ABCDEFG (2010) on lukioaikaisen suosikkini Chumbawamban uusin levy. Melkein 30-vuotisen uransa aikana tämä bändi on kulkenut anarkopunkista synteettisen indie rockin kautta folk- ja laulelmamusiikkiin, jota myös tämä bändin 16. studioalbumi edustaa. Levyjen laskutavasta voi tosin olla eri mieltä, mutta joka tapauksessa niitä on kohtuullisen paljon. Niillä on siis muutama muukin biisi kuin se yksi hitti, johon bändi itseironisesti viittaakin hienosti nimetyssä kappaleessa Torturing James Hetfield.
Kyseessä on varsinainen metalevy, musiikkia musiikista. Sen valoisista ja pimeistä puolista, itseilmaisusta poliittiseen propagandaan. Teksteissä käsitellään perinnemusiikkia, klassista ja populaarimusiikkia historiallisesta ja henkilökohtaisesta näkökulmasta. Aina tietysti myös poliittisesti, vasemmistoanarkistisesta vinkkelistä katsellen. Oikeastaan se kuulostaa melkein siltä kuin joku olisi levyttänyt tämän blogin: The Song Collectorin tarina maalaisten huiputtamasta laulunkerääjästä vastaa hyvin omaa pohdiskeluani 1800-lukulaisen kansanmusiikin keräämisen epäilyttävyydestä, ja Missed on ilmiselvä biisi edellisestä merkinnästäni.
Kuten mun ”levyarvosteluillani” on nykyään tapana, lähden tästä taas haahuilemaan ”ulkomusiikillisiin” seikkoihin. Chumbawamballe tavanomaisesti lyriikoita täydentää myös kappaleita taustoittava lyhyt esittelyteksti. Näiden lisäksi kansilehtisessä on seuraava lainaus Woody Guthrien painetusta lyriikkajulkaisusta:
”This song is copyrighted in U.S.A. under seal of copyright #154085, for a period of 28 years, and anybody caught singing it without our permission will be mighty good friends of ours, ’cause we don’t give a darn. Publish it. Write it. Sing it. Swing to it. Yodel it. We wrote it, that’s all we wanted to do.”
Kuulostaapa mukavan idealistiselta, mutta miksi ihmeessä tämä levy on sitten lisensoitu copyrightin alaisuudessa? Guthrien tapauksessa kyse taitaa olla siitä että copyright tuli automaattisesti eikä tekijöillä ollut valinnanvaraa, mutta nykyään meillä on creative commons ja copyleft. Chumbawamban yhteiskuntakritiikki ja ajatus musiikin vapaudesta kuulostaa tyhjänpuhumiselta kun oma levy on kuitenkin tehty osana ihan samaa musiikkibisnestä jota tässä ehkä vähän yritetään kritisoida. On ihan ymmärrettävää että bändi haluaa saada jostain elantonsa, mutta ainakin tämä ristiriita olisi pitänyt avata kansilehtisessä kun he muutenkin tykkäävät selittää itseään.
Chumbawamba on julkaissut aiemmin myös kopiosuojattuja ”CD-levyjä” mikä tuntuu vielä räikeämmältä ristiriidalta bändin ns. arvomaailman kanssa. Yhtyeen lyriikat ovat kyllä kapinaa vallassa olevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan, mutta ei sillä ole juuri merkitystä jos musiikki on pohjimmiltaan kauppatavaraa. Tosiasiassa Chumbawamba ei tee muuta kuin paketoi ”yhteiskuntakritiikin” popkappaleiksi joita kuluttamalla ihmiset voivat kuvitella ilmaisevansa poliittista näkemystään. Copyright nimenomaan kannustaa passiivisuuteen, siinä missä creative commons -lisensointi antaa kaikille luvan ottaa musiikin omakseen, häivyttää tuottajan ja kuluttajan välisen erottelun.
Chumbawamba tuntuu siis edustavan samaa kapitalistista maailmanparannusta jota Live Aid ja kaiken maailman hyväntekeväisyystapahtumatkin. Kapitalismin piirissäkin voi saavuttaa hyvää, mutta vain rajatusti. Myymällä musiikkia ja antamalla rahat Afrikan köyhille helpottaa kyllä tilapäisesti nälänhätää ja muita ongelmia, mutta ei puutu ongelmien ytimeen eli neokolonialistiseen maailmantalouteen. Rahalla voidaan ostaa länsimaille hyvä omatunto omasta moraalittomuudesta. Live Aid ei siis ollut sloganinsa mukaisesti ”päivä jolloin musiikki muutti maailman” vaan päivä jolloin musiikki teeskenteli muuttaneensa maailman.
Samaan jatkumoon kuuluu myös Chumbawamba, joka myy yhteiskuntakritiikkiään tuotteena sen sijaan että irtautuisi perinteisestä populaarimusiikin ansaintalogiikasta jota copyright edustaa. Se ei kannusta muuttamaan maailmaa vaan kuluttamaan ”maailmanparannusta”, koska mikään talouden rakenteissa ei uhkaa muuttua. Chumbawamban kuunteleminen ei uhkaa yhteiskuntajärjestystä, koska se on turvallinen kulutustapahtuma. Pelkät julkisuustempaukset tai sanoitukset itsessään eivät vielä tee musiikista kapinallista tai rohkeaa vaan vastakulttuurisen asenteen on tunkeuduttava syvemmälle, suoraan musiikin tuotantomekanismeihin, jotta se voisi todella viedä yhteiskunnallista muutosta eteenpäin.