Hyvistä ja huonoista keikoista – livemusiikin taksonomia, osa 1

Maallikkona olemisessa on se hyvä puoli, että voi rauhassa kritisoida muusikkoja asioista joista ei tiedä mitään. Nyt kritisoin keikkailusta, mutta lupaan myös kehua. Silloin kun aloitin varsinaisesti musiikkiharrastukseni, en juurikaan välittänyt keikoista. Ajattelin vain että miksi turhaan maksaa itsensä kipeäksi siitä, että joutuu hirveällä vaivalla matkustamaan jonnekin ja sitten kuuntelemaan ihan liian kovalla äänenvoimakkuudella musiikkia, jota voisi aivan hyvin kuunnella myös kotonakin.

Arvatenkin olen muuttanut mieltäni aika radikaalisti noista ajoista ja tullut todenneeksi, että parhaimmillaan livemusiikki vaikuttaa tavalla joka ei ole missään muualla mahdollista. Mikään ei aiheuta samaa hurmoksellista itsensä kadottamisen tunnetta kuten parhaat keikkakokemukset. Kovin innostukseni alkaa kuitenkin olla jo ohi, eikä yli 250 keikkaa nähneenä jaksa enää joka suuntaan repiä itseään. Tällä keikkakokemuksella voi jo sanoa, että aivan mikä tahansa ei enää säväytä.

Keikassa pitää olla jotain ainutlaatuista ja ihmeellistä että se enää tuntuu missään. Hyvään keikkaan ei sinänsä tarvita paljoa, kuten Simon Finnin esiintyminen osoitti. Tarvitaan vain ihminen ja kitara, ja jo niillä voi saada aikaiseksi intiimin musiikkikokemuksen, jollaista ei voi kokea yksinään. Parhaat keikat ovat niitä, joissa todellakin voi unohtaa itsensä. Tulee harvinainen ykseyden tunne: tunne siitä että on yhtä muun yleisön, esiintyjän ja musiikin kanssa.

Tuohon Finn ei aivan pystynyt, lähinnä siksi että tuollainen musiikki ei ole kovin fyysistä ja äänekästä, eikä se siten voi olla niin läpitunkevaa ja vastustamatonta kuin livemusiikki parhaimmillaan. Toinen ongelma oli se, että yleisöä oli hyvin vähän. Vaikka musiikki on aina yksilöllinen kokemus, parhaat keikat saavat silti kokemaan omituisen illuusion yhteisöllisyydestä. Tunnen itseni sulautuvan massaan, olevani osa yhtä suurta symbioottista olentoa. Voisikin sanoa, että keikat vastaavat minulle parhaimmillaan uskonnollista kokemusta.

Olen myös huomannut, että sillä ei suoranaisesti ole väliä, onko esiintyvä bändi entuudestaan tuttu tai levyltä kuultuna mistään kotoisin. Ennakkotiedoilla ja -oletuksilla ei ole merkitystä jos keikalle osaa mennä avoimin mielin, eikä välttämättä loistavan keikan heittänyttä orkesteria tule koskaan kuunneltua levyltä. Toki parhaat kokemani keikat ovat olleet pitkäaikaisten suosikkieni Depeche Moden ja Nine Inch Nailsin Suomen-konsertit, mutta lähestulkoon yhtä hurmiollisia keikkoja ovat vetäneet esimerkiksi Boredoms tai no Xivic, vaikka en kumpaakaan ollut kuullut koskaan ennen keikkoja.

Voisi sanoa että hyviä keikkoja on kahdenlaisia: intiimejä ja spektaakkeleita. Simon Finnin keikka oli intiimi; Nine Inch Nails on hyvä esimerkki toisesta ääripäästä, spektaakkeleista. Intiimit keikat tapahtuvat pienissä tiloissa eikä niissä ole hirveästi lavashow’ta kun taas spektaakkelit tapahtuvat isoissa tiloissa, niissä on suureellinen lavashow, ja yleisö muodostaa yhden suuren hurmiollisen massan. Intiimit keikat ovat luonnollisesti marginaalisten bändien heiniä, koska heillä ei ole resursseja järjestää suuria ja visuaalisesti huikeita esiintymisiä. Tällöin kannattaakin panostaa juuri siihen intiimiyteen ja musiikin soittamiseen.

Isommat bändit, kuten Nine Inch Nails, voivat sitten sijoittaa rahaakin keikkoihinsa ja tehdä suuria lavarakennelmia, hienoja visuaaleja ja vaikka mitä. Spektaakkelimaisille keikoille osallistuminen ei välttämättä edes edellytä erityisen hyvää musiikkia, koska koko show’n suureellisuus kompensoi niin paljon. Ei se musiikki tietysti ihan mitä tahansa kuraa voi olla, mutta minä olen esimerkiksi jollain kierolla tavalla ihaillut aina Robbie Williamsin keikkoja, vaikka hänen musiikkinsa onkin radiosta kuultuna ihan kamalaa.

Hyvän esimerkin siitä kuinka NIN panostaa keikkoihinsa, löytyy Wiredin nettisivuilta. Jos vain videokuva kiinnostaa eikä huvita lukea pitkää artikkelia, kannattaa skrollata jonkun verran alaspäin niin löytää 12-minuuttisen koosteen menneen Lights in the Sky -kiertueen visuaalisesta asusta. Harmillisesti yhtye yleensä panostaa eniten keikkojensa visuaaliseen puoleen Amerikan kiertueillaan. Ymmärrettävistä syistä Eurooppaan tullaan pienemmällä kokoonpanolla, eivätkä Suomen-keikat ole siksi olleet aivan yhtä spektaakkelimaisia. Toinen näkemäni NIN-keikka, Helsingin Jäähallissa, olikin pieni pettymys, koska visuaalit olivat minimissään eikä soitantokaan ollut yhtä kikkailevaa teknologiarunkkausta kuin NIN:in keikoilla parhaimmillaan.

Teknologiarunkkauksessakin voi mennä liian pitkälle, ja sellaiset tapaukset ovatkin lähes säännöstään huonoimpia näkemiäni keikkoja. Hyvästä teknologiarunkkauksesta paras esimerkki oli Einstürzende Neubautenin mennyt Tavastian-keikka: lavalla oli järjetön määrä toinen toistaan kekseliäämpiä ”soittimia”. Huonoa teknologiarunkkausta taas edustavat useat dark ambient ja noise-artistit jotka esiintyvät klassisella läppäri ja kaljapullo -kokoonpanolla. Sinänsä kitara ja laulu -kokoonpano ei ole paljon monipuolisempi, mutta se on kuitenkin paljon eläytyvämpi ja inhimillisempi esiintymismuoto. Tosin voi toki kitarankin kanssa esiintyä tylsästi, aivan kuten läppärin kanssa voi esiintyä kiinnostavasti. Ainakin luulen niin, en ole sellaista kyllä koskaan nähnyt.

Läppäri ja kaljapullo -keikathan koostuvat siitä, että ”artisti” on yksin lavalla ja esittää soittavansa musiikkia kannettavalla tietokoneella vaikka oikeasti pelaakin pasianssia, ja juo välillä kaljaa. Läppärin lisäksi kyseessä voi toki olla jokin muukin tekninen vimpain tai vaikka useampi, mutta luonteenomaista on se, että esiintyminen on erittäin staattista ja tylsää, aivan kuin katsoisi DJ:n soittavan musiikkia. Eikä edes hyvän biittimiksaavan DJ:n vaan tavanomaisen ”levynvaihtajan”. Esitystä yritetään usein värittää taustaprojektioilla, mutta ei sekään auta, jos taustaprojektio on yhtä tylsä kuin itse esiintyminenkin.

Konemusiikkiartistit tuntuvatkin keikkailevan aivan liian paljon. En oikein ymmärrä mitä järkeä kaikkien bändien on väkisin ruveta keikkailemaan. Tuskin keikkaelämä niin hohdokasta on, että kannattaa lähteä tien päälle jos ei oikeasti ole mitään tarjottavaa yleisölle. Konemusiikkia voi toki esittää livenä aivan uskomattoman hienosti, mutta usein ne ovat konemuusikkoja jotka ovat vastuussa myös kaikkein tylsimmistä keikoista.Kaikkein turhauttavinta on se, jos ilmiselvät ”oikeat” soittimet tulevat taustanauhalta. Jos ei saa kasattua kunnon livebändiä, jossa suurin osa esitetystä musiikista todella soitetaan livenä, on minusta täysin turha lähteä keikkailemaan.

Pelkästään se, että tekee musiikkia, ei mielestäni riitä vielä siihen että rupeaa keikkailevaksi artistiksi. Pitää osata myös esiintyä. Genrellä ei siis sinänsä ole väliä, eikä edes sillä onko ujo ihminen vai ei, koska keikoista voi tehdä mielenkiintoisen muitenkin kuin heilumalla hullun lailla ja laulattamalla yleisöä. Keikassa pitäisi kuitenkin olla jotain mikä on enemmän kuin levymusiikin toistamista mekaanisesti lavalla. Joko esiintymisen pitää olla visuaalisesti kiinnostavaa tai sitten musiikin pitää poiketa tarpeeksi levytetystä versiosta, kuulostaa todella livenä soitetulta, ainutlaatuiselta. Parhaimmillaan nämä molemmat elementit ovatkin kasassa.

Tämä syksy on muuten harvinaisen hyvää keikka-aikaa. Itse odotan kaikkein eniten The Tiger Lilliesin keikkaa, koska musiikkinsa marginaalisuudesta huolimatta bändi on käsittääkseni hyvin teatraalinen ja visuaalinen live-esiintyjä. Ei se upea visuaalisuus aina edes suuria taloudellisia panostuksia vaadi jos vain kekseliäisyyttä riittää. Eikä keikan hyvyys ole siihen käytetystä rahasta kiinni. Tärkeintä on loppujen lopuksi se, että todella esiintyy kaikesta sydämestään. Ei sellainen vilpittömyys ja into voi olla tarttumatta vähänkään vastaanottavaiseen yleisöön.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.