Eniten palstatilaa saaneiden ilmeisten taloudellisten syiden lisäksi musiikin vapaata ja ilmaista saatavuutta internetissä on kritisoitu myös vähäisemmissä määrin esimerkiksi siitä, että internet tekee kaikesta liian helppoa. Koska ”minkä tahansa” levyn voi minuuteissa ladata verkosta, sen eteen ei kuulemma tarvitse nähdä vaivaa kuten ennen vanhaan. Jos joku bändi kiinnostaa mua, kirjoitan nimen hakukenttään ja kohta mulla onkin koko levytetty tuotanto koneella!
Tämähän ei päde nykyään edes vain laittomaan lataukseen vaan Spotify on itseasiassa laittomiakin tapoja nopeampi ja vaivattomampi. Haet, klikkaat, biisi tai levy soi välittömästi. Siksi onkin helppo uskoa että noin vaivaton streaming-palvelu vähentää laitonta lataamista voimakkaasti siitä yksinkertaisesta syystä että se on lataamista vaivattomampaa. Tällöin Spotifyn käytön vasta-argumentteina säilyvät se, ettei artisteille vieläkään makseta tarpeeksi ja se, että se on vieläkin ”liian helppoa”. Puhumattakaan siitä, että Spotifyn valikoima on moninkertaisesti kapeampi kuin koko internetin.
”Liian helppoa” -argumentti menee siis jokseenkin näin: musiikki menettää ainutlaatuisuutensa ja arvonsa koska sen eteen ei tarvitse nähdä samanlaista materiaalista vaivaa kuin aiemmin. Ei tarvitse säästää rahaa pitkään sitä yhtä himoitsemaansa levyä varten jolloin se on todella arvostettua omaisuutta jonka taiteellisetkin arvot saavat silloin ansaitsemansa kunnioituksen. Ei tarvitse kierrellä levykauppoja, divareita ja keikkoja vuosikausia jonkun harvinaisen levyn perässä.
Kaikki tuo onkin totta, mutta tämä väitetty musiikin löytämisen helppous on tosiasiassa vain levytysten helppoa saatavuutta. Hyvän musiikin löytäminen on ihan yhtä haasteellista kuin aiemminkin; tai jos se on helpompaa, niin se on vain hyvä asia. Ei tarvitse materiaa ja isoa rahapussia että saa jotain harvinaista kuullakseen. Sitä pitää vain osata etsiä, mutta haaste onkin siinä että tietää mitä etsii.
Ei se etsimisessä onnistuminen mitenkään itsestäänselvän helppo tehtävä: internetissä on saatavilla valtava määrä levytettyä musiikkia, mutta määrän suuruus vain tarkoittaa sitä, että hyvän musiikin löytäminen sieltä joukosta on vaikeampaa kuin aiemmin. Suurta medianäkyvyyttä saa vain hyvin pieni osa musiikista, ja jonkin vähemmänkin vaihtoehtoisemman musiikin löytäminen on ihan omasta viitseliäisyydestä ja etsiväntyöstä kiinni.
Itse tietysti näen tämän vain rajoitetusta näkökohdasta. Sellaista musiikkia ei olekaan joka olisi liian tuntematonta ja obskuuria kulttikamaa minulle. Se yhden C-kasetin nimettömiä kappaleita 25 vuotta sitten julkaissut kiinalainen industrialbändi on just mua varten (fiktiivinen esimerkki). Vaikeus ei ole ensisijaisesti siinä että löytääkö sitä kasettia digitaalisessa formaatissa jaossa vaan siinä, että ylipäänsä tietää bändin olemassaolosta. Netin tietokannat, artikkelit ja muut vastaavat resurssit toki ovat tehneet tästäkin helpompaa kuin aiemmin.
Haasteita silti riittää. Sellaista hetkeä ei ole ollutkaan, kun en olisi ollut kiinnostunut jostain toistaiseksi vieraasta bändistä tai ollut valmis vastaanottamaan uusia suosituksia. Musiikin kenttä on loputon eikä tutkimusmatka voi koskaan loppua. Elinikä ei voi yksinkertaisesti riittää kaiken hyvän musiikin löytämiseen joten ei se voi koskaan olla liian helppoa. Internet on vain poistanut siltä kaikki turhat esteet. Mieli ja korvat vain on pidettävä avoimina niin musiikillisen kehityksen horisonttia ei koskaan näy.
Otetaanpa ihan konkreettinen esimerkki. Sain eilen liitettyä vinyylisoittimeni suoraan tietokoneeseen, mikä teki vinyylien ”rippaamisesta” moninverroin helpomman ja laadukkaamman prosessin. Sain sitten koneelle, siinä häviöttömässä FLAC-formaatissa tietenkin, Maaseudun Tulevaisuuden molemmat LP:t, Periferian (1988) ja Kylmäojan (1989). Kyseessä on kyyjärveläinen pääasiassa 80-luvun loppupuoliskolla vaikuttanut (post) punk -yhtye, jota on julkaistu CD-formaatissa vain yksi kappale, Verenkuva viime vuonna julkaistulla loistavalla Punk ja yäk! -boksilla.
Sanotaan, että netistä löytää mitä tahansa musiikkia. Etsipä nyt sitten sitä Maaseudun Tulevaisuutta. No, jos oikeasti löydät joitain musiikkitiedostoja, muita kuin tuon Verenkuvan, niin kerro ihmeessä. Itseltäni ei ainakaan onnistunut. Tällainen tilanne on toki vain jollain hyvin marginaalisella musiikilla, kuten esimerkiksi suomalaisella 80-luvun post-punkilla, jota on hyvin heikosti saatavilla CD-formaatissa. Tähän asiaan tietysti tuli korjausta ihan vähän aikaa sitten kun loistava Eilisen jälkeen -kokoelma julkaistiin. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt Maaseudun Tulevaisuutta, joka tyylillisesti hieman asiaankuulumaton yhtye olisikin ollut, mutta ei myöskään yhtyeen basistin, Juha Kasken, synkkähuuliskeneen läheisemmin liittynyttä Dorian Gray -orkesteria.
Vaikka MT:tä netistä löytyisikin, olisi minun pitänyt jotain kautta saada selville että kyseinen bändi on edes olemassa. Nyt se onnistui juuri tuon Punk ja yäk! -kokoelman kautta. Ja vaikka tiesinkin sen olevan olemassa, piti noita kahta täysipitkää metsästää kirjastoista ympäri Suomea, kunnes ne molemmat sattumalta löytyivätkin entisen asuinpaikkakuntani sivukirjaston varastosta!
Tästä pääsenkin hyvällä aasinsillalla hieman toiseen aiheeseen, nimittäin kirjastoihin. Harva nimittäin tulee ajatelleeksi, että Suomessa on jo itseasiassa periaatteessa instituutio, jonka kautta kaikki musiikki on kaikille ihmisille ilmaiseksi jaossa. Se on yleinen kirjastolaitos. Kuka tahansa saa periaatteessa minkä tahansa levyn omaan kuunteluunsa ilmaiseksi ja saa jopa kopioida sen omaan arkistoonsa ilmaiseksi ja luvallisesti niin, että säveltäjä jopa saa siitä jonkin korvauksen! En ole tosin selvittänyt yhtään tarkemmin tuota kirjastojen teostomaksupolitiikkaa, mutta tuskin kukaan sieltä Spotifyä parempia rahoja tuotannostaan käärii. Mutta periaatekin on sama kuin Spotifyssä, suunnilleen: koko valikoiman saa ilmaiseksi.
Ainoa rajoite on määrärahat, se mitä kaikkea kirjastojen valikoimaan on varaa hankkia. Tietysti lisärajoituksena varmaan esimerkiksi NSBM on poissa pelistä epäkorrektiksi katsonut sisällön vuoksi. Rahoitus on siis ongelma mutta meillä on rakenteellisesti olemassa instituutio, jonka kautta on täysin laillista, hyväksyttyä ja suosittua hankkia musiikkia omalle koneelle pysyvästi, maksamatta siitä mitään.
Miksi siis internetiin ei olisi mahdollista saada aivan samanlaista järjestelmää? Internetiä on toki mahdotonta valvoa tehokkaasti, mutta Spotifyn kaltainen järjestelmä on niin helppo, ettei ihmisillä ole enää niin suurta tarvetta etsiä musiikkia sen ulkopuolelta. Vaivattomuus ajaa ihmiset kontrolloituun kuunteluympäristöön. Visioinkin mielelläni virtuaalista kirjastoa, jollainen internet oikeastaan on jo nyt: P2P-kirjastoa jossa kaiken maailman musiikin voi ilmaiseksi kopioida omaan käyttöönsä, täysin hyväksytysti. Rahoitus on toki ongelma, mutta en usko että ylitsepääsemätön.
Esimerkiksi kasettimaksu toimi ongelmitta, tai kukaan ei siitä ainakaan valittanut alkuvastustuksen jälkeen. Kasetin hintaan sisältyi korvaus siitä että sitä kuitenkin käytetään kopiointiin. Miten tämän ratkaisun sitten uloittaisi maailmanlaajuiseen musiikkitiedostokirjastoon? Musiikkivero, mediavero, mainonta, osittain maksullinen toiminta nykyisten kirjastojen tapaan? Vaihtoehtoja on monta joista yksikään tuskin pelkästään riittäisi.
Siihen on siis kaikki rakenteelliset edellytykset ja varmasti taloudellinenkin ratkaisu löydettäisiin jos vain haluttaisiin. C-kasetti tai kirjastolaitos eivät ole tappaneet musiikkia, miksi nettilatauskaan tappaisi? Ainoa mitä tarvitaan on jokin uusi korvausjärjestelmä jollaisia kasettimaksu ja kirjastojen määrärahat/teostomaksut ovat. Piratismi tuntuu vain olevan musiikkiteollisuudelle kätevä syntipukki jota syyttää siitä että itsellä menee huonosti. Jos se teollisuus-sana jätettäisiin tuosta pois niin mikä ihmisiä huolettaisi? Ihan samahan se on kuunteleeko tai maksaako kukaan, jos luo itselleen merkityksekästä taidetta!
MP3- tai (mieluummin) FLAC-kirjasto veisi vähemmän tilaa ja materiaalisia resurssejakin kuin fyysisten levyjen säilöminen kirjaston tiloihin. Eikä kotilataaminenkaan välttämättä olisi pakollinen ominaisuus, kyllä esimerkiksi mainokseton ja vakaa (biisit eivät katoile yön yli, yms.) versio Spotify-tyyppisestä streaming-alustasta riittäisi todella suurelle osalle musiikinkuuntelijoista. Kirjastoratkaisuun liittyisi olennaisesti myös äänitetyn musiikin arkistointi- ja digitointipuoli: tallennetaan kulttuuriperintöä vakaaseen musiikkikokoelmaan, josta se ei niin vain katoakaan ihmisten ulottumattomiin.
Levy-yhtiöiltähän tämä ratkaisu veisi rahat, mutta tekijänoikeusjärjestöt ja artistit tuskin olisivat uhattuina. Aiemmatkin tekniset ja yhteiskunnalliset innovaatiot ovat saaneet seurakseen jonkin musiikintekijöitä tukevan mekanismin (em. kasettimaksu ja kirjastojen teostomaksut). Kuten olen aiemminkin sanonut, nykymuotoiset (suuret) levy-yhtiöt ovat uhanalainen laji joka takertuu epätoivoisella vimmalla menneisyyteen, joka ei tule takaisin vaikka kuinka haluttaisiin.