Päivitän hieman pari vuotta vanhaa merkintääni sen sijaan että siirtäisin sen takautuvasti vanhentuneena tänne. Pääosin jotta voisin ottaa huomioon myös sittemmin julkaistun, samoja asioita hyvin pitkälle käsittelevän, artikkelin Gramex ja TTVK luovan työn tekijöiden kimpussa. Siihen on sinänsä vähän lisättävää, mutta haluan tuoda esille vielä omat kokemukseni.

En oikeastaan halua enää lisää CD-levyjä, koska ne vievät tilaa ja tuntuvat tarpeettomalta materialismilta, vaikka eivät tiedostotkaan tietenkään mitään materiasta riippumattomia juttuja ole. Olisin siirtynyt ajat sitten ostamaan pelkästään tiedostomuotoista musiikkia, jos se olisi tehty mitenkään järkevästi mahdolliseksi. Kotikäytössä ratkaiseva ongelma on se, että musiikkia on äärimmäisen vaikea löytää myytävänä häviöttömässä muodossa. Siirtyminen fyysisistä äänitteistä tiedostoihin ei ole mikään tekosyy yhtäkkiä siirtyä huonompilaatuiseen musiikkiin, vaikka levyteollisuus näyttääkin olevan vahvasti sitä mieltä.

Ei ole mikään ihmekään jos musiikkitiedostoja myyvät kaupat eivät kiinnosta, koska sieltä nyt yksinkertaisesti saa paljon huonompaa palvelua kuin fyysisestä levykaupasta. Tiedostokaupan heikkouksia ovat mm. kokoelman niukkuus ja epäluotettavuus (esim. Spotify), tiedostojen heikko hinta-laatu-suhde ja maksuvaihtoehtojen rajoitukset. Sekä tietysti materialismi, fyysisiä tuotteita kohtaan tunnettu mieltymys. Jos digitaalista musiikkia kohdeltaisiin edes jotenkin tasavertaisena formaattina fyysisten levyjen rinnalla, se olisi paljon houkuttelevampi vaihtoehto.

Jos vanhan formaatin tilalle tarjotaan uutta, huonompaa, niin ei kai se nyt myy jos sen paremmankin formaatin myynti laskee kovaa vauhtia. Minua harmittaa, että on ”pakko” ostaa sellaisia epäekologisia fyysisiä ja tilaavieviä muovisiä läpysköjä koska musiikkiteollisuutta kiinnostaa voiton maksimointi eikä kuluttajan tai artistin reilu kohteleminen.

Keskeisin ongelmani on se, että vaikka ostaisi tiedostona täysin saman teoksen samalla hinnalla kuin vastaavan CD:n, saan vähemmän oikeuksia sen käyttöön. Keskimääräiselle käyttäjälle se ei varmastikaan ole ongelma, mutta harrastaja-DJ:lle täysi katastrofi. Kun ostan tiedoston verkosta, saan oikeuden vain yksityiseen käyttöön. En saa esittää sitä julkisesti (ks. Teoston UKK). Jos ostan saman levyn vaikka käytettynä divarista, niin että artistit tai edes levyteollisuus eivät saa siitä mitään, minulla sen sijaan on oikeus esittää sitä julkisesti.

Käytännössä tämä Teoston absurdi ristiriitaisuus on johtanut siihen että ostan fyysiset levyt käytettynä tai sitten suoraan bändeiltä keikoilta, koska uuden levyn tilaaminen jostain Play.comista tuntuisi minusta ympäristörikokselta. En sitten tiedä onko levyllä oikeasti yhtään pienempi hiilijalanjälki jos se kulkee bändin mukana kiertueella kuin jos se kulkee muun postin mukana ympäri maailman. Ainakin käytettyjen levyjen ostaminen on kierrättämistä; levyt tehdään muovista (= öljystä) josta on oikeasti huutava pula kun peak oil kunnolla iskee.

Tiedostoja ostan vain silloin kun kyseessä on levy, jota minulla ei ole mitään aikomusta sisällyttää setteihini. Kyse on siis lähinnä vain jostain niin epämääräisestä avantgardesta, että ravintolassa sellaisen soittaminen ei ole mitenkään tarkoituksenmukaista. Jos tekisin yhä radio-ohjelmaa, tämäkin voisi olla toisin. Ja jos useamman artistin levyjä olisi myynnissä, ja helposti löydettävissä FLAC-formaatissa, luultavasti käyttäisin nykyistä enemmän rahaa musiikin ostamiseen.

Koko hommassahan ei ole mitään järkeä: sama musiikki siinä on kyseessä, oli formaatti mikä hyvänsä. Jos siis ostan jonkun biisin fyysisellä levyllä, vaikkapa käytettynä niin ettei artisti saa siitä yhtään rahaa, saan soittaa sen esim. ravintolan hankkimien lupien puitteissa jossain klubi-illassa. Jos taas rippaan tuon biisin fyysiseltä levyltä kovalevylle tai ostan sen digitaalisesti kaupasta (jolloin artisti jopa saa rahaa, vaikkakin ilmeisesti hävyttömän vähän), sitä ei saa soittaa yhtään missään. Ainoa mikä muuttuu on tallennusmuoto, käytännön tasolla musiikki on täysin samaa. Pahimmassa tapauksessa tulos on se, että sekä minä että artisti saavat vähemmän rahaa/vastinetta rahoilleen jos ostan musiikin verkosta tiedostoina.

Tekijänoikeusjärjestöjen toiminta vain syö niiden omaa leipäänsä, koska nimenomaan heidän toimintansa johtaa siihen että ostan vähemmän musiikkituotteita. Onneksi siitä kammottavasta ”CD-levyjen” kopiosuojauksesta sentään luovuttiin. Musabisnes on toiminut melko itsetuhoisesti verkkojakelun ajan kynnyksellä, varsinkin kun tähän liittää yksinhuoltajia ja teinipoikia vastaan nostetut oikeusjutut jotka sotivat yleistä moraalikäsitystä vastaan.

Ammatti-DJ:llä vielä voikin olla varaa Teoston lisensseihin, mutta kun levyjä soittaa huvikseen, se on melko kallista harrastustoimintaa. Varsinkin kun kyse olisi käytännössä siitä että ostaisin samat biisit monta kertaa. Se tuntuukin olevan musiikkiteollisuuden ainoa uusi idea 2000-luvulla: saman biisin myyminen monta kertaa samalle kuuntelijalle.

Sekä musiikkiteollisuuden että taiteen edistäminen (joka on tekijänoikeuslainsäädännön alkuperäinen, unohdettu tehtävä) edellyttäisivät sitä että tällaista naurettavaa estettä harrastajamaiselle DJ-toiminnalle ei ole. DJ ei ole musiikin kuluttaja vaan musiikin promoaja. Soittamalla musiikkia – varsinkin vähemmän medianäkyvyyttä saavaa, kuten ug-skenejen harrastaja-DJ:t usein tekevät – DJ mainostaa musiikkia.

Varsinkin goottiskenessä on pitkä ja hyväksi havaittu perinne julkaista jälkikäteen soittolistoja internetissä. Paitsi että minä olen saanut väsättyä niistä kätevästi kivat pikku tilastot, ne myös auttavat huomattavasti löytämään uutta musiikkia tyylilajeista, joista valtavirtamedia on täysin hiljaa.

Toinen pointti on se jonka Uuttanakin linkin takana esittää. DJ:t ovat luovan työn tekijöitä; ”taiteilija” olisi ehkä jo turhan pompöösi ilmaisu. Uuttana tosin mieltää DJ-luovuuden ilmeisesti melko rajatusti vain biittimiksaukseksi:

”Itse näen DJ:t esiintyvinä taiteilijoina, osa on hyviä ja osa on huonoja. Esiintyvä taiteilija se on huonokin esiintyvä eikä toiminnan laadullinen taso määritä toiminnan luonnetta. Paradoksaalista sinällään on, että DJ työtä ei lähtökohtaisestikaan voi tehdä rikkomatta taiteilijan moraalisia oikeuksia, koska työhön kuuluu aina teoksen muuntelua. Jos ei kuulu, niin kyseessä ei ole DJ vaan ihmisennäköinen jukeboksi. Käytännössä kuitenkin “huonoimmatkin” DJ:t teoksia muuntelevat, vähintään lyhentelevät ja soittavat hieman limittäin.” – Tero Uuuttana

Tämä on kuitenkin kapea tapa katsella asiaa, eikä biittimiksauksen puute ole ”huonoutta” tai vähemmän luovaa. Itse en osaa biittimiksata, vaan teknisin juttu jota DJ:nä teen, on ristiinhäivytys. Se luova työ ei kuitenkaan ole vain teknistä. Tanssimusiikissa miksaus on toki tärkeää ja luo hienoja tanssittavia koko illan kokonaisuuksia. On kuitenkin myös muunlaista DJ-toimintaa. Jos DJ soittaa keikkojen välissä goottirockia, neofolkia, noisea tai jotain muuta vähemmän tanssittavaa musiikkia, hän voi myös tehdä niistä osiaan suuremman kokonaisuuden.

Kappaleiden valitseminen temaattisina kokonaisuuksina on sekin luovaa työtä. Se, että otetaan kappaleita irti alkuperäisistä albumikokonaisuuksista ja sitten liitetään osaksi uutta kokonaisuutta, joka toimii itsenäisenä esityksenä, joka on enemmän kuin osiensa summa. Kyse on kuitenkin ainutlaatuisten taidekokemusten luomisesta. DJ on siis luovan työn tekijä ja tekijänoikeuksien tarkoituksena on perinteisesti luovan työn tukeminen. Lainsäädännön pitäisi siis auttaa taiteilijoita, DJ:tä ja muita taiteellisen toiminnan aputoimijoita, ei vaikeuttaa heidän toimintaansa.