo.

Ainoa perusteltu kritiikki tätä runsautta ja valinnanvaikeutta (jota shuffle kätevästi helpottaa) Reynoldsilla on tosiaan se, että ihmiselämä on kuitenkin rajallista. Kaikkea musiikkia ei voi kuunnella, koska emme ole kuolemattomia. On kuitenkin käsittämätöntä että tästä näkökohdasta kritisoidaan nimenomaan sitä ainoaa yltäkylläisyyden muotoa joka ei rasita ympäristöä tai ole toisilta ihmisiltä pois. No, toki tietotekniikka rasittaa ympäristöä ja sortaa kehitysmaiden köyhiä, mutta niin tekee kaikki muukin mitä globaalikapitalismissa tehdään. Tietotekniikassa on sentään se hyvä puoli että levytetty musiikkiteos voi levitä valmiissa verkossa kun ne laitteet kerran on valmistettu, ilman merkittävää lisärasitusta ympäristölle ja sosiaalisille rakenteille.

Shufflen käyttö ja eklektisyys ei ole mielestäni mitenkään tuhonnut albumikokonaisuuksia kohtaan tuntemaani ihastusta ja kunnioitusta, se vain on uusi kuuntelutapa joka on tullut vanhan rinnalle. Reynolds tosin esittää todisteita siitä että musiikin laaja ja monipuolinen saatavuus ovat saaneet ihmiset arvostamaan musiikkia yleisesti ottaen vähemmän. Liiallisesta musiikkitarjonnasta tulee ähky ja siitä seuraa ruokahalun menetys. Tämän ajatuksen keskellä on uskomus että jos jotain on liikaa, sitä ei enää arvosteta.

Olen itsekin kärsinyt ylitarjonnan aiheuttamasta ahdistuksesta ja siitä ettei mikään musiikki tunnu enää missään. Olen kuitenkin päässyt siitä yli opettelemalla uudestaan kuuntelemaan keskittyneesti ja suodattamaan suuntaani tulevaa informaatiotulvaa. Reynoldsin kirjoittamistapaan on aina kuulunut se että hän esittää mustavalkoisena faktana sen mikä ei oikeasti ole sitä, eikä Retromania ole poikkeus. Hänen kirjoituksensa ehkä kuvaa 2000-luvun kulttuurista ilmapiiriä hyvin yleisellä tasolla, mutta omia kokemuksistani en sieltä löytänyt kuin yhden puolen. En koko totuutta, lähellekään.

Kukapa nyt on muutenkaan oikeutettu sanomaan että shuffle olisi jotenkin huonompi tapa kuunnella musiikkia kuin albumikokonaisuus – sehän on ollut pääasiallinen musiikkikokemuksen muoto vain vajaat 50 vuotta, 1960-luvun puolivälistä lähtien. Sitä ennen oli singlejä, sitä ennen taide- tai kansanmusiikin teoksia jotka olivat ”kanonisoituina” vain ihmisten mielissä tai nuottipaperilla. Ne kuulostivat jokaisessa kuuntelutilaisuudessa hieman erilaiselta, eikä yhtä ainoaa oikeaa kuuntelukokemusta edes voinut olla olemassa. Jo ajatus siitä että keskittymätön musiikin vastaanotto (esim. shufflella) on automaattisesti huono asia, on täysin kulttuurisidonnainen arvo – ja kulttuurit väistämättä myös muuttuvat ajan kuluessa.

Tietenkin jos albumiksi tarkoitettuja kappaleita kuunnellaan uudella tavalla, joku voi närkästyä siitä taiteellisen integriteetin särkymisestä, mutta toisaalta ne hyvin mietityt albumikokonaisuudet kuulostavat paremmalta ”oikein” kuunneltuna, joten miksi niitä kuunneltaisiin ainoastaan shufflella jos se tietää huonompaa kuuntelukokemusta? Eikö se ole vain huonon albumikokonaisuuden merkki jos sitä voi kuunnella yksittäisinä kappaleina ja ”väärässä” järjestyksessä? Puhumattakaan siitä että albumikokonaisuuksia on aina ”uhrattu” kaupallisuuden ja käytettävyyden alttarilla: julkaistu singlejä, eroteltu raidat toisistaan, yms.

iPod Shuffle: Give chance a chance; joko tekee mieli ostaa?

Reynoldsin shuffle-kritiikin mukaan taidekokemus ei ole enää jotain mille alistutaan vaan jotain mitä hallitaan, eikä musiikkia ole ilman käyttöarvoa. Taiteilijalla taas ei ole enää mitään valtaa siihen miten hänen taiteestaan nautitaan. Reynolds näkee tässä vain egoismia ja hedonismia, mutta itse näen tässä terveen vastareaktion sille että taiteilijoita on pidetty yli-ihmisinä joilla on enemmän oikeuksia kuin meillä muilla. Tämä taiteilija-kuuntelija-kahtiajako on kuitenkin turhan yksinkertainen, sillä myös taiteilijat ovat kuuntelijoita. Heilläkin on kasvanut oikeus määrittää omaa kuuntelukokemustaan, ja vastaavasti kuuntelijat osallistuvat nykyään aiempaa enemmän musiikkikulttuurin rakentamiseen mash-upeilla, YouTube-fanivideoilla ja monilla muilla taiteellisen toiminnan muodoilla.

Kaipaillessaan mennyttä hyvää aikaa Reynolds esittää kerrassaan hupsuja väitteitä: iPod esimerkiksi on radion vastakohta koska radio on yllättävä media, jonka kautta kuulija voi kuulla jotain mitä ei olisi koskaan muuten kuunnellut. Reynolds ei ole kuitenkaan tainnut kuunnella radiota moneen vuosikymmeneen: sehän se tässä nykyään nimenomaan on maailman ennalta-arvattavin musiikkimedia. Aivan varmasti täydestä iPodista kuulee enemmän yllätyksiä kuin parin sadan biisin kapeaa soittolistaa pyörittävältä radiokanavalta.

Kuluttajalla on siis aiempaa enemmän valtaa, mutta se on hyvä asia. Olisi kauheaa jos olisimme vain mediajättien kapeiden soittolistojen armoilla. Se hieman hedelmällisempi vastakkainasettelu ehkä siis löytyisikin ennemmin akselilta osakkeenomistajat vs. Kuluttajat/kuuntelijat ja tuottajat/artistit. On mielestäni täysin yksiselitteistä että radioiden soittolistojen kaventuminen on nimenomaan voitontavoittelun seurausta: ks. Arto Vilkko: Soittolistan symbolinen valta ja vallankäytön mekanismit (2010).

Tuottajan ja kuluttajan välinen ero onkin kaventunut huomattavasti vaikka itse pidänkin musiikista puhuessa enemmän taiteilija-kuuntelija-käsiteparista koska se ei sulje pois niitä musiikkikokemuksen osa-alueita joita ei voi käsitellä ainoastaan kuluttamisena. Reynolds siis kritisoi uutta kuuntelukulttuuria konsumerismista mutta ei osaa puhua musiikista muuten kuin konsumerismin kielellä.

Keskeistä tämän voimaantumisen ymmärtämisessä on juuri se ettei ajattele musiikin kuuntelijoita kuluttajina. Esimerkiksi sharity-blogit, tai vaikkapa ne YouTuben fanivideot, ovat selvä merkki siitä että musiikkiin suhtaudutaan myös muilla tavoilla. Jakaminen ja omien mashup-videoiden luominen ovat kuluttamisen vastakohta ja ehkäpä juuri sellaista tervettä hedonismia: saadaan hyvä olo siitä mitä annetaan toisille. Hyvä olo ei tule omistamisesta vaan kollektiivisesta kokemuksesta. Kieltämättä iPod varsinkin on laite joka mahdollistaa myös täyden eristäytyminen muista ihmisistä (ks. iPodien aika).

Shufflen vallankumous siis mahdollistaa sekä ihmisten eristäytymisen toisistaan että emotionaalisesti etääntyneen kuuntelutavan, mutta se ei ole väistämätön seuraus siitä. Uusi teknologia ei johda automaattisesti tietynlaiseen käyttöön vaan tarjoaa myös vaihtoehtoja joita valmistajat eivät välttämättä ole edes saaneet päähänsä. Se mahdollistaa myös uuden löytämisen ja vapautumisen valtavirtamedian yksipuolisesta tarjonnasta.

Shuffle voisi teoriassa mahdollistaa myös aivan uudenlaiset taiteelliset kokonaisuudet: levyt joiden äänitaajuudet tai pituus eivät ole käytännössä mitenkään rajattuja, puhumattakaan oikeasti aleatorisista teoksista jollaisiin en ole vielä edes koskaan törmännyt. Olisi esimerkiksi täysin mahdollista luoda teos useista parin sekunnin sampleista ja antaa shufflen päättää jokaisen ainutlaatuisen kuuntelukokemuksen luonteen. Tämä kuitenkin on kiinnostavaa lähinnä taidemusiikin näkökulmasta eikä sinänsä liity postmoderniin populaarimusiikkiin, johon tämän vallankumous on pääasiallisesti vaikuttanut.

Kuten varsinaisessa Retromaniaa koskevassa bloggauksessaniesseessäni sanoin, postmoderni ja vanhaa yhdistelevä populaarimusiikki kertoo ihan yhtä paljon ympäröivästä maailmastamme kuin se vanhempikin musiikki jossa oli Reynoldsin mielestä enemmän substanssia. Samalla tavalla shuffle-toiminto kertoo paljon tämänhetkisestä kulttuurimaisemasta. Siitä kertoo myös tapa jolla iPod Shufflea markkinoitiin: vertaamalla kuuntelukokemuksen sattumanvaraisuutta ja pirstaloitumista elämän sattumanvaraisuuteen (”life is random”). Se myös pyrki estetisoimaan ja tekemään innostavaksi nykyelämän epävarmuuden ja maailman ennustamattomuuden.

Richardson vertaa tätä ”hallittua vallan menettämistä” seksileikkeihin: kyse on tilapäisestä ja turvallisesta hallinnan menettämisestä jota kaivataan yhteiskunnassa jossa ei voi hallita kovin monta asiaa. Nautitaan siis ”kontrolloidusta kaaoksesta”. Vapaasta tahdosta luopuminen on hetkellisesti vapauttavaa, varsinkin yhteiskunnassa joka on äärimmäisen vapaa ja liberaali, nimenomaan kulutusvalintojen näkökulmasta. Hallittu vallan luovuttaminen siis toimii eräänlaisena haltuunottostrategiana ja sille on selvästi kysyntää nyky-yhteiskunnassa.

Päätin edellisen bloggauksen toteamukseen, että ”onton” populaarimusiikin haukkumisen sijaan Retromaniassa olisi kannattanut enemmän analysoida ”onttoa” yhteiskuntaa. Sama koskee myös teknologiaa: on pinnallista ja yksinkertaistavaa puhua siitä mitä teknologia saa ihmiset tekemään. Pohjimmiltaan kyse on yhteiskunnallisista ilmiöistä ja kulttuurisista muutoksista, sekä siitä mitä teknologia tai musiikki niistä kertoo.

2 thoughts on “Shufflen vallankumous

  1. Hämmentävä tosiasia: En muista koskaan kuunnelleeni musiikkia shufflella. Tämä voi olla jonkin sortin sukupolvikysymyskin, mutta mulla on musiikkia niin laidasta laitaan, ettei sellaista vallitsevaa mielentilaa ole olemassakaan, että se kaikki siihen sopisi. Tietysti sitten voisi aina skipata biisin, kunnes sopiva tulee kohdalle, mutta vähemmällä vaivalla kuuntelen jonkun levyn. Aiemmin saatoin usein kyhäillä pikaisesti tilanteeseen ja mielentilaan sopivan ”soittolistan”, nykyään sitä tulee tehtyä harvemmin.

    Mutjoo, en todellakaan itsekään allekirjoita noita väitteitä.

  2. Jostain syystä tämä ei enää ilmoita mulle uusista kommenteista joten tääkin jäänyt kokonaan huomaamatta!

    Kieltämättä koko omankin musiikkikirjastoni laittaminen soimaan shufflelle on sulaa hulluutta – mikä ei tietenkään ole estänyt minua tekemästä niin! Siitä ei kyllä seuraa kovin usein hyvä kuuntelukokemus. Laitankin ennemmin rajatumpia soittolistoja shufflelle, esimerkiksi Spotifyssa, tai sitten omassa soittimessani genrekohtaisesti.

    Musiikkikirjasto koneellani on siis jaoteltu genrettäin (ja samalla myös jotakuinkin yleisfiiliksen mukaan), joten jos laittaa yhden kansion shufflelle, soiva musiikki vastaa satunnaisuudestaan huolimatta melkolailla sen hetkistä kuuntelufiilistä. Dark ambient -kansio ehkä toimii tällä tavalla kaikkein parhaiten. Se kaiken musiikin laittaminen shufflelle ehkä toimii silloin kun ei ole ihan varma siitä fiiliksestään ja haluaa etsiä sitä koko saatavilla olevan valikoiman voimalla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *