Britannian rave-kulttuurin yhtenäisyys alkoi rakoilla 1990-luvun alussa. Hardcoren nopeutuva tempo ei miellyttänyt kaikkia, varsinkaan alkuperäistä rave-skeneä joka oli aloittanut Ibizalla bilettämisen, minkä vuoksi sitä kutsuttiinkin ”baleaariseksi”. Esimerkiksi Paul Oakenfold perusti Movement 98 -projektin jonka ideana oli pitää bpm vaivaisessa 98:ssa eikä huidella siellä 150:n yläpuolella, koska monet vanhan koulun reiverit eivät pitäneet hardcoren jatkuvasta nopeuskilpailusta. Samoin siirryttiin isoista halliraveista pienimuotoisempiin klubi-iltoihin joista Britannian ravet olivat alunperin lähtöisin.
Syntyi sukupolvi- ja osittain luokkaerokin rave-skenejen välille. Hardcore alkoi saada hieman ”tyhmän” maineen (rivien välissä: tummaihoiset työväenluokkaiset reiverit ovat tyhmiä) minkä vuoksi syntyi sitten sellaisia kyseenalaisesti nimettyjä genrejä kuin intelligent dance music (#74) ja progressive house. Progressive-sana elektronisen tanssimusiikin genrejen etuliitteenä on vielä paljon progressiivista rockiakin huonommin perusteltu, koska käytännössä ”edistys” tarkoitti tässä yhteydessä sitä että elektronisesta musiikista tuli vähemmän elektronista ja enemmän poppia.
Monille rave-musiikin ”kehitys” kuitenkin tarkoitti juuri sitä, että musiikista on tultava enemmän valtavirran poppia muistuttavaa. Siispä progressiivinen house tarkoittaa lähinnä house-musiikkia joka sotki aiempaa enemmän eri tyylejä keskenään, niin elektronisia kuin ei-elektronisiakin. Vaikutteita otettiin niin teknosta kuin myöhemmin orastavasta trancestakin ja progressiivisten house-bändien albumit sisälsivätkin usein melkoisen sekoituksen eri genrejä. Keskeisin näitä bändejä yhdistävä tekijä taisi silti olla mediaimago, se että muusikot suostuivat pelaamaan viihdeteollisuuden ehdoilla. Tähän kuuluivat omien kasvojen liittäminen musiikkiinsa ja live-esiintymiset, joita ilman mikään bändi ei ole uskottava rockin näkökulmasta.
Ensimmäisiä progressiiviseksi houseksi kutsuttuja bändejä oli Leftfield, jonka taustalla vaikuttaneilla Neil Barnesilla ja Paul Daleyllä oli niin eklektinen ja laaja musiikkimaku kuin heidän luomassa genressään pitikin olla. He kuuntelivat esimerkiksi punkia, reggaeta ja etnoa, ja ne kaikki myös kuuluvat heidän musiikissaan. Not Forgotten (Hard Hands Remix) vuodelta 1991 on monen mielestä ensimmäinen genreä edustanut kappale. Alkuperäinen versio biisistä oli Barnesin soolosingle vuodelta 1989, mutta tämän Daleyn tekemän remixin myötä projekti kasvoi pysyväst duoksi. Ensimmäisen ison hittinsä he saivat vuonna 1993 lyöttäytyessään yhteen Sex Pistols/Public Image Ltd. -vokalisti John Lydonin kanssa kappaleessa Open Up.
Tähän yhteistyöhön tiivistyikin progressiivisen housen rock-ystävällisyys ja hyvin pitkälti Lydonin laulusuorituksen ympärille rakentuva kappale muistutti kenties enemmän perinteistä pop-kappaletta kuin mikään Britannian rave-skenestä aiemmin tullut teos, ellei sitten Madchesteriä (#86) lasketa. Kappaleen synariffeissäkin on paikoitellen melkoista sähkökitaramaisuutta. Voi se tosin olla myös efektoitu sähkökitara, sitä kappaleen videossakin soitetaan. Tosin kyllähän kitara kuuluu jokaiseen kunnon musavideoon vaikka sitä ei koko biisissä kuultaisikaan.
Open Up päätyi myös Leftfieldin debyyttialbumille Leftism (1995), jolla heidän maailmanmusiikista ottamansa vaikutteet kävivät entistä selvemmiksi. Levy yhdisteli sumeilematta myös teknoa, housea, ambientia, dub reggaeta, punkia ja breakbeateja. Se muodosti progressive house -albumien pohjapiirrustuksen jota seurasivat tulevat valtavan mainstream-suosion saavuttaneet albumi- ja keikkakeskeiset house-artistit.
Lue lisää: Bidder (2001): s. 184-188; Reynolds (2008): s. 117, 417-418.
Kuuntele myös: Toinen varhainen progressive house -akti oli Spooky (Don’t Panic, 1992), mutta suurin menestys genrelle tuli vasta Leftismin vanavedessä. Yksi isoimmista progressiivisista house-hiteistä oli Faithlessin Insomnia (1995), joka nousi Britannian listakärkeen vuoden 1996 uusintajulkaisun myötä. Kyseinen kappale tosin tiivistyy paremmin KLF:n lanseeraamaan termiin ”stadium house”; biisin soundi on massiivinen ja toimii varmasti hyvin isolla festarilavalla. Henkilökohtainen progressive house -suosikkini on kuitenkin Fluke (Atom Bomb, 1996), vaikka monet eivät sitä kyseisen leiman alle laitakaan.