Neljä musiikkia: I. Kansanmusiikki

Johdanto

En osaa enää ilmaista itseäni tiiviisti koska kaikki pitää kirjoittaa monessa osassa. Tämän neliosaisen juttusarjan vaatimattomana tavoitteena on määritellä mitä populaarimusiikki on. Se ei kuitenkaan ole mahdollista määrittelemättä mitä populaarimusiikki ei ole, joten kaksi ensimmäistä osaa keskityn määrittelemään mitä kansan- ja taidemusiikki ovat. Kolmannessa osassa käyn itse asiaan ja neljännessä osassa hahmottelen tulevaisuuden utopioita ja mietin voiko olla muutakin kuin näitä kolmea musiikkia.

Kysymys siitä, mitä populaarimusiikki on, voi aluksi kuulostaa tyhmältä. Eikö se ole sitä suosittua musiikkia? Olen kuitenkin päätynyt ajattelemaan tätä kysymystä totutusta poikkeavasta näkökulmasta kun olen lukenut Theodor Adornosta, yhdestä 1900-luvun keskeisimmistä musiikinsosiologeista. Adornon omia tekstejä olen lukenut vain silloin kun olen halunnut kiduttaa ihmisiä ääneen lausutulla filosofisella kapulakielellä, josta kukaan ei tajua mitään.

Adornolainen jako populaariin ja ei-populaariin musiikkiin ei oikeastaan liity musiikillisiin ominaisuuksiin, tai edes musiikin suosioon. Adornon mielestä musiikin tuotantotapa määrittää lopputuloksen. Populaarimusiikin hän määrittelee sen tuotantotavan suhteessa muihin tuotantotapoihin. Oma analyysini nojaa toisaalta Adornon tuotannolliseen näkökulmaan, toisaalta etnomusikologian musiikinsosiologiseen näkökohtaan. Luokittelen musiikin siis sen mukaan, millaisissa sosiaalisissa yhteyksissä se syntyy. Hyödynnän etenkin Timo Leisiön ajatuksia ja käsitteitä.

Moniosaisuuden vuoksi kärsivällisyys on tarpeen. Loppupäätelmänäni on ettei länsimaissa nykyään ole juurikaan mitään muuta kuin populaarimusiikkia, mutta muiden musiikkimuotojen mainitseminen on välttämätöntä jotta mahdollisia vaihtoehtoja voi kaavailla. Joitakin summittaisia lähteitä löytyy lähdeluettelosta. En ole kuitenkaan käyttänyt viittauksia yhtä johdonmukaisesti ja kattavasti kuin tieteellisissä teksteissä, koska se pilaisi ilon koko hommasta!


I. Kansanmusiikki

Kansanmusiikin määrittely on luontevaa sijoittaa ensimmäiseksi, koska se on melko kiistattomasti vanhin näistä kolmesta. Muusta onkin sitten vaikea päästä yksimielisyyteen. Perinteisesti tämä termi on suomeksi tarkoittanut nimenomaan säätyjakoon perustuneen yhteiskunnan musiikkia, esi-teollisissa yhteisössä soitettua viihde- ja rituaalimusiikkia.

1960-luvun kansanmusiikin revival-liikkeen myötä sille syntyi myös uusi merkitys, joka kattaa myös nämä vanhaa perinnettä modernissa yhteiskunnassa toistavat musiikkityylit. Itse tarkoitan ”kansanmusiikilla” kuitenkin kaikkien kansojen etnistä musiikkia, ja myös historiallista musiikkia ennen sääty-yhteiskuntaa. Vanhanaikainen ja piilorasistinen nimitys olisi ”primitiivimusiikki”. Määrittelen tässä kansanmusiikin ennenkaikkea yhteisölliseksi, erotuksena muista musiikeista.

The Jasmine Isle: Gamelan Music, levynkansiKansanmusiikki oli yhteisöllistä ja funktionaalista: se liittyi olennaisena osana työhön sekä yhteisöllisiin tilanteisiin. Sillä oli tärkeä rooli tiedon välittämisessä ja säilyttämisessä. Alla kuvattu etnomusikologian pioneeri Erkki Ala-Könni (1961: 453, tässä Laitinen 1991: 64) määritteli lisää kansanmusiikin piirteitä: se on kuulomusiikin varassa opittua ja säilytettyä; laulujen alkuperäisiä tekijöitä ei usein tunneta; se on usein improvisoitua ja/tai muuntelurikasta; se palvelee lähinnä käytännön elämää, tarvetta ja seremoniaa.

Yhteisökään ei tarkoita tässä sitä mitä arkikielessä. Leisiö määrittää sen ”suurimmaksi ihmiskokonaisuudeksi, jonka yksilöillä on samanlainen kulttuuri, ja jonka asuttamalla alueella ihmiset ovat välittömässä tekemisissä toistensa kanssa elämän kaikilla osa-alueilla” (Leisiö 1991: 38). Yhteisö on myös omavarainen: sen jäsenet lisääntyvät keskenään. Sillä on siis historiallinen ja geneettinen jatkuvuus. Voisikin ehkä väittää että samalla kuin teollisessa yhteiskunnassa perinteiset maalaisyhteisöt murenivat, myös kansanmusiikki kuoli. Jokainen musiikki on oman kulttuurisen ympäristönsä tuote. Jos tuo ympäristö muuttuu, myös musiikki muuttuu joksikin muuksi.

Itkuja Inkeristä, Karjalasta, Suomesta; levynkansiKansanmusiikin soittajat olivat osa sitä yhteisöä, jossa musiikkia esitettiin. Muusikko ei siis ollut jokin yleisön ulkopuolelta tuleva artisti, vaan yksi jäsen yhteisöstä. Myös ns. ”yleisö” pystyi osallistumaan musisointiin, koska kaikki osasivat ne samat yhteisön kulttuuriin kuuluvat laulut.

Tämän yhteisöllisyyden toisena puolena oli se että yhteisöllinen musiikki oli myös ”pakkomusiikkia” – kulttuuri oli mitä se kyläperinteenä sattui olemaan, ja kylän jokaisella jäsenellä se oli samankaltainen (Leisiö 1991: 39). Vaihtoehtoja ei juuri ollut. Ihminen kuunteli ja soitti sen yhteisön musiikkia, johon oli sattunut syntymään. Tämä saattaa päteä osittain kehitysmaissa edelleenkin, sillä Salmisen (1989) mukaan musiikkimaku on voimakkaasti yhteiskuntaluokkaan sitoutunut siellä missä yhteiskunnat ovat selvästi luokkayhteiskuntia.

Kansanmusiikkiin ei liity raha, eikä sitä voi soittaa ammatikseen. Laulut ennemmin kertovat ”ammatissa” toimimisesta. Maalaisyhteisön elinkeinoista siis. Monien mielestä musiikki itse asiassa syntyikin juuri käytännön elossasäilymisen tueksi. Laulamalla ollaan ohjattu kotieläimiä ja siirretty elintärkeää tietoa sukupolvelta toiselle. Sitä on myös käytetty uskonnollisissa seremonioissa välittämässä surua, kuten itkuvirsissä, tai ylistyksenä korkeammille voimille.

Zimbabwe: The Soul of Mbira; levynkansiToki moni on ammatikseen soittanut ja levyttänyt ”kansanmusiikkia” tuon 1960-luvun revival-liikkeen jälkeen. Tämän määritelmän mukaan se ei kuitenkaan ole kansanmusiikkia. Kaikki studiossa levytetty musiikki on populaarimusiikkia. Samoin suurin osa nuotinnetusta musiikista on populaarimusiikkia.

Nämä ovat röyhkeitä väitteitä. Koittakaa kestää, ehkä se kuulostaa järkevältä kun olen päässyt tämän juttusarjan loppuun. Sitten kun olen selvinnyt siihen populaarimusiikin määrittelemiseen asti. Kenttä-äänitykset eri kansojen rituaalisesta musisoinnista saattavat olla vielä määritelmäni mukaisesti kansanmusiikkia, mutta niidenkin suhteen on oltava kriittinen, koska äänittäminen muuttaa aina esitystä.

Samoin nykyään kutsutaan monia asioita ”yhteisöiksi”, mutta tässä esittämieni määritelmien mukaan yhteisöjä ei enää ole, ja kaikki musiikki on populaaria. Suomen kaltaisessa jälkiteollisessa ”hyvinvointivaltiossa” siis; muistakaa koko ajan että puhun omasta kapeasta kulttuurisesta näkökulmastani, vaikka yritänkin huomioida globaaleja näkökohtia. Seuraavassa osassa käyn samoin lyhyesti mitä taidemusiikki tässä juttusarjassani tarkoittaa. Kahdesta viimeisestä osasta tulee huomattavasti pidempiä.

Professori Erkki Ala-Könni äänittämässä viulun soittoa.

Professori Erkki Ala-Könni äänittämässä viulun soittoa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.