Olin eilen kuuntelemassa folkia Tampereella. Esiintyjinä olivat kanadalainen Dora Bleu ja englantilainen Simon Finn. Dora Bleu oli lämmittelijänä varsin miellyttävä, mutta illan ehdoton ykkösnimi oli kuitenkin mm. Current 93 -yhteyksistään tunnettu Finn. Hänen keikkansa osoitti mainiosti, millaista live-esiintyminen on parhaimmillaan. Konserttiolosuhteissa musiikki oli paljon dynaamisempaa ja vivaihteekkaampaa kuin levyllä.
Vaikka Finnin musiikki on sekä levyllä että keikalla varsin minimalistista, perustuen lähinnä lauluun ja akustiseen kitaraan, oli hänen tuotantonsa livenä koettuna varsin erilaista kuin levyltä kuultuna. Kappaleiden äänekkäät ja hiljaiset kohdat erottuivat toisistaan levytettyjä versioita paremmin ja lavaesiintyminen oli yllättävänkin riehakasta paikoitellen. Levyllä kyse on melkolailla rauhallisesta fiilistelymusiikista, mutta livenä siitä paljastui myös uusi, eloisampi ja rankempi puoli, joka ei kuitenkaan musertanut sitä levollista tunnelmointia alleen.
Juuri tällaista keikoilla pitääkin olla: kappaleiden sovitusten ei sinänsä tarvitse juurikaan poiketa albumiversiota, jos ne vaan esittää tarpeeksi suurella antaumuksella ja tunteen palolla. Finn oli mainio ja täydellä sydämellään eläytyvä esiintyjä, jonka katsominen ei todellakaan ole niin tylsää kuin voisi ennakkoon luulla miehestä, joka istuu koko keikan tuolilla kitara kädessään. Jostain syystä keikkaolosuhteet toivat myös sanat jotenkin aiempaa paremmin esille, varmasti juuri vahvasti eläytyvän laulun ansiosta. En ollut aiemmin tajunnut kuinka irstaita (Walkie Talkie) tai muuten vaan aivan loistavia (Wanted You) hänen sanoituksensa ovatkaan, koska levytettynä ne eivät ole samalla tavalla vaatineet itselleen huomiota.
Tästä tulee muutenkin minulle mieleen, miten sanoitukset voivat avautua aivan uudella tavalla kun ne kuulee hieman eri tavalla esitettynä. Paras esimerkki omista kokemuksistani lienee Joy Divisionin Love Will Tear Us Apart, jonka sanoitukseen en oikeastaan kiinnittänyt juuri ollenkaan huomiota kunnes kuulin In the Nurseryn version kappaleesta. Jotenkin alkuperäisen kappaleen hittirallatustyyppinen laulu hautaa sanoituksen todentuntuisen traagisuuden alleen, kun taas ITN:n eteerisessä versiossa se pääsee kunnolla etualalle.