Taisin vähän valehdella kun väitin ettei listallani ole yhtään syntetisaattoria, koska muutin mieleni viime tipassa. Yhdysvaltojen vastine Euroopan elektronisen musiikin koelaboratorioille oli Columbian ja Princetonin yliopistojen yhteinen Columbia-Princeton Electronic Music Center, joka hankki RCA:n kehittämän, maailman ensimmäisen syntetisaattoriksi kutsutun soittimen, vuonna 1957. Joidenkin mielestä ensimmäinen syntetisaattori oli Hugh Le Cainen Electronic Sackbut (1948), mutta ainakaan sen nimessä ei ollut vielä tuota maagista sanaa.
Mark II oli siis toinen versio RCA:n kehittämästä laitteesta, joka ei kyllä vielä lainkaan muistuttanut ulkoasultaan sitä mikä nykyään mielletään syntetisaattoriksi. Kuten tuon ajan tietokoneetkin, se oli huoneen kokoinen järkäle, jota ohjelmoitiin reikänauhalla. Laite oli silti hyvin houkutteleva tuon ajan säveltäjille, koska se mahdollisti dodekafoniaan hyvin sopivan ennennäkemättömän matemaattisen täsmällisyyden. Syntetisaattorille kuitenkin kävi kuten oikeastaan kaikille tuon ajan laitteille: se perustui tilaavievään teknologiaan joka vanheni hyvin nopeasti, ja 1960-luvulla markkinoille tuli helppokäyttöisempiä ja massatuotantoon sopivia elektronisia soittimia. Mammuttien aika oli hetkessä ohi.
Tätä syntetisaattoria ei lopulta käytetty kovin ahkerasti sävellyksissä, vaikka se olikin merkittävä ja inspiroiva merkkipaalu musiikkiteknologian historiassa. Muutama elektronisen musiikin merkkiteos sillä kuitenkin syntyi. Princetonissa opettaneneen Milton Babbittin Philomel (osa 1 & osa 2) (1964) oli sävellys sopraanolle ja syntetisaattorille. Kunnia teoksesta kuuluu kuitenkin myös paljon libreton kirjoittaja John Hollanderille ja solisti Bethany Beardsleelle. Suomalaisjuurisen serialistin Charles Wuorisen Time’s Encomium (1969) puolestaan toteutettiin kokonaan syntetisaattorilla, ja teos sai sävellyksen Pulitzerin vuonna 1970.
Lue lisää: Henderson (2010): s. 31-32; Prendergast (2000): s. 49-51; Young (2000): s. 18-19; Kuljuntausta (2002): s. 80-84; s. 57 (Electronic Sackbut).
Kuuntele myös: Columbian yliopiston puolella keskuksen kantavia voimia olivat Vladimir Ussachevksy ja Otto Luening. He olivat jo ennen keskuksen perustamista merkittäviä ”nauhamusiikin” pioneerejä Yhdysvalloissa. Tämä amerikkalainen vastine ranskalaiselle musique concrételle ei ollut yhtä tiukasti kenttä-äänityksille uskollinen vaan yhdisti nauhamanipulaatioihin myös täysin synteettisiä ääniä. Ussachevskyn ja Lueningin yhteisiä syntetisaattoria edeltäviä nauhateoksia olivat mm. Incantation for Tape (1953). Ussachevksyllä oli tärkeä rooli RCA:n suunnittelussa, mutta käsittääkseni kuitenkin vain Luening käytti sitä omissa sävellyksissään (ainakin Gargoyles vuodelta 1961).