Suomen hienoin goottirockyhtye, heinolalainen Varjo (1994-2010), julkaisi jokaisen levynsä henkisesti vinyylinä. Fyysisesti tämän ilmentymän on toistaiseksi saanut vain tämä yhtyeen viimeinen julkaisu, mutta heidän albuminsa toimivat vinyyliajan tyyliin kaksipuolisina kokonaisuuksina silloinkin kun niitä ei ole oikeasti julkaistu siinä formaatissa. Viimeinen näytös on siis samaan tapaan kaksijakoinen kuin aikaisemmatkin levyt: alkupuolisko (A-puoli) sisältää pääosin nopeatempoisia post punk -ralleja ja loppupuolisko (B-puoli) painottuu hitaisiin goottiballadeihin Disintegration-tyyliin.
Tällä kertaa paino on tosin enemmän vauhdikkaissa kappaleissa, siinä määrin että ne tunkevat B-puolellekin asti. Tyylillisesti nämä biisit ovat aiempaan tuotantoon verrattuna hieman rosoisempia ja rankempia, vaikka sisälsi edellinen Muistijälkiä (2006) -albumikin jo melko räväköitä vetoja. Suosikkini näistä nopeammista kappaleista on ihanan apokalyptinen Kadonneet, vaikka Varjolle tyypillinen vainoharhaisuusbiisi Soluttautujat on sekin lähes yhtä hyvä.
Suomen parhaimpiin viime vuosikymmenen bändeihin lukeutunut Varjo tuli tiensä päätökseen tämän albumin julkaisun myötä. Kitaristi Henry Waldénin kuoleman jälkeen postuumisti tehty levy onkin poikkeuksellisen synkkä albumi jopa Varjon tai koko synkistelygenren mittapuulla. Varsinkin levyn päätös on poikkeuksellinen ahdistava: viimeiset kolme hidasta kappaletta erottaa muusta kokonaisuudesta dramaattinen instrumentaali Hissi, jota seuraa insestistä kertova Susan; se on kipeydessään melkein sietämätöntä kuunneltavaa, mutta juuri siksi ehdottoman välttämätön kappale.
Kylmiä väreitä aiheuttaa myös Sairaalassa, jonka sanoitus tuntuu paikoitellen vastaavan pelottavan paljon yhtyeen kitaristin kohtaloa tulipalon uhrina. Kansilehtinen vieläpä paljastaa, että kappale on tehty ennen Waldénin kuolemaa, mikä tekee siitä entistäkin häiritsevämmän. Myös Joku sytytti kynttilän kertoo jonkun läheisen menettämisestä vimmaisesti mutta surumielisesti.
Toiseksi viimeinen kappale Viimeinen näytös on kuitenkin lievästi toiveikas kappale, joka kuulostaa tavallaan yhtyeen hyvästeiltä ja kiitokselta kuulijoilleen. Päätöskappale Olet ehkä kuollut puolestaan kuulostaa bändin hyvästeiltä ja kiitokselta Waldénille. Tässä kahdeksanminuuttisessa maalailussa tiivistyykin aika hyvin Varjon hitaampi ilmaisu: tunnelma on hyvin pysähtynyt, mieleen nousee kuva synkästä metsästä tai suosta jossa ei näe muuta kuin mustia kuolleita puidenrunkoja tiheässä sumussa.
Toimivampaa ja koskettavampaa lopputeosta ei voisi millekään yhtyeelle kuvitella. Upea kunnianosoitus Waldénin muistolle ja ytimekäs päätös ytimekkäälle uralle.