Vielä kerran muistelen viime vuotta! Tällä kertaa DJ:n näkökulmasta. Lähinnä kyse on siitä, mitä ei ollut, sillä 2012 oli ensimmäinen vuosi sitten 2003:n kun minulla ei ollut yhtään DJ-keikkaa. Hiljaiseloon tulee kuitenkin ensi kuussa viimein loppu kun olen Synapsissa soittamassa levyjä. Erittelen tässä välivuoteni syitä sekä kirjoitan lyhyesti muiden gootti-DJ:den toiminnasta tänä vuonna (soittotilastot!).
Syytän ”keikkatauostani” tekijänoikeuslainsäädäntöä, vaikka ei se niin yksinkertaista oikeasti olekaan. Kyse oli ensi sijassa omasta formaattikriisistäni. En haluaisi enää ostaa fyysisiä levyjä, koska ne ovat epäekologisempia kuin tiedostot. Asia ei tosin ole aivan noin yksiselitteinen ja palaankin aiheeseen luultavasti lähitulevaisuudessa. Kuuntelen joka tapauksessa kaiken musiikkini tietokoneelta, joten CD:t ja vinyylit ovat parhaimmillaankin vain varmuuskopioita, hyllynkoristeita ja statussymboleita, eli eivät sinänsä mitään kovin tärkeää – varsinkin kun varmuuskopiot saa ulkoisella kovalevyllä paljon pienempään tilaan. Hienot kansitaiteet ovat tietenkin asia erikseen, mutta eipä niitäkään rehellisyyden nimissä tule kovin usein ihailtua.
Tiedostomuotoista musiikkia ei kuitenkaan ole mitään järkeä ostaa jos on DJ, ja ajattelee joskus soittavansa kyseisen teoksen julkisesti. Latauksen hintaan ei nimittäin sisälly oikeutta soittaa teos julkisesti, vaikka se sisältyy fyysiseen äänitteeseen. Käytännössä on siis maksettava musiikista kahdesti: ensin oikeudesta käyttää sitä yksityisesti, sitten oikeudesta esittää se julkisesti. Teostossa on perinteisesti viilattu lain pilkkua ja intetty että samasta asiasta ei tarvitse maksaa kahdesti, mikä teoriassa onkin totta. DJ:n näkökulmasta kyse on kuitenkin yhdestä, ei kahdesta, tuotteesta: julkisesti soitettavasta teoksesta. Tero Uuttana on tehnyt absurdeja, mutta valitettavan todenmukaisia, laskelmia eri levyjen DJ-käytön kustannuksista formaatista riippuen.
Ilmeisesti formaattien tasa-arvoisuutta paremmin tekijänoikeusjärjestöjen logiikkaan sopii paljon paremmin seuraava, todellinen tilanne: esimerkiksi Coph Nian Shape Shifter ja Deutsch Nepalin Erotikon ovat loppuunmyytyjä CD-levyjä, jotka voi ostaa BandCampista haluamassaan tiedostoformaatissa. Olisin tuossa tovi sitten ostanut jomman kumman, mikäli olisin samalla vaivalla ja hinnalla voinut soittaa tiedostoja julkisesti. Koska se ei ole mahdollista, ostan luultavasti nuo levyt joskus käytettynä. Vaikka levyt eivät olisi loppuunmyytyjä, suosisin silti käytettyä ekologisista syistä. Eli tekijänoikeuslainsäädäntö johtaa tässä tapauksessa konkreettisesti ja yksiselitteisesti siihen että tekijä ei saa rahaa työstään.
Ongelma on tietysti sekin, etten suostu maksamaan MP3-tiedostoista. Jotta olisin valmis ostamaan musiikkia yksinomaan latauksina, haluan sen häviöttömässä formaatissa. En voi sanoa oikeasti nykyisellä äänentoistolla kuulevani mitään eroa 320 kbps-MP3:n ja FLAC:in väliltä, mutta kyse on periaatteesta ja siitä, että kuuntelen ehkä musiikkiani tulevaisuudessa jollain toisella laitteistolla. Lataaminen ei ole mikään syy siihen että haluaisin musiikkini huonompilaatuisena kuin CD:llä.
Muutoksia asiaan on ehkä tulossa. Nyt on käynnissä kansalaisaloite Järkeä tekijänoikeuslakiin, mutta en tiedä vaikuttaako se tähän asiaan. Aloitteessa mainitaan DJ:t yhdessä kappaleessa, jonka sisältö on kuitenkin niin vaikeaa kieltä etten tajua mitä se tarkoittaa. Harmi kyllä, että tieto lakialoitteesta kantautui korviini vasta tässä vaiheessa, kun sille ei ilmeisesti voi tehdä enää muuta kuin allekirjoittaa sellaisenaan. Eduskuntatasolla Oras Tynkkynen teki aiheesta kirjallisen kysymyksen vajaa vuosi sitten, mutta ministeri Paavo Arhinmäen vastaus (luettavissa edellisen linkin takana) oli aivan Teostolle tyypillistä tyhjänjauhamista, josta ei oikeastaan huomaa mistään että kirjoittaja olisi edes lukenut Tynkkysen kysymystä. Joku uudistus DJ-lisenssimenettelyyn on joka tapauksessa tulossa, mutta en pidätä henkeäni.
Pienempi DJ-indentiteettikriisi on liittynyt musiikkityyleihin. Goottialakulttuuriin kuuluu niin monenlaisia musiikkityylejä, että kaikkiin on hankala keskittyä. Puhumattakaan siitä, että olen alkanut enenevissä määrin kuunnella myös ihan muuta musiikkia. En ole siis osannut päättää mitä soittaisin DJ:nä tai mitä levyjä ostaisin. Molemmat kriisini oikeastaan ratkaisi se, että sain n. 50 alan levyä käytettynä ja ilmaiseksi, joten kokoelmani sai kaipaamansa piristysruiskeen ilman että minun tarvitsi käyttää rahaa tai tehdä varsinaisesti omia päätöksiä musiikkilinjausteni suhteen.
Koska en itse tehnyt keikkoja, saatoin keskittyä tarkkailemaan toisten DJ:den toimintaa. Viime vuonna esimerkiksi huomasin ensimmäisen kerran että DJ biittimiksasi goottiklubilla. On niin varmasti aiemminkin tapahtunut, mutta luultavasti olen vasta nyt oppinut kiinnittämään siihen tarpeeksi huomiota noteeratakseni. Elektronisen Top 100:n kautta olen myös oppinut ymmärtään DJ-kulttuuria laajemminkin ja tajuan miksi tämä goottikulttuurissa yleinen soittolistojen julkistaminen netissä on vähän niin kuin vanhan koulun DJ-periaatteiden vastaista.
Soittolistan julkistaminen on kuin liikesalaisuuden paljastaisi; ennen internetiä ja CD:ät DJ:t tietoisesti suttasivat levyjään ettei kukaan vain saisi tietää mitä ne sisältävät. Samalla biittimiksaava ja musiikkia luovasti muokkaava DJ myös antaa seteistään kunnian levyttäneille artisteille ja vähättelee omaa työtään. Nämä jutut ovat tietysti vähemmän tärkeitä goottiklubeilla, kun DJ:t eivät varsinaisesti kilpaile keskenään ja ovat muutenkin enemmän musiikinvalitsijoita kuin miksaajia. Ehkä tämä asetelma on kuitenkin muuttumassa, koska miksaus on mutuni mukaan yleistynyt ja soittolistoja julkistetaan aiempaa vähemmän. En minä oikeastaan itseänikään voi DJ:ksi kutsua koska painan lähinnä play-nappia oikeassa kohdassa ja valitsen levyt huolella. Tekisi mieli kyllä harjoitella biittimiksausta, mutta se on aika vaikeaa ilman omia laitteita.
Sitä en osaa sanoa, onko muilla gootti-DJ:llä ollut vastaavaa formaattikriisiä kuin minulla. CD taitaa olla edelleen se ykkösformaatti, vinyyliltä soitetaan lähinnä musiikkia jota ei ole julkaistu CD:llä – jos levysoitin on käytettävissä. Tein soittolistatilastot soitetuimmista kotimaisista bändeistä ja kappaleista vuosina 2000-2012 ja siellä on kyllä paljon materiaalia joka on julkaistu CD:llä vasta aivan viime vuosina ja yksi biisi joka ei vieläkään ole saatavilla digitaalisena. Tiedostomuotoista musiikkiakin ilmeisesti joskus soitetaan, mutta en tiedä onko se lisensoitua vai luvatonta. Itse en kyllä uskalla ruveta kokeilemaan onneani kun ratsioitakin todistettavasti tehdään. Ei tosin välttämättä ole tuon viime kevään tapauksen jälkeen tehty, kun sillä saatiin niin paljon kielteistä julkisuutta.
Lopuksi vielä tilastoista tarkemmin. Jatkoin vuosina 2010-2011 hyväksi havaistemaani suhteellista laskemistapaa eli listasin sitä mitkä esittäjät ja yhtyeet ovat kasvattaneet soittomääriään suhteellisesti eniten viime vuonna. Tuloksena siis Nousijalista 2012, joka on osittain saatavilla myös Spotifyssa. Yhden vuoden ajalta tuli kasaan kuitenkin sen verran vähän DJ-soittolistoja (verrattuna vuosiin ’10-’11), ettei näistä tilastoista tullut yhtä jännittäviä kuin edellisistä – biisitkin ovat enimmäkseen vanhoja klassikkoja eikä uusia julkaisuja. Kotimaisten esittäjien soittojen tilastointiin (koko siltä ajalta jolta olen soittolistoja kerännyt) minua innosti vuoden 2012 suuri suomalaisten julkaisujen tulva, joka ei kuitenkaan tilastoissa vielä erityisemmin näy.
PS. Lainsäädäntö ei sinänsä ole syypää moniin näistä ongelmista, koska se ei millään tapaa määrittele lisenssimaksujen määrää tai keräämisen tapaa, vaan syyttävällä sormella on oikeampaa osoittaa Teoston ja etenkin Gramexin suuntaan, jälkimmäisellä kun on täysin järjettömät käsitykset kohtuullisista korvauksista.
Soitin klubilla ensimmäistä kertaa muistaakseni 2004. Sen jälkeen olen muuttanut viidesti – ja kahdesti asuinmaata, joten voinet arvata, että formaattikriisi on tuttu täälläkin. Muutettaessani Hollantiin yhden huoneen asuntoon jätin kaikki levyni Suomeen ja päätin, etten enää osta levyjä. No, se päätös ei tietenkään pitänyt, joskin olen koettanut olla hankinnoissani tarkempi. Joudun tosin edelleen aina Suomessa käydessäni dumppaamaan kasan levyjä varastoon, koska asun ahtaasti, eikä kirjahyllyyn yksinkertaisesti mahdu yhtään mitään lisää. Useimpia levyjä ei kuitenkaan tiedostomuodossa saa ja niihin liittyy myös omat ongelmansa, kuten mainitsitkin, joten jos ostan, ostan yleensä fyysisen äänitteen.
Olen samaa mieltä FLAC/mp3-epätasapainosta. Yleisesti pyydetty 1 eur yksittäisestä mp3:sta on liikaa – siihen hintaan pitäisi saada valita jo FLAC tai vastaava. Harva musiikkikauppa kuitenkaan myy niitä. DJ:n kannalta tähän tosiaan liittyy sitten vielä omat lisäongelmansa – olisi kätevää, jos voisi ostaa tiedostona juuri sen raidan, mitä haluaa soittaa (monilta levyiltä ei kuitenkaan DJ-käytössä välttämättä kaipaa niitä muita raitoja) ja tämä mahdollistaisi helpomman yleisötoiveiden toteuttamisen jne. DJ:n kannalta tiedostot ovat kuitenkin ”rikkinäisiä tuotteita” tuon lisensointiongelman vuoksi. Erityisen hauskaksi tilanteen tekee se, että goottipiirit ovat niin pienet, että varmaan jokaisen gootti-DJ:n kavereissa on muusikkoja, jolloin on tietysti houkuttelevaa soittaa kavereiden uusia biisejä/demoja, joista niistäkin pitäisi maksaa lisensointimaksua. => ”Ups, olen rikollinen!” -skenaario toteutuu todella naurettavalla tavalla. Kenenköhän etu tämä olikaan?
Kiinnitin huomiota tekstissä tähän kohtaan:
”En voi sanoa oikeasti nykyisellä äänentoistolla kuulevani mitään eroa 320 kbps-MP3:n ja FLAC:in väliltä”
On ihan totta että kotisterkoilla ei pysty tuota eroa kuulemaan, mutta kun tekstissä muutenkin käsiteltiin klubisoittoa, niin voin kokemuksesta sanoa että ero on ISO jos alla on kunnollinen klubi-PA.
MP3-pakkaus ilmeisesti poistaa paljon niitä juttuja musasta, joita ei nimenomaan tietoisesti _kuule_, mutta klubi-PA:ssa eron _tuntee_ heti – bassosta uupuu se todellinen voima ja keskiäänistä puuttuu erottelu (= melodiaosasto on täyttä puuroa). Olen useasti ihan tanssilattian reaktioita katsomalla nähnyt milloin DJ:llä soi MP3:nen, ja kun on käynyt kysymässä DJ:ltä niin veikkaukset ovat järjestään osuneet oikeaan.
Voin demonstroida tätä asiaa joskus kun on aikaa ja PA pystytettynä. Joka tapauksessa kannattaa klubisoitossa käyttää vain alkuperäisiä CD:tä tai FLAC:eja (joko CD:ltä ripattuja tai sitten suoraan studiomastereista enkoodattuja).
Kalle: Noin olen arvellutkin, mutta en ole omakohtaisesti päässyt toteamaan eroa. DJ:n kannalta tuo kyllä on juurikin se MP3-musiikin suurin ongelma. Rikkinäisiä tuotteita siis lisenssisotkuista riippumattakin.
Kiitos, opin taas jotain uutta: ”Latauksen hintaan ei nimittäin sisälly oikeutta soittaa teos julkisesti, vaikka se sisältyy fyysiseen äänitteeseen.” Sekä tekijänoikeudet että formaattikriisi ovat ilmiselvästi heittäneet soraa levylautasellesi ja saaneet sinut pitämään välivuoden.
Kuunneltuani nyt perjantaina Teoston edustajan luennointia, aloin pohtia, että missä määrin nämä tekijänoikeusjärjestöt ovat tuottaneet jo siinä määrin pelotteita, että niiden seurauksena torit, turut ja luovat toimijat ovat hiljentyneet.
Blogisi osoittaa, että et ole harrastelija ja hallitset nämä kuviot, ja silti tekijänoikeudet ovat hyydyttäneet sinunkin toimintaasi. Itse olen huolissani myös harrastelevasta ruohonjuuritasosta, joka tietää juuri sen verran, että kuvioon liittyy tekijänoikeuksia, mutta ei sitten juuri sen enempää. Pelotteen seurauksena nämä harrastelijat sitten kokevat, että on kaikista turvallisinta jättää se spontaani taidepläjäys toteuttamatta.
Itse esiinnyin melko spontaanisti joitakin vuosia sitten Taiteiden yönä kirjakaupassa (laulukeikka taustanauhoilla). Teosto muisti myöhemmin kirjakaupan omistajaa laskulla. Me molemmat säikähdimme ja seuraavana vuonna meille kummallekaan ei tullut enää mieleenkään moinen hauskanpito.
Nyt perjantaina tekijänoikeusluennon aikana esitettiin kysymys, että voiko kysyjä mennä liikuntatunnin ohjaajan sijaiseksi ja soittaa tunnilla taustamusiikkia. Teoston edustajan vastaus oli, että olisi helpointa sanoa olevansa sairas ja jättää työkeikka väliin. Myöhemmin hän tosin otti vähän tästä vastauksestaan takaisin ja korosti, että tarkoitus ei ole hävittää iloa tästä elämästä. Oivalsin kuitenkin, että en ehkä olekaan ainoa tässä maassa, joka kieltäytyy vaatimattomista, perhejuhlien ulkopuolisista esiintymispyynnöistä vain siksi, että tekijänoikeudet ovat pelottaneet hiljaiseksi. En myöskään halua ottaa pikku keikoista takkiini, sillä ilmaiskonsertistakin on tilitettävä Teostolle (minimilaskutus 24 euroa; 12 senttiä / yleisössä oleva kuuntelija).
Olenkin vahvasti sitä mieltä, että vaatimattomalla, ei-kaupallisella tasolla pitäisi olla ”kuntasopparia” vastaava ”valtiosoppari”. Tuo kuntasopimushan mahdollistaa jo tällä hetkellä laulun, tanssin ja vaikka minkä sirkustelun kouluissa, kirjastoissa ja muissa kunnan foorumeissa.
Tämä kommenttini lipesi melko kauaksi blogikirjoituksestasi, mutta tällä kertaa nyt näissä tunnelmissa syksyisenä sunnuntaiehtoona. :)