Ohjaus: Bradley & Pablo
Ladattu YouTubeen: 25.3.2015
Näyttökertoja: 1 628 109 (6.9.2018)
2010-luvun post-postmodernissa populaarikulttuurissa on väistämätöntä että syntyy PC Musicin kaltaisia ilmiöitä. Levy-yhtiö julkaisee popmusiikin karikatyyrejä: estetiikka on korostetun konsumeristista ja musiikki luonteeltaan överin söpöä. Pastellivärejä, korkealle pitch-shiftattuja vokaaleja ja lapsenkasvoisia artisteja, jotka ovat enemmän brändejä kuin laulajia. Musiikillisesti näistä projekteista voi olla vaikea löytää taiteellisia arvoja, mutta kyse ei olekaan musiikki- vaan performanssitaiteesta.
PC Musicin kantavia periaatteita on käsitellä jokaista artistiaan niin kuin kyseessä olisi iso mainstream-tähti, vaikka takana olisi vain yksi biisijulkaisu. Budjetit ovat kuitenkin aina varsin vaatimattomia, mikä käy hyvänä osoituksena siitä että nykyään halvallakin saa kalliin näköistä. Feikkiä ja aitoa on lähes mahdotonta erottaa toisistaan, eikä tarvitsekaan. PC Music ohittaa koko kysymyksen, samoin kuin toisen vanhentuneen vastakkainasettelun: kysymyksen hyvästä ja huonosta taiteesta.
Tarkemmin perehtymättä tätä musiikkia voisi luulla vain konsumeristisen popmusiikin parodiaksi tai satiiriksi, mutta se on turhan yksinkertaistava selitys, johon vasemmistolaisuuteen kallellaan olevan musiikkijournalismin on helppo sortua. Esimerkiksi Vicen Angus Harrison käyttää tästä QT:n videosta sanaa ”dystooppinen”, mikä on jo melkoinen mielikuvituksen loikka ja äärimmäisen subjektiivinen tulkinta, jolle on vaikea löytää mitään varsinaisia perusteita itse teoksesta.
PC Music on ajatusleikki, jossa musiikin tuotteistaminen viedään loogiseen ääripisteeseensä. Sen artistit ovat rehdisti fiktiivisiä ja yksi keskeisimmistä mysteereistä on kysymys siitä onko kyseessä oikeasti vain A. G. Cookin eri projektit, joissa ainoastaan keulakuvana oleva henkilö vaihtelee. Siitä ei kuitenkaan ole kovin helppo löytää mitään piikikästä tai ivallista, vaan kaikki viittaa siihen että kyse on ennemminkin konsumerismin juhlistamisesta. Tietenkin sitä voi sekä juhlistaa että kritisoida samanaikaisesti, mikä onkin se järkevin tarkastelukulma ilmiöön.
Paras esimerkkiartisti lienee Hannah Diamond, koska hänen biisinsä ovat riittävän huonoja. Esimerkiksi Hi sisältää kömpelösti rytmitettyä puhelaulua muovisilla digitaustoilla. Leimallisinta on kuitenkin kappaleen epämääräinen rakenne: PC Music -biiseissä ei ole selkeää säkeistö-kertosäkeistö-rakennetta ja niistä jää aina vähän keskeneräinen fiilis. Ne eivät kuulosta kokonaisilta pop-biiseiltä vaan lyhyitä videoinserttejä varten tehdyiltä aihioilta.
Biisinä toimivinta PC Musicia on ehkä LIZ:in When I Rule the World, mutta yhtiön kokonaisvaltaisen vision tiivistää kuitenkin parhaiten Hey QT, yksi YouTube-ajan onnistuneimmista tuotteistamisperformansseista. QT on energiajuoma ja artisti, joita ei voi erottaa toisistaan. QT-artisti on olemassa vain promotoimaan DrinkQT-juomaa, joka on Wikipedian mukaan ”semifiktiivinen”; varsinaista juomaa on siis tuotettu pieniä määriä promotarkoituksiin, mutta ei koskaan myyntiin. QT:n universumissa tämä juoma on tislattu suoraan artistin sisimmästä olemuksesta; prosessi, joka musiikkivideossakin näytetään.
Videon alkupuoliskossa kuvataan futuristista laboratoriota, jossa QT säätää juomansa kaavaa täydellisyyteen; jälkipuoliskolla matkitaan Gapin mainoksia. Tuotteistamiseen kuuluu YouTube-aikana luonnollisesti myös Beats-kuulokkeiden näkyvä esittely. Tämä Dr. Dren kuulokemallisto on muodostunut 2010-luvulla tärkeäksi tyylitietoisuden symboliksi, joka on esiintynyt todella tiuhaan musiikkivideoissa. Merkki on saanut osakseen aikamme anteliaimmat product placementit. Tällä listalla jo mainituista esittäjistä Die Antwoord ja Musta Barbaari ovat esitelleet sitä videoillaan, ja paljon on tulossa vastaan myöhemminkin.
PC Music on niitä harvoja musiikkeja, joista voi ihan rehellisesti käyttää sanaparia ”kaupallista paskaa”, koska se kuulostaa ja näyttää tarkoituksella sekä kaupalliselta että huonosti tehdyltä. Tavallaan tämä on harmi, koska ajattelisin että parhaiten nämä performanssit toimisivat, jos musiikki olisi niin hyvin tehtyä, että vaikkapa Hannah Diamondista olisi voinut tulla oikea pop-tähti, tai jos DrinkQT:sta olisi oikeasti voinut tulla suosittu energiajuoma.
Nyt PC Music oli tuomittu jäämään pienen piirin huviksi, Nuorgamin kaltaisen pop-älymystön lemmikiksi. Suurin osa tällaisesta metapopista jääkin performanssina puolitiehen, koska massasuosiota ei voi kunnolla käsitellä olematta massojen suosiossa. Toistaiseksi paras esimerkki tästä tällä listalla on ollut Kanye West, josta on ihan vahingossa tullut täydellinen YouTube-ajan metajulkkis.
Kenties QT-projektin osuvin pointti tuli kuitenkin artistin ohimenevyydestä; HeyQT:lle ei koskaan tullut jatkoa. Kuten asiaan kuuluu, DrinkQT:lle tehtiin myös oikea nettisivu, ja aivan yhtä paljon asiaan kuuluu ettei sitä ole enää olemassa nyt, vain kolme vuotta myöhemmin. Myös QT:n some-tilit hiljenivät jo 2016. Ehkä PC Musicin tarkoitus onkin nimenomaan tehdä mahdollisimman lyhytjänteisiä artisteja. Tuotteita, jotka ovat niin valmiita, etteivät ne voi ensimmäisen julkaisunsa jälkeen tehdä enää mitään muuta kuin kadota julkisuudesta.