Nostalgiatrippi IV: 2006-2007

Aiempaa musiikkimakuani luonnehti jonkin sortin kapeakatseisuus. Fanipoikavaiheessa minua kiinnosti vain muutama hassu bändi, goottipoikavaiheessa oli tärkeintä että musiikki oli synkkää! Metalli oli kuitenkin liian aggressiivista eikä sellaista sisäänpäinkääntynyttä ulinaa. Paitsi tietysti se Paradise Lost tai vaikkapa My Dying Bride.

Aloin kuitenkin pikkuhiljaa tajuta, ettei kannata keräillä hulluna muutaman bändin levyjä eikä myöskään hirttäytyä jonkin tietyn genren tai skenen rajoihin. Maailmassa on liikaa hyvää musiikkia jotta kannattaisi keskittyä kompletismiin parin bändin kohdalla. Sen sijaan minussa alkoi kasvaa käsitys, että jokaisessa genressä on jotain hyvää. Vaikka olenkin ennakkoluuloinen monen suhteen, se on vain ennakkoluulo. Tarvitsee vain kaivaa syvemmältä.

Levyjen keräilyn tilalle tuli eräänlainen hankintojen otosmaisuus. Selvitin internetistä mikä on jonkin kiinnostavan bändin arvostetuin levy ja sitten hankin sen. Tai kokoelmalevyn. Sitten oli taas seuraavan bändin vuoro. Jokainen bändi ja genre rupeaa kuitenkin jossain vaiheessa toistamaan itseään, joten siinä vaiheessa on aika siirtyä eteenpäin. Maailmasta eivät kuitenkaan musiikit koskaan lopu.

Vuodet 2006-2007 saavat tässä nostalgiatrippailussa nyt ajan pituuteen verrattuna kohtuuttoman suuren osuuden, koska ne edustavat juuri niitä vuosia kun musiikkimakuni alkoi toden teolla laajentua ja aloin muuttua nykyisenkaltaiseksi eklektiseksi musiikinystäväksi. Olin kyllä entistä enemmän mukana goottiskenessä, mutta en enää varsinaisesti musiikin takia vaan siksi että kaverit olivat gootteja tai pitivät siitä musiikista.

Jatkoin klubi-DJ:nä ja aloitin oman radio-ohjelmankin. Radiossa oli mukava soitella musiikkia täysin ilman mitään soittolistarajoituksia. Klubeilla on toki kiva tanssittaa ihmisiä, mutta kun ei ole väliä sillä tanssittavuudella, voi lähteä kunnolla revittelemään. Se sopikin hyvin musiikkimakuni laajenemiseen, sillä pääsin esittelemään musiikkilöytöjäni kokonaan genrerajoista välittämättä.

Swans: Children of God / World of Skin; levynkansi

Osa IV: 2006-2007 – Eklektikkovaihe

Sydämeni sykki alkuvuodesta 2006 edelleenkin varsin vahvasti elektroniselle tanssimusiikille, ja löysin 1990-luvulla kokonaan ohitseni menneen Underworldin. Se Trainspotting-biisi oli tietysti tuttu, mutta muu tuotanto tuli tutuksi vasta nyt. Bändin klassikkokauden biisit ovat ihan törkeän pitkiä ja monotonisia, eikä sanoituksiakaan voi kovin monipuolisiksi sanoa. Silti siinä oli jotain sellaista synkkää meininkiä jota myös goottiskenen tanssimusiikissa oli. Bändin paras biisi saattaa olla 1. Shudder / King of Snake. Viimeisimpiä elektronisia goottibändejä, joista tuli henkilökohtaisesti tärkeitä, oli Project Pitchfork (2. Timekiller oli last.fm:n mukaan oli näemmä ahkerassa soitossa jo joulukuussa 2005).

Jatkoin neofolkiin tutustumista edelleen, ja eksyin pian jo martial industrialinkin puolelle. Blood Axisin 3. Storm of Steel ja Boyd Ricen 4. People osuivat juuri sopivasti pahimpaan misantropiavaiheeseeni. Ajan kovia hittejä olivat myös Puissancen Hail the Mushroom Cloud ja Release the World. Myös jälkimmäinen löytyy YouTubesta, mutta ei sitä voi linkata koska siinä videossa on käytetty Comic Sansia. Ehkä se on joku tarkoituksellinen todiste ihmiskunnan mielettömyydestä. Näitä aikoja muistellessa tulee kyllä sellainen hellyyttävä ”voi pientä ihmisvihaajaa, tui tui” -reaktio mennyttä itseään kohtaan.

Juuri kun fanipoikavaihe jäi taakse ja ajattelin ettei yksittäisiä suuria suosikkibändejä enää voi tulla, rupesin kuuntelemaan Michael Giran luotsaamaa Swansia, koska se tuli jatkuvasti esille Current 93:n, Coilin ja näiden muiden tuoreiden löytöjeni yhteydessä. Aloitin sieltä vaikeimmasta päästä eli brutaalista varhaistuotannosta. Lopullisesti se oli kuitenkin menoa kesällä 2006 kun löysin suuren etsinnän jälkeen kaikkialla ylistetyn mutta ajat sitten loppuunmyydyn White Light From the Mouth of Infinityn (1991). Yksi tuon levyn (ja maailman!) parhaista biiseistä on 5. Miracle of Love.

Yritin siinä samalla kyllä vähän jo ravistella harteiltani pakkomieltä synkkyyteen ja rupesin kuuntelemaan Princeä. Se nyt ei sinällään ole niin iso irtiotto musiikkimaussani miltä kuulostaa, koska myös Princen keskeisiä teemoja olivat seksuaalisuus ja uskonto. Suosikkilevyni on kaiketi jokseenkin harhaoppisesti Diamonds and Pearls (1991). Esimerkiksi 6. Gett Off on yksi parhaista Princen biiseistä.

Kun kuuntelee neofolkia, EBM:ää ja goottirockia ja on kiinnostunut skenestä kokonaisvaltaisesti, alkaa ennemmin tai myöhemmin tietysti kiinnostumaan tyylisuuntauksen perusteista eli punkista ja industrialista. Ajatus siitä, että musiikkia tehdään jollain löydetyllä romumetallilla hakkaamalla, kiehtoi minua jo ennen kuin tiesin että sellaista musiikkia on vaikka kuinka paljon. Sitten kuitenkin tuli vastaan Einstürzende Neubauten, muistaakseni jo joskus 2000-luvun alussa. Vasta 2006 rupesin kuuntelemaan bändi aktiivisemmin kun löysin Halber Mensch (1985) -mestariteoksen. Sitä ei tietenkään ole Spotifyssä, mutta muuta laatua kuitenkin: 7. Zebulon.

Olin varsinainen myöhäisherännäinen myös The Curen suhteen, varmaan siksi että ensikontakti bändiin oli Friday I’m in Love, jota en ole koskaan voinut sietää. Mutta sitten sain kuunneltua Faithin (1981) ja Pornographyn (1982) ja ymmärsin mikä se juju tässä nyt oikein on. 8. Primary on kova hittibiisi Curen varhaisesta synkistelytuotannosta.

Syksyllä 2006 jatkoin kesän ajaksi keskeytynyttä neofolkiin perehtymistä ja löysin :Of the Wand and the Moon:in (9. My Devotion Will Never Fade). Aloin myös pikkuhiljaa kiinnostua muustakin folkista ja varmaan jotenkin Swans-vertausten tai kavereiden suositusten kautta löysin David Eugene Edwardsin bändit 16 Horsepower ja Wovenhand. Varsinkin jälkimmäisen synkkä kristillisyys vetosi kuin Gira ikään (10. Winter Shaker).

Vuoden 2006 viimeisiä musiikkilöytöjä oli dark cabaret -yhtye The Dresden Dolls (11. Shores of California). Aluksi minulla oli yhtyeeseen melkoinen viha-rakkaus-suhde, koska räiskyvässä kabareemaisessa dramaattisuudessa oli jotain suuresti ärsyttävääkin. En kyllä enää muista mitä se on voinut olla! Dark cabaret’sta pitämään oppiminen on kai ollut yksi keskeisimpiä oppituntejani siitä että musiikin ei tarvitse olla aina niin vakavaa!

Freak folk, free folk, New Weird America/Finland ja vastaavat leimat alkoivat tulla tutuksi vuonna 2007. Selvähän se on, että tarvitsin jonkun etuliitteen folkille. Animal Collective (12. Kids on Holiday) se viimeistään näytti minulle että musiikki ei ole vakavaa. Ihan kuin pienten musiikkikoululaisten mekkalaa kuuntelisi! Viimeinen merkittävä neofolk-löytö taas oli Sol Invictus (13. Media).

Jatkoin goottiskenen rajojen tutkimista kun etsin EBM:ää ja futurepopia raskaampaa ja vähän vähemmän suoraviivaista tanssimusiikkia. Sellaista jota kotonakin jaksaisi kuunnella. Rhythmic noise löytyi täyttämään tätä tyhjiötä ja koska Winterkälteä ei ole Spotifyssä, soittolistalle valikoituu Iszoloscopen 14. The Apocryphal Market. Sitä oli hauska soittaa lähibaarin kanta-asiakkaille ja toivoa ettei saa turpaan ja/tai porttikieltoa.

Vanhan koulun industrial alkoi kiinnostaa yhä enemmän. Throbbing Gristle, Cabaret Voltaire, Test Dept., kaikki hienoja bändejä joilta löytyy Spotifystä vain vääriä levyjä. Jälkimmäinen on sen verran kova että tähän väliin on otettava YouTube apuun. SPK:lta sentään löytyy tämä hieno Rob Halfordin industrial rock -projektinkin samplaama kappale: 15. Beruftverbot.

Viehtymystäni kieroa huumoria ja vähän vinksahtanutta tyylilajien sekoittelua kohtaan ruokki lisää Foetus (16. Anything (Viva!)) ja sitten rupesin kuuntelemaan sitä kammoamaani hip hopiakin. Dälekistä aloitin kuten kaltaisillani ennakkoluuloisilla ihmisillä on tapana (17. Paragraphs Relentless).

Loppuvuodesta 2007 heitin urakalla musiikillisia ennakkoluuloja pois, ja rupesin kuuntelemaan ihan sitä perusfolkiakin. Tai siis folk rockia ja psykedeelistä folkia jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Koska luotan hyvin paljon ”similar artists” -tyyppisiin suosituksiin ja virallisempiin yhteyksiin (yhteistyökuvioihin, yms.) artistien välillä, Michael Giran Young God Recordsin kautta löytyi mm. Akron/Family ja Devendra Banhart. Suurimman vaikutuksen teki silti Marissa Nadler (18. Thinking of You). Ne 60- ja 70-luvun ensimmäiset folk-bändit seurasivat sitten vuosi, pari myöhemmin. En ota niitä enää seuraavassa osassa erikseen käsittelyyn koska ihan joka ikiselle genrelle ei ole enää tilaa tässä vaiheessa kun musiikkimakuni alkaa rönsyillä loputtoman moneen suuntaan.

Goottiskeneen liittyvien genrejen ääriraidoilta löysin vielä dark ambientin, power electronicsin ja harsh noisen. Nämä ovat sen verran marginaalisia genrejä että Spotifystä on oikeasti jo todella vaikea löytää niitä keskeisiä artisteja. Esimerkiksi Lustmord ja Halo Manash ovat paljon parempia, mutta tässä on tyydyttävä Inadeen (19. Chapel Perilious). Loistavaa kamaa sekin, toki.

Dark ambientissa yhdistyy parhaimmillaan se aimmasta kuuntelemastani fiilistelymusiikista tuttu rauhoittavuus hieman uhkaaviinkin elementteihin, jotka herättävät sisälläni monenlaisia tuntemuksia. Dark ambient ei ole minulle samalla tavalla neutraalia musiikkia kuin ambient vaan se antaa paremmat ainekset meditaatiolle. Se virittää minussa esille useita eri taajuuksia koska se ei pyri kuulostamaan vain ja ainoastaan rauhoittavalta. Musiikin ritualistiset elementit ovat dark ambientissa tärkeitä. Vaikka laulua tai puhetta ei kappaleissa usein kuullakaan, kuuluu tämä genre silti samaan seksuaalis-hengelliseen jatkumoon kuin monet muutkin suosikkimusiikkini.

Viehtymykseni musiikillisia äärimmäisyyksiä kohtaan löysi täyttymyksensä pe:stä ja noisesta. Metalli ei ole koskaan ollut musiikkimaulleni keskeinen tyylisuuntaus ja olen jotenkin karsastanut sille ominaista ”rankkuutta”. Ehkä se muistuttaa minua liikaa radiosta kuulemastani perusrockista, jota vain soitetaan lujempaa, särötetymmin ja niin edelleen. Sen kyllä siis huomaa edelleenkin musiikkimaustani että olen lähtenyt nimenomaan elektronisen musiikin enkä sähkökitaran renkutuksen parista. Olen kyllä pikkuhiljaa pääsemässä eroon tästä erottelusta. Mutta se on sen viimeisen tripin teemoja sitten.

Power electronicsista siis löysin jotain mikä oli mielestäni tarpeeksi vihaista ja aggressiivista puhuttelemaan omaa synkkää puoltani. Kyse on kaiketi katarsiksesta. ”Musiikki” joka kuulostaa niin hirveältä, että se vastaa sitä kuinka hirveä paikka maailma on, auttaa kohtaamaan pimeät puolet itsestään ja muista ihmisistä. Viihteellisimmillään musiikki toimii eskapismina, mutta käytän musiikkia myös siihen että kiellän itseäni sulkemasta silmiäni maailman epäkohdille.

Toki power electronics on sekin viihdettä ja populaarimusiikkia, koska kohtaan sen kautta nämä epäkohdat median kautta välittyneesti enkä suoraan. Sillä tavalla turvallisesti. Koska elämäni perusedellytykset ovat kohdillaan, voin viihdytää itseäni järkyttymällä. Genre ei ole poliittista korrektiutta nähnytkään joten sen kautta voi tutustua turvallisesti tabuihin ja kulttuurimme äärirajoihin.

Toisaalta alunperin power electronicsissa minua viehätti juuri se kuinka ”epäkaupallista” se on. Rock-musiikin kapinan muodot – punk, black metal, gangsta rap – sulautetaan hyvin nopeasti osaksi monikansallista musiikkiteollisuutta. Alunperin aitona sosiaalisena kapinana syntynyt äärimmäinen musiikki otetaan hyvin nopeasti osaksi korrektia valtavirtakulttuuria. Se muutetaan viihteeksi, teatteriksi. Turvalliseksi pseudokapinaksi joka ei enää uhkaa vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita. Power electronics on kuitenkin huomattavan vaikea pakata tällaiseksi poliittisesti korrektiksi ja viattoman viihdyttäväksi paketiksi.

Spotifystä ei tosiaankaan löydy juuri mitään suosikkiartisteistani tästä genrestä, ja se on oikeastaan mielestäni soveliasta. Power electronicsin sielu tiivistyy rupuisissa C-kasettijulkaisuissa, joiden kannet on tehty liikkaa-ja-leimaa-menetelmällä ja sitten valokopioitu yksitellen jokaista kasettia varten. Kuvanlaatu on kiitollisen heikko, joten ei tarvitse oikeasti nähdä sitä mitä kuvottavaa ja rumaa siihen kanteen on oikeasti laitettu. Olisihan se sitten vähän hassua että sellaista musiikkia olisi Spotifyn kaltaisessa palvelussa. Sieltä ei siis löydy Mikko Aspan, Pekka PT:n tai STROM.ec:n tyyppien projekteja, eikä myöskään Green Army Fractionia tai Sutcliffe Jügendia. Pakko tyytyä Institutiin (20. Every Prison Cell Unites Us All).

Pian äärimmäisyyksien musiikista seurasi perässä myös noise, harsh noise, j-noise, kaikki sellainen. Rasittavaa kirkumista tarjoaa Masonna (21. Spectrum Ripper). Tavallaan musiikkimaussani on mukana myös sellainen itsetarkoituksellisen shokeeratuksi tulemisen tarpeen juonne. Samalla tavalla kuin haluaa katsoa kohuttuja ja järkyttäviä elokuvia löytääkseen omat rajansa, haluan kuunnella äärimmäistä musiikkia löytääkseni omat rajani. Haluaa tietää että voiko olla vielä jotain tätä rankempaa, ja haluaa tietää miten siihen itse mahdollisesti reagoisi. Se on tätä postmodernia emotionaalista turtumusta. Kun mikään ei enää tunnu missään tässä konsumeristisessa viriketulvassa.

Kyse ei kuitenkaan ole mulla mistään hipsteriydestä. Tässä vaiheessa elämääni olin jo päässyt yli siitä että käytän musiikkimakuani oman identiteettini rakentamiseen. En koe enää tarvetta listata suosikkibändejäni Facebookiin tai mitään muutakaan sellaista. En kuuntele ”mahdollisimman kamalaa mökää” siksi että olisin jotenkin uskottava. ”Katsokaa kuinka suvaitsevainen ja eklektinen elitisti olen!” Kyse on siitä että oikeasti saan syvällisiä kokemuksia äärimmäisestä musiikista. Koen että ne kasvattavat minua ihmisenä. Siitä huolimatta mitä edellä sanoin turtumisesta ja itsetarkoituksellisuudesta. Asiat kun eivät ole mustavalkoisia.

Viimeisessä osassa kerron siitä mihin musiikin äärirajoilta voi enää mennä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.