Encoreista ja progerevittelyistä

Näin eilen ensimmäistä kertaa Niemisen & Litmasen livenä, enkä ollut vakuuttunut. Vaikka pyrinkin ennakkoluulottomuuteen, heidän esittämänsä jazzin muoto ei todellakaan ole genreni. Minusta se oli lähinnä tylsää taustamusiikkia, ei mitään sellaista mikä ansaitsisi paikkansa tapahtuman pääasiana, ja olivathan he nytkin vain lämppäri. Enemmän tuollainen musiikki mielestäni sopisi 70-lukulaisen agenttileffan taustalle tai ravintolaan soittamaan kun ihmiset syövät samalla. Soittajat olivat kyllä teknisesti taitavia, mutta taitoa käytettiin mielestäni ihan persoonattomasti. Viimeistään rumpusoolo sai minut toivomaan että olisin jossain muualla. En pidä sooloista noin muutenkaan, missään.

Eniten keikassa kuitenkin häiritsi encore. Siis sen lisäksi, että olisin toivonut bändin lopettavan aiemmin, Nieminen sanoi että ”meiltä kyllä loppuivat jo biisit”. Soittivat sitten jonkun klassikon, jonka nimeä en tiedä vaikka se kovin tutulta kuulostikin. Tuo lause sai minut ajattelemaan, että miksi pitää tulla soittamaan encorea jos ei ole edes biisejä sitä varten? Encoren pitäisi olla jotain ekstraa jonka yleisö saa bonuksena hyvänä päivänä, eikä takuuvarmasti joka ikinen kerta. Minua on aina ärsyttänyt se, että encorea todellakin pidetään usein itsestäänselvyytenä. Joskus bändit lähtevät lavalta puoleksi minuutiksi ja tulevat heti takaisin vaikka yleisö ei sitä edes mitenkään erityisen intohimoisesti vaatisi.

Toki olen huonompiakin encoreja kuullut: esimerkiksi Arcana ja Kuroshio Current ovat soittaneet encorena uudestaan jo keikan aikana kuultuja biisejä, koska muiden kappaleiden taustoja ei ollut mukana. Se vasta olikin typerää ja yksi syistä, miksi taustanauhoihin perustuvat live-esiintymiset eivät oikein vakuuta: eivät ne ole live-esiintymistä vaan pantomiimia, jossa ei ole todelliseen keikkailuun liittyvän spontaaniuden ja improvisaation mahdollisuuksia. Nieminen & Litmanen sentään varmasti osasi improvisaation taidon.

Toki encoret ovat välillä tervetulleita ja nautin niistä suuresti silloin kun niille on todella kysyntää ja aikaa. Niiden arvo vain menee jos niitä soitetaan aina, vaikka repertuaarissa ei olisi edes tarpeeksi kappaleita. Encorejen ei pitäisi olla suunniteltuja. Jos bändillä on tietty tarkkaan määrätty soittoaika, kuten festivaaleilla lähes aina on, he usein laskevat sen niin että siihen mahtuu myös encore. Jos kaikki tietävät että keikka kestää esimerkiksi tasan sen tunnin, mitä järkeä? Aikaa siinä vain hukkaan menee jos välillä pitää muodon vuoksi poistua lavalta.

Niemisen & Litmasen lisäksi illassa oli siis kyllä toinenkin esiintyjä, kotimaisen indiepopin ehdottomasti mielenkiintoisimpiin nimiin lukeutuva Eleanoora Rosenholm. Tuo oli neljäs kerta kun näin bändin livenä, ja siinä vaiheessa oikeastaan bändin kuin bändin keikat alkavat tuntua jo vähän saman toistolta. He kuitenkin tekivät kaikkensa välttääkseen tuon tunteen, onhan kyseessä kuitenkin erittäin hyvä livebändi.

Konsertissa heidän kappaleitaan on joskus vaikea edes tunnistaa samoiksi joita albumeilla kuulee, koska yhtyeen livesoitanto eksyy välillä hyvinkin kauas indiestä, jonnekin progen tietämille. Varsinkin Kodinrakennusohjeet tuntuu jokaisella kerralla kasvavan entistäkin eeppisemmäksi progerevittelyksi. Tällä kertaa keikka hieman kärsi, varsinkin aluksi, epäonnistuneesta miksauksesta, mutta uuden Älä kysy kuolleilta, he sanoivat -albumin kappaleet toivat mukavasti uutta väriä aiempiin näkemiini keikkoihin verrattuna.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.