Tämä ei ole varsinaisesti levyarvostelu vaan puolustuspuheenvuoro. Björkin uuteen Biophilia-levyyn (Spotify) kun on suhtauduttu melko nuivasti suomalaisessa musiikkimediassa, ja mielestäni ihan pöhköistä syistä. Björkiin on ilmeisesti vaikeasuhtautua koska hänen musiikkinsa sijaitsee epämiellyttävän epämääräisellä alueella populaari- ja taidemusiikin välimaastossa.
Yleinen argumentti Biophiliaa vastaan on se, että kaikesta teknisestä kikkailusta (teslakäämin käyttö instrumenttina) ja ulkomusiikillisista elementeistä (biiseihin liittyvät iPhone-applikaatiot) huolimatta levyllä ei ole kunnon biisejä joten se on puolivillainen levy. Sama kritiikki tuntuu kohdistuvan Björkiin hyvin pitkälti muutenkin.
Otan tästä esimerkin Rumban artikkelista, vaikka sama asenne näyttää olevan kaikissa painetuissa suomalaisissa rock-lehdissä joista olen levystä lukenut.
”Krumeluureista huolimatta ilmeistä oli, ettei Björkillä ole hirveästi oikeita kappaleita. Biophilialta erottui pari tarttuvaa raitaa, mutta liikaa käytettiin aikaa biologian oppikirjojen lukemiseen hassulla aksentilla.”
Tästä lainauksesta käy mielestäni täydellisesti ilmi tämä Björkiin yleisesti kohdistunut ennakkoasenne. Björkiä kuunnellaan kuin pop-artistia, vaikka populaarimusiikin raamit eivät sovi kovin luontevasti hänen ympärilleen.
Kuuntelukokemukset eivät riipu pelkästään itse musiikista vaan myös niistä lähtökohdista joista kuuntelemaan ryhdytään. Siihen vaikuttaa aina se asenne, jolla kuunnellaan. Eikä Biophilia tietenkään vakuuta, jos sitä kuuntelee asenteella ”haluan tarttuvia poppibiisejä”.
Tämä ns. ”oikeiden kappaleiden” vaatimus on juuri tyypillisen kapeakatseista popmedialle. Kirjoitukset perustuvat oletukselle yhdestä ainoasta oikeasta tavasta kuunnella tai tehdä musiikkia. Taiteellinen ja kokeellinen saa olla, mutta ei tarttuvien kertosäkeistöjen ja helposti käsitettävien kappalerakenteiden kustannuksella. Björkiä siedetään sillä ehdolla, että popbiisejä riittää kaikkien ”krumeluurien” alla, mutta ei yhtään sen enempää. ”Biologian oppikirjojen lukeminen hassulla aksentilla” rajataan joksikin ei-musiikiksi joka ei vain voi kuulua tähän kontekstiin.
Mutta musiikilla ja taiteella on muitakin funktiota kuin olla tarttuvaa ja helppoa. Itse en ole Biophiliaan liittyviin konsertteihin tai applikaatioihin tutustunut, mutta albumin popmusiikin ulkopuolelle jäävät elementit ovat minusta ne kiehtovimmat. Mutual Coren tarttuva biitti tosin kieltämättä toimii kätevänä kiinnekohtana muuten aika abstraktin haahuilun keskellä. Minä siis käytän abstraktia haahuilua myönteisenä laadun ilmaisuna, toisin kuin valtavirran popmedia.
Ainoa kritiikki jota Biophiliasta keksin, on vahvat dubstep-vaikutteet. Mutual Coressa ja Thunderboltissa ne toimivat, mutta kuulostavat paikoitellen aika päälleliimatulta. Tässä on pelissä tietysti oma ennakko-oletukseni. Koen että trendikkäitä dubstep-vaikutteita on lisätty väkisin biiseihin koska Björk haluaa olla hipstereiden mieleen. Tätä en voi tietenkään tietää, vaan kyse on asenteestani. Siitä, että olen vastarannan kiiski, ja karsastan lyhytjänteisten trendien perässä juoksemista. Tykkään kyllä hyvästä dubstepistä, mutta se on ärsyttävän trendikästä… Olen siis elitisti, aivan selvästi. En siinä mielessä, että vastustaisin tarttuvista pop-biiseistä pitämistä. Mutta musiikissa on niin paljon muutakin, ja tuo ”paljon muuta” on se mihin Björk on viime vuosien tuotannossaan keskittynyt.
Monella tavalla Biophilia assosioituukin mielessäni The Knifen parin vuoden takaiseen Darwin-oopperaan Tomorrow, in a Year. Molemmat ovat samoissa tieteellis-taiteellisissa sfääreissä liikkuvia, elämää ylistäviä avantgarde-teoksia – nimenomaan biologisesta näkökulmasta. Molemmat ovat myös sitä “abstraktia haahuilua” artisteilta, joilta on perinteisesti totuttu odottamaan niitä “tarttuvia hittibiisejä”, koska niitä ollaan totuttu kuuntelemaan pop- eikä taideartisteina.
Pohjimmiltaan yhtäläisyys, sekä molempien levyjen voima, tulee siitä että niiden abstraktius vastaa elämän todellisuutta. Muoto täydentää sisältöä. Luontoa ei voi asettaa samanlaisiin selvärajaisiin raameihin kuin hittibiisejä. Luonto on rajaton, eikä ihminen kykene sitä suljettuna systeeminä kokonaisvaltaisesti kokemaan. Tiede auttaa paljon sen ymmärtämisessä, mutta luonto on myös taiteellinen kokemus jota ei voi systemaattisesti järjellä selittää. Eikä tieteellisen rationalismin alle alistetulla pop-kappaleen rakenteellakaan.
Biophiliaa ei voi kehua pop-levynä vaan nimenomaan rohkeana yrityksenä käsitellä elävää ympäristöämme, ja samalla tietysti itseämme, taiteen ja teknologian keinoin. Björk ei selvästikään välitä mitä hänestä ajatellaan (kunhan dubstep-hipsterit tykkäävät!) vaan rikkoo taiteen ja viihteen, sekä musiikin ja tietokoneohjelmien, välisiä rajoja ennakkoluulottomasti. Koska hyvin harva saman kaupallisen kaliiberin artisti uskaltaa tehdä näin, Björk saa kunnioitukseni ja ihailuni. Biophilia on arvokas rohkeutensa vuoksi, ei tarttuvuutensa. Sitä ei voi arvostella samoilla kriteereillä kun pop-levyjä. On virhe haukkua Biophiliaa tarttuvien hittibiisien puutteesta, koska se ei ole se pointti.