Varhaiset elektroniset soittimet olivat niin kalliita, että vain yliopistoilla ja yleisradioilla oli niihin varaa. Tai muuten vain rikkailla ihmisillä, kuten jazzmuusikkona ja mainossäveltäjänä omaisuuden tehneellä Raymond Scottilla, joka perusti vuonna 1946 Manhattan Research Inc. -yhtiön kehittämään elektronisia soittimia. Merkittävimmät Scottin instrumenteista olivat thereministä kehitetty, koskettimilla ja polkimilla soitettava clavivox (patentoitu 1956), sekä electronium, joita Scott demonstroi vuonna 1959 äänitetyllä lyhyellä äänikokeilulla Cindy Electronium.
Kappaleen nimikkosoitin oli ainutlaatuinen laite, jonka toimintaperiaatetta en tajua ahkeran googlaamisenkaan jälkeen. Wikipedian perusteella voisi melkein päätellä ettei oikeastaan kukaan muukaan enää tiedä miten se toimi. Keskeisin idea taisi kuitenkin olla se, että electronium sävelsi musiikkia ihan itse, ilman ihmisen väliintuloa, ja sitten käyttäjä saattoi muokata tätä koneen ”ehdottamaa” musiikkiaihiota lukemattomilla nupeilla.
Kuten tavallista, electronium oli jatkuvasti kehittyvä laite josta oli monta eri versiota. Niinikään tyypillisesti vain yksi versio on yhä olemassa, eikä sekään ole vielä soittokunnossa. Sitä kuitenkin kunnostetaan, ja aiheesta tehdystä dokumentista (2010) näkeekin millainen järkäle electronium oli. Kyseinen Electronium kuului alunperin Motown Recordsille, jolle Scott meni töihin 1960-luvulla.
Cindy Electronium julkaistiin ensi kertaa vasta vuonna 2000 kokoelmalla OHM: The Early Gurus of Electronic Music. Sitä ei siis voi sinällään pitää kovin vaikutusvaltaisena teoksena, koska kukaan ei ollut edes kuullut sitä ennen vuotta 2000. Enemmänkin se on todistusaineistoa siitä missä elektroninen musiikki oli menossa vuonna 1959 ja että sitä tehtiin muissakin tarkoituksissa kuin akateemisen tutkimuksen tai radio-ohjelmien ääniefektien ehdoilla. Tai oikeastaan valitsin sen ihan vain siksi että se on tosi hyvä biisi.
Olennaista on tietysti myös se, että maailman kuuluisin syntetisaattorisuunnittelija (Robert Moog) aloitti uransa Scottin avustajana. Scott oli myös ambientin ja funktionaalisen new age -rauhoittumismusiikin pioneeri: Soothing Sounds for Babies -levysarja (1964) hyödynsi 
elektronisia ääniä luodakseen rauhoittavia äänimaisemia, jotka saisivat vauvat nukahtamaan: kuuntele esimerkiksi Tempo Block ~ Sleepy Time. Nämä levytykset edelsivät Brian Enon ambient-teoksia yli vuosikymmenellä, mutta ne olivat toisaalta myös ensimmäisiä levytyksiä jotka yhdistelivät elekronisia soundeja popin rytmiikkaan. Scottin äänikokeiluja ja mainosjinglejä on julkaistu Manhattan Research Inc (2000) -tuplakokoelmalla.
Lue lisää: Henderson (2010): s. 54-56; Prendergast (2000): s. 61-63.