Suomen tärkein goottibändi

Oldschool Union - Älä ole, elä!; levynkansiSuomen goottiskene elää ja voi hyvin, ainakin jos tänä vuonna julkaistujen levytysten määrää katsoo. Skeneen enemmän tai vähemmän liittyviä täyspitkiä albumeita on julkaistu kahdeksan ja siihen päälle vielä sinkkuja ja EP-levyjä. Näistä Impakt!:in Imperia on tällä hetkellä jopa Deutsche Alternative Charts -albumilistan vitosena. Se varsinainen kohokohta on kuitenkin Oldschool Unionin kakkosalbumi Älä ole, elä!. Vaikka olenkin kuullut näistä uutuuslevyistä vain nämä kaksi, uskallan väittää että Oldschool Union on Suomen tämän hetken olennaisin goottiyhtye.

Ensiksi on paikallaan selventää asiaan vihkiintymättömille että goottimusiikki on paljon laajempi käsite kuin goottirock, eikä goottiskenen kuuntelema goottirock ole sitä mitä valtavirtamedia goottirockiksi kutsuu. Skenen musiikkivalikoimaan sisältyy paljon muitakin genrejä, pääosin elektronista tanssimusiikkia. Sitä edustaa myös Oldschool Unionin tanssittava minimalistinen oldschool-EBM, 80-luvun EBM:ää (Elektroninen Top 100: #90) retrohengessä varioiva nykymusiikki.

Yksi tärkeimmistä syistä Oldschool Unionin poikkeuksellisuuteen skenessä on se, että kyseessä on ilmiselvä sisäpiiriyhtye. Aiemmin suhtauduin kaikkeen sisäpiireilyyn epäilevästi, mutta olen taipunut ajattelemaan että skenejen sisäänpäinkääntyneisyyden voi tulkita myös terveeksi puolustusreaktioksi valtavirtaa vastaan. Oldschool Unionia ei voi nauttia pelkästään kuluttamalla – lasken kuluttamiseen sekä ostamisen että warettamisen – vaan on myös oltava ”skenessä”.

Toisin sanoen, yhtyeen ymmärtäminen vaatii taloudellisen pääoman lisäksi myös sosiaalista pääomaa, ja se tekee siitä vastahegemoniseen antikapitalismiin taipuvan kokoonpanon. Kaikkea inhimillistä kokemista ei voi yksinkertaistaa vaihdon välineeksi. Jos ei ole käynyt Rajaportin saunalla, Alanyassa (Lobotomia) tai Lumouksen päätösklubilla (Goottien vallankumous), ei auta vaikka olisi kuinka kulutuskykyinen ihminen. Musiikkia ei vain voi täysin tajuta jos ei ollut itse paikalla.

Oldschool Union - promokuva (EK Product)

Sisäänpäinkääntyneisyydessä on toki myös vaaransakin, mutta en koe että Suomen goottiskenessä olisi näitä lieveilmiöitä hirveästi. Ulkopuolisia ei oman kokemukseni mukaan katsota nenää pitkin, vaikka olen kuullut täysin päinvastaisiakin tarinoita. Varsinkin internetin aikana kuka tahansa voi saada tietoa tapahtumista ja niiden ympärillä pyörivistä alakulttuureista joten kyse on rahaa ja suhteitakin enemmän omasta mielenkiinnosta ja aktiivisuudesta. Ihmiset ovat kuitenkin sosiaalisia olentoja ja suhtautuvat tuttuihin ihmisiin eri tavoin kuin vieraisiin. Kaikkien kiinnostuksenkohteiden ympärille muodostuu väistämättä ryhmittymiä, seligregaatteja. Jos ja kun näin käy, on mielestäni hyvä ettei tuo ryhmässä toimiminen ole pelkkää kuluttamista vaan myös osallistumista.

On myös elimellisen tärkeää että Oldschool Union laulaa suomeksi. Kaikesta tämän vuoden julkaisutulvasta heidän lisäkseen ainoastaan Loistava Polku käyttää suomea laulukielenä. Tämä on sääli, sillä suomi on se asia joka helpoiten erottaa nämä yhtyeet ulkomaalaisista vertaisistaan. Kieli kertoo aina myös siitä kulttuurista jossa sitä käytetään, eikä kaikkia sanoja voi koskaan kääntää suoraan ilman että osa merkityksistä katoaa. Eikä Rajaportin saunasta nyt edes voisi laulaa englanniksi mitenkään luontevasti. Tai voisiko edes Nokian irtisanomisista?

Kun bändi valitsee esityskielekseen englannin, se vaikuttaa suoraan niihin aiheisiin ja ilmaisutapoihin, joita voi kappaleissa käyttää. Oldschool Unionin puhesamplejakaan ei tajua täysin jos ei tunne niiden alkuperäistä kontekstia, vaikka suomea osaisikin. Suomessa oli kaksi loistavaa goottibändiä – Suruaika ja Varjo – joiden lakkauttamisen jälkeen bändien tuhkista nousi Silent Scream. Se on kyllä taidokasta musiikkia mutta koska se he eivät laula suomeksi, en koe enää kuuntelevani ”oman skeneni” musiikkia vaan jotain geneeristä globaalia goottimusaa, jota voisi teoriassa tehdä kuka tahansa missä tahansa.

Kun tavoitellaan kansainvälisiä markkinoita, bändit oikeastaan lakkaavat olemasta suomalaisia ja muuttuvat osaksi anglo-amerikkalaista kulttuuri-imperialismia. Kun käytetään englantia, muuttuvat ilmaisut yleismaailmallisiksi. Musiikista tulee näin asia jonka voi ymmärtää missä päin maailmaa koska sama kulttuuri on lävistänyt suunnilleen kaikki nyky-yhteiskunnat.

Toisaalta tämä on hieno, ihmisiä yhdistävä asia, koska pohjimmiltaan ihmiset ovat kuitenkin monessa mielessä samanlaisia kulttuurista riippumatta. Esimerkiksi rakkaus on hyvin universaali kokemus ja siten toimiva aihe globaalille populaarimusiikille, vaikka ei sekään ole riippumaton ympäröivän yhteiskunnan normeista. Universaalius kuitenkin tekee musiikista myös tietyllä tavalla tyhjää, persoonatonta. Esimerkiksi Älä ole, elä! -albumilla on kaksi englanninkielistä kappaletta, eikä niitä enää erota vaikkapa saksalaisesta EBM:stä mitenkään, eikä sanoituksissa ole mitään samaistuttavaa. Levyn pituuskin olisi lähempänä optimia ilman näitä kahta kappaletta. Debyyttilevy Vanhan koulun (2009) puolen tunnin kesto on juuri sopiva tällaiselle minimalistisella tanssimusiikille.

Oldschool Union - Vanha koulu; etu- ja takakansi

Kaikesta virtuaalisesta kommunikaatioteknologiasta huolimatta ihminen ei koskaan ole omasta fyysisestä arkiympäristöstään irrallinen olento, eikä se voi olla näkymättä ja kuulumatta kaikessa mitä hän tekee. Kun kaikki paikallinen, se mihin kuka tahansa globaalin goottikulttuurin jäsen missä tahansa maassa ei voi samaistua, poistetaan musiikista, siitä tulee juurettoman postmodernin ihmisen musiikkia – toisin sanoen populaarimusiikkia. Tietysti myös globaalin populaarikulttuurin ymmärtäminen vaatii sosiaalista pääomaa, varsinkin jos kyse on ala- eikä valtakulttuurista. Paikallisuudessa onkin avain uuteen postkapitalistiseen (kansan)musiikkiin, joka ei perustu yksinomaan kuluttamiseen.

Kyse ei siis ole perinteisestä oman ug-suosikin piilottelemisesta ja omimisesta itselleen. Oldschool Unionia voivat ihan hyvin kuunnella myös muut kuin goottiskenen sisäpiiriläiset, mutta silloin ei vain ymmärrä aivan täysin kaikkia kulttuurisia merkityksiä. Oikeastaan kaikki suurimmat suosikkibändini soittavat pääosin (länsimaisesta näkökulmasta) universaaleja merkityksiä sisältävää englanninkielistä musiikkia, mutta olen iloinen siitä että on olemassa myös muunlaista musiikkia.

En tosiaan ole perehtynyt valtaosaan tämän vuoden suomalaisesta goottijulkaisujen tarjonnasta, joten en osaa sanoa minkä tasoisia ne englanninkieliset lyriikat ovat. Kyse ei olekaan varsinaisesti siitä ovatko ne sanoitukset parempia vai huonompia vaan siitä että englanninkieliset sanat tehdään erilaiseen kulttuuriin (globaali goottialakulttuuri) kuin suomenkieliset (paikallinen/kansallinen alakulttuuri).

Alternative Arboretum on melko häiriintynyt foliohattublogi, mutta suosittelen silti sen musiikkiaiheisia kirjoituksia. Blogissa esimerkiksi käsitellään hienosti populaarimusiikin eskapistista tehtävää, etenkin pelottavina ja uhkaavina yhteiskuntapoliittisina aikoina. Sellaisessa mekin tällä hetkellä melko selvästi elämme. Tässä eskapismissa on kaksi pääjuonnetta: synkkä ja hedonistinen.

Goottimusiikin eskapismi on luonnollisestikin sitä synkkää laatua. Goottirockissa on tavallaan kyse myös hedonismista sillä sanoitukset ovat usein täynnä tummanpuhuvaa dekadenssia ja konsumeristisia aistinautintoja. Industrialin ja EBM:n piirissä tämä synkkä eskapismi on yleensä liittynyt sanoitusten dystooppisuuteen: jotain synkkää tapahtuu epämääräisessä lähitulevaisuudessa tai rinnakkaisessa todellisuudessa. Inhorealistisimmillaankin tämä synkkä musiikki naamioi yhteiskunnallisen sanomansa yleensä kyberneettisiin vertauskuviin.

Oldschool Union - promokuva (EK Product)

Oldschool Union sen sijaan tekee lauluja rohkeasti nykyhetkestä ja suomalaisesta todellisuudesta. He ovat siis tietyllä tavalla ”poliittinen” yhtye, ainakin jos ajattelee että eskapismin vastakohta on yhteiskunnallinen kommentaari. Oldschool Unionilla ei ole mitään puoluepoliittista agendaa, mutta he kommentoivat yhteiskuntaa tavalla jota yleensä eskapistinen gootti/industrial/EBM-musiikki ei tee.

Yhtye tarjoaa relevantin vaihtoehdon maassa jonka poliittinen maisema on polarisoitunut: on vain ”vastuullinen” sekasikiöhallitus ja sitten populistinen oppositio-oikeisto, eikä vaihtoehtoja ole. Oldschool Unionin kappaleet Näennäisdemokratiaa ja Rahaa sataa taivaalta heijastavat täydellisesti suomalaisten perusteltua uskon menettämistä edustukselliseen demokratiaan. Fasistit, rasistit puolestaan tekee selvän pesäeron populismin itselleen omineesta (ääri)oikeistosta. Suomessa saa suhtautua ”nykymenoon” kriittisesti ilman että on vanhanaikainen oikeistokonservatiivi. Politiikassa ei ehkä puhuta vaihtoehtojen mahdollisuudesta, mutta hyvä että edes taiteessa/viihteessä.

Oldschool Union on myös vähemmän osoitteleva kuin selvemmin puoluepoliittisesti sitoutunut vaihtoehtoinen suomalainen hip hop, jonka keulakuvana Paleface on ehkä Suomen näkyvin vasemmistopopulisti. Oldschool Unionin lyriikoissa on puolestaan menetetty usko ylipäänsä koko puoluepolitiikkaan – miten muutenkaan siinä voisi käydä kun Vasemmistoliitto ja Kokoomus ovat samassa hallituksessa? Yhtye ei myöskään sorru yhteiskunnallisiin yleistyksiin ja yksinkertaistuksiin vaan sanat kumpuavat yleensä suoraan ahdistavasta kilpailuyhteiskunnan arjesta. Esimerkiksi Yhtiön orja on todellista nykyajan industrialia siinä mielessä jossa jo Throbbing Gristle (Elektroninen Top 100: #61) tuon sanan alunperin tarkoitti: musiikkia teollisesta orjapalkkatyöstä.

Vastaavasti Oldschool Union myös käsittelee loogista ja perinteistä suomalaista seuraamusta henkilökohtaisista vastoinkäymisistä ja yhteiskunnallisesta tyytymättömyydestä: vastarintaan nousemisen sijaan ryypätään taju kankaalle. Parhaiten tämä käy ilmi Yhtiön orjan puhesampleissa, mutta Älä ole, elä! -albumin ”ryyppäystrilogia” Mikä riivaa / Känniman / Kebabilla tiivistää myös jotain hyvin olennaista.

Oldschool Union on tietysti myös hyvin humoristinen yhtye ja pintapuolisen tarkastelun jälkeen saattaa tulla jopa harhakuva siitä että kyse olisi nimenomaan huumoribilebändistä. Koomisia piirteitä on toki lähes kaikissa kappaleissa, mutta niissä on silti melkein aina myös vakavampi sanoma keskellä. Osa kappaleista on toki ”aivotonta” bilemusiikkia. Oikeastaan kaikkia ns. ”synkkiä” musiikkityylejä voisi muutenkin syyttää siitä että ne ottavat itsensä liian vakavasti. Huumoria goottimusiikkiin nimenomaan kaivataan enemmän.

Oldschool Union - promokuva (EK Product)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.