Tallenne on vankila

Ihmisillä on tapana olla kontekstiensa orjia, joiden on vaikea ymmärtää miten sopimuksenvaraisia monet itsestäänselvinä pidetyt asiat ovat. Esimerkiksi 1900-luvun ihminen tottui ajattelemaan että musiikkiteos ja musiikkitallenne ovat sama asia, mutta näin ei suinkaan ole. Musiikin, tai siis oikeastaan koko ihmiskunnan, historiassa äänite on todella uusi keksintö.

Äänite on hyvä esimerkki siitä miten teknologia muuttaa myös ajattelemisen tapoja. Se on keksintönä muuttanut ihmisten musiikkikäsitystä valtavasti. Vuosituhantinen elävän musiikin perinne väistyi 1900-luvulla äänitteen tieltä musiikin ensisijaisena muotona. Tällä on ollut merkittäviä vaikutuksia itse musiikkiin. Keskeisin on ehkä se, että äänite vangitsee musiikkiesityksen tiettyyn staattiseen muotoon. Nykyajan ihminen on tottunut ajatukseen että musiikki koostuu selvärajaisista biiseistä, joilla on selvärajainen alkumuoto. Kuitenkin, perinteisesti suuri osa musiikillisesta kokemuksesta perustuu muuntelulle ja improvisoinnille.

Ääniteajan alussakin oli vielä kohtuullisen yhdentekevää mikä oli kappaleen alkuperäinen versio. Traditionaaleja kansan- ja jazz-sävellyksiä äänitettiin lukuisina versioina välittämättä siitä kuka sen oikeasti on säveltänyt. Toisten sävellyksiä jopa omittiin röyhkeästi omiin nimiin. Myös rock-musiikin alku perustui hyvin pitkälti siihen että valkoiset tähdet coveroivat mustien tähtien hittejä. Vasta myöhemmin, kun rock-musiikin tietynlainen ”auteur”-painotus alkoi syntyä, 60-70-luvuilla, alettiin lyödä lukkoon nykyistä jäykkää käsitystä siitä miltä tietyn kappaleen pitää kuulostaa. Ajatusta, että biisi on aito ja oikea vain sen alunperin tehneen bändin esittämänä.

Paitsi sovitukseen, tämä pätee myös tuotantoon. Nykyajan korkean teknologian studiot ovat saaneet ihmiset tottumaan korkeisiin tuotantoarvoihin. Siihen että studiossa kikkaillaan loputtomasti ja kiillotetaan kaikki viimeisen päälle. Myös nykyinen tekijänoikeusajattelu perustuu samaan teknologiaan. Kun on joku todennettava, ainoa oikea alkuperäinen versio kappaleesta, voidaan se alistaa myös tekijänoikeuksille. On olemassa selvä dokumentti siitä kuka teki mitäkin ja milloinkin. Äänitteen myötä musiikki siis alistettiin omistettavaksi hyödykkeeksi. Fyysisen äänitteen lisäksi voi myös omistaa immateriaaliset oikeudet kyseiseen teokseen.

Musiikkitallenteen historia kuitenkin ulottuu vielä äänitettäkin kauemmaksi. Esimerkiksi Suomessa kansallismieliset fennomaanit nuotinsivat rahvaan lauluja nationalismin aatteesta käsin ja sen tueksi. Aineisto lokeroitiin käyttötarkoituksen ja tallentajien ennakko-olettamusten mukaan, jolloin kansanmusiikki esitettiin muuttumattomana perinteenä eikä jatkuvasti muuntuvana elävänä kulttuurina. Tietyt sävelmät liitettiin tiettyihin sanoihin, vaikka oikeasti kansan parissa samat sanat saatettiin laulaa usealla eri sävelmällä. Syntyi muuttumaton käsitys sanojen ja sävelen yhteydestä ja muuttumattomuudesta, nykyaikaisen popkappaleen esimuoto.

Tuo 1800-luvun säätyläinen tiedonhankintaperinne ja lopulta 1900-luvun ääniteteknologia vangitsi musiikin nuotteihin ja äänitteisiin. Painetuista ja levytetyistä versioista tuli staattisia, ”ainoita oikeita versioita”. Thomas Pettitt huomauttaa MIT:ssa pitämässään luennossa, että jo musiikkitilaisuuksien sulkeminen fyysisesti konserttisaleihin oli askel kohti musiikin vangitsemista.

Pettittin luennon punaisena lankana on ajatus Gutenbergin parenteesista. Sen mukaan painotaidon aikakausi oli noin 500-vuotinen välivaihe ihmisen historiassa, jonka jälkeen kirjallisuus on palaamassa käsikirjoituskauden joustavuuteen. Tekstien pysyvyys on ollut hyvin vahvassa yhteydessä painoteknologiaan ja nyt verkkoaikana tekstit ovat jälleen vähemmän pysyviä. Hyvä esimerkki tästä on tietosanakirjan ja Wikipedian välinen ero. Edellinen on nykyään hyvin pitkälti vanhentunut konsepti, koska Wikipedia on ajankohtaisempi ja joustavampi. Ei ole mitään tiettyä staattista ”oikeaa” versiota artikkelista eikä selvärajaista auktoriteettia sen takana.

Mielestäni Gutenbergin parenteesi soveltuu erinomaisesti myös musiikkiin. Samalla kun painetusta kirjasta tuli tekstin vakiomuoto, tanssiaiset ja konsertit siirtyivät sisätiloihin, sävellykset ja sanat kirjoitettiin paperille, ja lopulta musiikkiesitykset tallennettiin fyysiselle levylle. Näin asteittain musiikista tuli helpommin hallittava taiteenmuoto johon syntyi samalla erilainen suhde. Syntyi ajatus siitä, että on olemassa ”biisejä”; tietyn nimisiä muuttumattomia sävelmiä joihin liittyvät aina ne samat sanat, ja jotka voi soittaa vain yhdellä oikealla tavalla. Internet on jo purkanut tätä ajattelua. Musiikin helppo jakaminen ja muokkaaminen digitaalisessa formaatissa rikkoo perinteistä ajattelua selvärajaisesta ja yksiselitteisesti omistettavasta luovan työn tuotoksesta.

Aivan kuten Wikipediassa, on nyt musiikissakin vaikeampi hallita ja valvoa tekijänoikeuksia ja teosten muuttumattomuutta. Digitaalisella aikakaudella erilaiset mash-upit ja faniremixit ovat viemässä takaisin muuntuvan musiikin ajalle, unohtamatta tietenkään vanhempaa samplausperinnettä. Nekin osoittavat uudenlaista suhtautumista tekijänoikeuksiin. Verrattuna tähän joustavampaan suhtautumiseen, lainsäädäntö on auttamattoman jäykkää ja vanhanaikaista.

Kun kirjapainon jäykkä kausi väistyy, tekstit vapautuvat kirjoista ja musiikki vapautuu äänitteistä. Erinomainen todiste tästä on levymyynnin väheneminen. Äänitteidenosuus muusikkojen tuloista vähenee, jolloin konserttien merkitys elinkeinona korostuu. Musiikista voi tulla jälleen spontaanimpaa, muuntuvampaa ja yhteisöllisempää, kun muusikon toiminnasta vähemmän kuluu studioon eristäytyneenä ja enemmän kuulijoiden parissa.

En tosin usko kritiikittömästi siihenkään, että levymyynnin lasku johtaisi väistämättä levytysolosuhteiden heikkenemiseen. Levymyynnin laskusta huolimatta levyjen äänittäminen ja julkaiseminen on vain helpottunut ja lisääntynyt samanaikaisesti (ainakin vuosina 2004-2005, ks. Anderson 2006: 68). Netin ja kotitietokoneiden aikakaudella ei välttämättä edes tarvita studioita, levy-yhtiöitä, PR-toimistoja, lehtijuttuja, musiikkivideoita ja vähittäiskauppiaita jotta musiikki saadaan koko maailman kuunneltavaksi.

Toisin kuin Wareborg-blogin parodioimille digi-libertaristeille, minulle tässä netin vapautumisessa ei ole kyse mistään darwinistisesta anarkokapitalismista vaan vapaasta ja yhteisöllisestä kulttuurista. Internet avaa mahdollisuudet ekologisesti ja sosiaalisesti kestävälle elämäntavalle, ei ääri-individualistiselle egoismille. Tämä ajatus sopii hyvin degrowth-filosofiaan, jonka mukaan organisaatioiden (valtion, yritysten) tehtävänä pitäisi olla ensisijaisesti ihmisen hyvinvointi eikä taloudellinen voitto. Kenties nykyaikainen studio ja laajamittainen levytuotanto ja -levitys ovat asioita joita on mahdotonta tuottaa ilman fossiilisiin polttoaineisiin perustuvaa kapitalismia, mutta jos näin on, toivotan niille iloisesti tervemenoa.

Ääniteteollisuuden kuolemasta tai sen uhasta on hyvä blogikirjoitus Mesta.netissä, mutta se on kuitenkin kirjoitettu nimenomaan bisnes- ja teollisuusnäkökulmasta. Jos ajattelee asiaa degrowthin kautta, ilman nykyisen talousjärjestelmän pakotteita, ääniteteollisuuden kuolema alkaa vaikuttaa ihan hyvältä asialta. Se on kuitenkin täysin eri asia kuin musiikin kuolema. Musiikki ei voi kuolla niin kauan kun ihmiskunta on olemassa. Musiikki ei ole kuluttamista ja tuottamista, se on jotain syvällisempää. Ääniteteollisuus on ehkä ohimenevä ilmiö, toivonkin oikeastaan että kaikki teollisuus on – ainakin nykyisessä voiton tuottamisen viitekehyksessä.

Musiikki ei ole sama asia kuin äänite, musiikki on aineeton kokemus jota ei voi mitata rahassa, materiassa tai mitenkään muutenkaan objektiivisesti. Meidät on vain aivopesty ajattelemaan että musiikkiteos on huipputeknologisissa olosuhteissa ikuisiksi ajoiksi tiettyyn muottiin pakotettu pop-kappale, joka on jonkun omistettavissa ja kaupattavissa sekä materiaalisesti että immateriaalisesti. Ja että sen menestyksen mitta on sen myyntimäärä.

Mestan blogin mukaan Tuomari Nurmio on sanonut, että ”musiikista on tulossa harrastelijoiden puuhastelua”, mutta en pidä sitäkään mitenkään yksiselitteisesti huonona asiana. Taiteen kuuluukin olla harrastus mieluummin kuin ammatti. Raha korruptoi taidetta aina jossain määrin, jos musiikin teon edellytyksenä on se, että joku maksaa siitä. Sanat musiikkibisnes ja -teollisuus ovat minulle kirosanoja. Nykyisessä talousjärjestelmässä suunnilleen kaikki inhimillinen toiminta on tai on muuttumassa bisnekseksi ja teollisuudeksi, eikä mikään tunnu olevan tehokkuus- ja voittovaatimuksilta turvassa.

Tallennetta voikin pitää vankilana myös toisesta näkökulmasta: se vangitsee musiikintekijät tietynlaisen bisnes- ja teollisuusmallin sisälle. Koska musiikillisen toiminnan perustana on nähty korkealaatuinen studiotyöskentely, sen jatkuvuus myös nähdään musiikin jatkuvuuden ehtona. Muusikon on pakko olla alan ammattilainen, yrittäjä, koska levyttäminen vaatii paljon taloudellisia resursseja. Levyttäminen musiikin tekemisen perusyksikkönä johtaa auttamatta kaupallistumiseen (”jos sitä myydään, se on kaupallista paskaa!”). Nykyteknologia voi kuitenkin olla niin halpaa ja helppoa, ettei musiikin äänittämiselle (se on eri asia kuin levyttäminen!) ja jakamiselle (eri asia kuin myyminen!) välttämättä edes ole näitä taloudellisia reunaehtoja, jos vain rimaa suostuu hieman laskemaan.

On tosin huomautettava, että ei se keikkailukaan mitään ilmaista puuhaa ole. Se maksaa ja tuottaa kasvihuonepäästöjä siinä missä internet ja kotitietokoneetkin. Täydellinen resursseista irrottautuminen on tietenkin mahdotonta, mutta nyt ne on mahdollista jakaa tasaisemmin kuin aiemmin, jos vain kaikki suostuvat pärjäämään vähän vähemmällä. Taiteellisesta integriteetistä ei kuitenkaan tarvitse tinkiä, päinvastoin, ja senhän pitäisi olla ainoastaan hyvä asia!

Blogin kirjoittamisessa vapauttavinta on kenties se, ettei tarvitse merkitä lähteitään. Toki se olisi uskottavaa ja palvelisi kaikki, mutta ei sitä vain jaksa, kun opinnoissaan täytyy niin pilkulleen hoitaa lähdeviittaukset, perustella väitteet ja erottaa oma näkemys toisten ajatuksista. Tässä kuitenkin tämän bloggauksen lähdeluettelo, josta tosin puuttuu paljon olennaisuuksia esimerkiksi nuotinnoksen ja äänitteiden historiasta:

Anderson, Chris (2006). Pitkä häntä – miksi tulevaisuudessa myydään vähemmän enempää.
Asuintupa, Tomi (2010). Tuhoutuuko äänilevyteollisuus?
Kuuslahti, Tomi (2010). Miksi ihmiskunta ei selviä hengissä ilman täysin vapaata Internetiä.
Pettitt, Thomas (2010). The Gutenberg Parenthesis: Oral Tradition and Digital Technologies (luento).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.