Listaan tapani mukaan vuoden parhaat levyt viiveellä, koska nämä listat eivät koskaan tule minulta itsestään. Joka joulukuussa huomaan että olen ehkä kuunnellut ajatuksella ja urakalla noin viittä loppuvan vuoden aikana julkaistua levyä ja alan vasta siinä vaiheessa perehtyä vuoden musiikkisatoon hieman intensiivisemmin. Nämä listat ovatkin aina samanlaista kaapimista, että saisin nuo kymmenen levyä kasaan.
Kyse ei kuitenkaan ole siitä nykyään tehtäisiin jotenkin aiempaa vähemmän hyvää musiikkia. Minä vain noin yleisesti ottaen seuraan trendejä hitaasti koska populaarimusiikin historiassa on niin paljon vanhaakin hyvää musiikkia joka vain odottaa löytymistä. Kyllä joka vuosi pitää löytää ainakin yksi itselle aiemmin tuntematon tai vastenmielinen musiikkigenre, eikä siinä ole aikaa kaikkien uutuuksien kuuntelemiseen. Pidän enemmän (itselleni) uusien bändien vanhoista levyistä kuin vanhojen bändien uusista levyistä. Seuraan kyllä trendejä, mutta lähinnä sivukorvalla. Todella keskittymistä vaativiin kuuntelukokemuksiin syvennyn pääosin jälkijunassa, koska haluan odottaa että musiikkiin tulee riittävästi perspektiiviä, että levyjä voidaan jo kutsua klassikoiksi.
Olen myös varsin kriittinen albumikokonaisuuksien suhteen. En minä viitsi vuoden parhaisiin levyihin laskea mitään sellaista mikä ei ole alusta loppuun asti täysin toimiva kokonaisuus. Vuoden parhaat biisit on aina niin paljon helpompi listata, koska suurella osalla levyistä on ainakin se yksi hyvä kappale. Ehkä tämäkin vuosi tiivistyy parhaiten Spotify-soittolistaani. Pakko myöntää, että internetin myötä omatkin kuuntelutottumukseni ovat muuttuneet aiempaa sirpaleisemmiksi ja keskittymiskyvyttömämmiksi. Pidän silti huolen siitä että osaan myös välillä hiljentyä musiikin pariin.
Vuoden huonoimmista lyriikoista puhuessani vähättelin turhankin paljon kotimaista musiikkkivuotta. Kyllähän laatumusiikkia tuli esimerkiksi Suomen tärkeimmältä goottibändiltä, Kuroshiolta ja Impakt!:ilta, mutta heidän albuminsa eivät kuitenkaan ole niin virheettömiä että olisivat päässeet listalle. Heidän edustamassaan genressä on muutenkin äärimmäisen vaikeaa tehdä toimivia täyspitkiä. Joka tapauksessa vuosi 2012 oli suomalaiselle goottiskenelle hyvää aikaa. Vuoden parhaasta uudelleenjulkaisusta vastasi puolestaan Rocket Records Maaseudun Tulevaisuuden Complete -kokoelmalla.
10. Loistava Polku – Jäähyväiset paratiisille
Jatkan nyt sitten kotimaisen musiikin kehumista, vaikka en tätä levyä edes vuoden 2012 puolella ehtinyt kuunnella. Ostin sen ihan vain tämän listauksen vuoksi; joukosta puuttui vielä se kymmenes levy ja tämä bändi on muutenkin kiinnostanut minua, mutta en vain ollut saanut aikaiseksi kuunnella. Varjon ja Suruajan lopettamisen jälkeen suomenkielinen goottirock on sen verran harvinainen olento, että kyllä tämän levyn voi sokkonakin ostaa puhtaasta tukemisen halusta ja mielenkiinnosta.
Eihän tämä edellä mainittujen bändien tasolle tietenkään yllä, mutta toisaalta Varjon ja Suruajan debyyttilevyt olivat huomattavasti kökömpiä kuin Jäähyväiset paratiisille, mistä voi päätellä että Loistava Polkukin saattaa tulevilla levyillään pystyä vaikka mihin. Rupuinen demomaisuus tätäkin levyä toki ensi sijassa luonnehtii, mutta tavallaan se myös sopii tämän musiikin estetiikkaan.
Taannoin harmittelin, että Oldschool Unionin ja Loistavan Polun ohella kukaan ei tietääkseni tee tällä hetkellä suomenkielistä goottimusiikkia. Sanoituksiin tälläkin kertaa huomioni luonnollisesti ensimmäisenä hakeutui. Valitettavasti ne ovat enimmäkseen melkoisia goottikliseitä, eikä niitä kaipaamiani liittymäkohtia ympäröivään maailmaan ja suomalaiseen kulttuuriin ole erityisen paljon.
Enimmäkseen sanoitukset voisivat olla suomennoksia ulkomaisista goottilyriikoista, sen verran kliseisissä angsteissa tässä vellotaan. Flemari ja Viipuri mainitaan, mutta muuten liikutaan aika yleismaailmallisissa globaalin goottialakulttuurin teemoissa. Intohimoisesti huudetut ja lauletut vokaalit, meluavat kitaravallit ja post-punkin maneerit virheettömästi osaava basisti tuovat musiikkiin sen verran uskottavaa vimmaa, ettei meno ihan naurettavaksi kuitenkaan mene.
9. iamamiwhoami – kin
Mystisillä YouTube-videoilla uransa aloittanut ja pitkään vain hassusti nimettyjä raitoja netissä yksitellen julkaissut iamamiwhoami oli yksi vuoden yllättäjistä. En nimittäin odottanut että projektilta tulisi koskaan albumijulkaisua, koska tämä musiikki toimii niin hyvin nimenomaan nettiajan epämääräisissä julkaisuformaateissa. Hyvä että debyyttilevy kuitenkin tuli, koska kin on toimiva kokonaisuus siitäkin huolimatta, että kaikki levyn raidat oli jo julkaistu yksitellen netissä vuoden aikana.
iamamiwhoami ei ole mikään bändi sanan perinteisessä merkityksessä vaan multimediakollektiivi, johon kuuluu muusikko Jonna Leen mukaan hänen ja tuottaja Claes Björklundin lisäksi myös video-ohjaajia, suunnittelijoita ja ystäviä. Jokainen projektin tähän asti tekemästä 18:sta varsinaisesta kappaleesta on esimerkiksi saanut ensijulkaisunsa YouTube-videon muodossa – lisäksi on julkaistu myös lyhyitä teaser-videoita. Lee onkin pärjännyt erinomaisesti O Music Awardseissa ja muissa trendikkäissä blogosfääriä seuraavissa palkintogaaloissa. Hän on hoitanut projektinsa promotoinnin lähinnä lähettelemällä sähköposteja journalisteille ja musiikkiblogien pitäjille sekä tietysti levittämällä mystisiä musiikkivideoitaan.
Leen ja kumppanien biisit ja videot julkaistaan heti kun ne ovat valmiita, eikä siis odoteta esimerkiksi sitä että biisejä on kokonainen albumillinen varastossa. Hän pitää tätä ”reaaliaikaista” julkaisutapaa ja sosiaalisen median käyttöä tapana pysyä lähemmässä kontaktissa kuuntelijoidensa kanssa. Levyn nimikin viittaa sukulaisuuden tunteeseen muusikon ja yleisön välillä. Toisaalta, kenties hieman ristiriitaisestikin, projekti on pitkään pysytellyt salamyhkäisenä ja sen nimikin viittaa tekijyyden epämääräisyyteen. Anonyymiys kyllä mahdollistaa sen että tuottajan ja kuluttajan välinen raja hämärtyy, mutta miten muusikko voi olla välittömässä yhteydessä kuulijoihin laittamatta persoonaansa peliin?
iamamiwhoami muistuttaa monessa mielessä Planningtorockia; lukuisten musiikillisten yhtäläisyyksien lisäksi molemmilla on niin hirveä taiteilijanimi että ennakkoluulot melkein estivät minua tutustumasta tarkemmin. Tätähän voisi erehtyä vaikka luulemaan mewithoutYoun sivuprojektiksi! Onneksi kuitenkin tutustuin, koska kyllä tästä suunnasta löytyvät ne vuoden parhaat synasynkistelyt, eikä esim. Grimesilta.
8. Dernière Volonté – Mon meilleur ennemi
Tämän ranskalaisen martial industrial -projektin muuntautuminen synapopiksi alkoi jo upealla Toujours-sinkulla (2007) ja odotukseni sitä seuranneelle täyspitkälle (Immortel, 2010) olivatkin korkealla. Valitettavasti se ei kuitenkaan ollut mielestäni mitenkään erityisen toimiva kokonaisuus vaan oli yksi sen vuoden suurimmista pettymyksistä. Mon meilleur ennemillä Dernière Volonté kuitenkin onnistuu viimein toteuttamaan uuden synteettisen tyylinsä albumimitassa kunnolla.
Levyn merkittävin vaikutus minuun on ollut se, että olen alkanut harkita ranskan opiskelua. Pitkään ”kieli jota pitäisi opetella” oli minulle italia, mm. Pier Paolo Pasolinin takia, mutta tätä albumia kuunnellessa ranska on ”avautunut” minulle aivan uudella tavalla. Tuntuu etten voi kunnolla arvostaa kuulemaani jos en ymmärrä sanoja. Viimeksi sama ilmiö tapahtui yhtä voimakkaasti kun hurahdin Rammsteiniin reilu kymmenen vuotta sitten. Nyt onkin edessä ongelmallisempi tapaus, koska Dernière Volonté on sen verran marginaalista musiikkia, ettei netistä tahdo löytää bändin sanoituksia edes sillä alkuperäiskielellä, käännöksistä puhumattakaan. Mutta onko yksi levy/bändi silti tarpeeksi iso motivaattori kielen opiskeluun? Vähän heikolta näyttää, vaikka ajatus onkin pyörinyt mielessä.
Vaikea sanoa, miksi juuri tämä levy synnyttää halun opiskella vierasta kieltä. Kuuntelen jatkuvasti musiikkia jonka sanoja en ymmärrä, eikä yksikään DV:n aiempi albumi ole herättänyt samanlaista halua. Toisaalta yksikään bändin vanhemmista levyistä ei ole nojannut yhtä paljon lauluun kuin tämä. Luulen että olen aiempaa kiinnostuneempi lyriikoista koska Mon meilleur ennemin tunnelma on hämmentävän pop ja iloinen; tämä on vuoden positiivisinta musiikkia. Tästä seuraa ristiriitainen kuuntelukokemus, koska bändillä on kuitenkin äärioikeistolainen maine – kuten lähes kaikilla muillakin jotka ovat joskus ottaneet vaikutteita sotilasmusiikista ja samplanneet toisen maailmansodan aikaisia puheita. En osaa sanoa onko tässä maineessa perää, koska en ymmärrä niitä sanoja! Oikeistolainen tematiikka tietysti ”kuuluu” martial industrialiin, mutta synapopissa ajatus tuntuu erikoiselta.
Erityisen omituiselta se tuntuu kun huomioi, että jokaisen kappaleen laulu kuulostaa onnelliselta ja hyväntuuliselta. Olisi siis kiva tietää lauletaanko niissä oikeasti ihanista asioista vai onko mukana martialille ominaista aggressiota ja melankoliaa. Otsikko on kaiketi suomeksi ”suosikkiviholliseni”, joten eiköhän tässä jotain kielteisiäkin tunteita seassa ilmaista. Onhan kansikuvassakin pääkallo! Oli miten oli, tulen levyn kuuntelusta hyvälle tuulelle ja siitä välittyy hyvin positiivinen fiilis.
7. Holy Other – Held
Levyä ei voi (laillisesti) kuunnella ennakkoon.
Witch house ei ole (tai ollut) mikään albumigenre. Eikä oikeastaan edes julkaisugenre koska kahta EP:tä (White Ringin Black Earth That Made Me ja Ritualzin Ghetto Ass Witch) lukuunottamatta genren parhaimmistoon kuuluivat vain satunnaiset hajabiisit sieltä täältä, eivät kokonaiset julkaisut. Ainakin genren alkujuurena pidetty Salemin King Night (2010) -albumi on melko pitkästyttävää kuunneltavaa. Witch housen konsepti ei tuntunut kantavan kovin pitkälle vaan sitä jaksoi kuunnella parhaimmillaankin vain hetken kerrallaan.
Tekikö witch housea sitten enää kukaan vuonna 2012 vai onko se jo pelkkää menneisyyttä? En ole oikein pysynyt kärryillä! Holy Otherin debyttilevy on ainakin ilmiselvää ”post witch housea”. Mitä se kertoo nykymusiikista jos genret siirtyvät kahdessa vuodessa post-vaiheeseen? Jokaisella uudelle postmodernille hybridigenrelle on tarjolla oikeastaan vain yksi kuukausi blogosfäärin parasvaloissa (witch houselle se oli huhtikuu 2010), jonka jälkeen ne ovat jo ihan passé.
Held hylkää pahimmat witch house -maneerit ja siksi se toimii albumina. Se on oikeastaan downtempoa tai ambient popia, joka vain sattuu käyttämään witch housen, dragin ja hypnagogisen popin metodeja. Päällimmäisenä vaikutteista ja menneisyydestä kertovat tyypillisellä tavalla efektoidut laulut, jotka ovat yleensä lähinnä rasittavinta witch housessa, mutta nyt ne luovat sopivasti ambienssia. Ne eivät edes kuulosta laululta vaan soittimelta muiden joukossa.
Levy on niin korostetusti tunnelmamusiikkia, että yksittäiset kappaleet soljuvat toisiinsa huomaamatta, ikään kuin sama biisi jatkuisi aina vaan. Heldiä kuunnellessa tuntuu siltä kuin kuuntelisi yhtenäistä ambient-teosta. Pituuttakin kokonaisuudella on sopivat 35 minuuttia eli juuri sen verran että levyn loppuessa voi vielä harkita sen laittamista soimaan uudestaan. Tähän on kyllä jalostettu onnistuneesti valtaosa niistä elementeistä jotka witch housessa minua aikanaan eniten kiehtoivat.
6. Amanda Palmer & The Grand Theft Orchestra – Theatre Is Evil
Kaikki ennätykset Kickstarterissa rikkoneen Amanda Palmerin uutta levyä ei tietenkään voi kuunnella ajattelematta kaikkia ”ulkomusiikillisia” asioita: levyn rahoitusta ja Palmerin persoonaa. Monet varmasti kiertävät tämän musiikin kaukaa nimenomaan laulajan räväkän ekshibitionismin takia. Palmer on valinnut toisen tien pitää yhteyttä faneihinsa kuin yhdeksänneksi sijoittunut iamamiwhoami: salamyhkäisyyden sijaan hän osallistaa kuulijansa pääosin sosiaalipornon avulla sekä ottamalla heidät mukaan jo musiikin tuotantovaiheessa.
Onneksi en usko että mitään ”ulkomusiikillista” on edes olemassa, koska populaarimusiikissa teoksia ei mielestäni voi erottaa tuotantoprosessista. Varsinkin jos seuraa musiikkimediaa, musiikkia ei voi kuunnella irrallaan sen sosiaalisesta kontekstista. Toki tätä levyä voi kuunnella ihan vain kivana poppina täydessä mediapimennossa, mutta ainakin itse saisin siitä silloin vähemmän irti. Ilman Kickstarteria ja mahdollisuutta seurata levyn valmistumista en varmaankaan arvostaisi tätä albumia yhtä paljon.
Internet-aikakaudella musiikin arvon ongelma ei siis mielestäni oikeastaan tule siitä että musiikkia jaellaan vapaasti netissä laittomasti vaan siitä että ihmiset pidetään irralla tuotantoprosessista. Levymyynnin lasku ei johdu suoraviivaisesti nettipiratismista vaan siitä miten ihmiset suhtautuvat netissä olevaan äänitteiden runsauteen. Koska kuulijat on perinteisesti suljettu pois tuotantoprosessista, heille ei synny tuon prosessin arvostusta. Ihmiset ottavat levytetyn musiikin itsestäänselvyytenä koska se on vähän kuin kaupan hyllyllä oleva ruoka: se vain ilmestyy siihen jostain ilman kenenkään vaivannäköä tai panosta. Koska musiikin taustat ovat suljettuja kuulijoilta, he eivät osaa nähdä että siihen on käytettävä paljon henkisiä ja taloudellisia resursseja. Kyllä se levyjen warettaminen muuttuu sitä vaikeammaksi, mitä läheisemmässä kontaktissa on ollut muusikoiden kanssa.
Koska Amanda Palmer on avannut kaikki nämä prosessit ja resurssit faneilleen, ei tulisi mieleenkään olla korvaamatta vaivaa jotenkin artistille. Normaalissa vanhanaikaisessa tuotantomallissa korvausmahdollisuudet olisivat kovin rajattuja ja epähoukuttelevia, mutta Kickstarterin ansiosta kuulijat voivat hyvin joustavasti, maksukykynsä ja mielenkiintonsa mukaan, valita tapansa tukea tuotantoa ja levitystä. Palmer itsekin sanoo BandCampissa että tärkeintä on että tämä musiikki leviää mahdollisimman laajalle, ei se onko jokaisella kuulijalla mahdollisuutta maksaa siitä.
Jos en olisi seurannut levyn valmistelemista sähköpostilistan välityksellä, nämä kappaleet eivät vaikuttaisi henkilökohtaisilta vaan ne tuntuisivat pinnalliselta ja geneeriseltä indie popilta. Mutta koska olen tullut tutuksi kappaleiden takana olevien tarinoiden kanssa, ne kaikki avautuvat aivan eri tavalla. Palmer on hylännyt suurimman osan cabaret-vaikutteistaan tällä levyllä ja tilalla on enimmäkseen trendikästä electropopia, indie rockia ja paikoitellen hieman kamaripop-vaikutteisempaa tunnelmointia. Jos tältä levyltä vain yksi biisi olisi valittava, niin se on Knackin My Sharonaa lainaava Melody Dean.
5. Animal Collective – Centipede Hz
Jostain syystä olen aina kuunnellut Animal Collectivea pop-bändinä. Normaalisti pidän freak folk -artisteista nimenomaan siksi että ne tekevät niin voimakkaasti perinteistä musikaalisuutta vastaan sotivaa häröilyä. Mitä pahempaa mölyä, sitä parempi. Sen sijaan Animal Collectiven varhaistuotannossa minua ärsytti kaikki kokeilu ja miellytti eniten ne jostain kaiken hälyn keskeltä pilkottavat popin palaset.
Siispä kun kollektiivi teki helpoimmin lähestyttävimmän levynsä, synapopista vahvasti vaikutteita ottaneen Merriweather Post Pavillionin, tuntui siltä kuin Animal Collective olisi viimein löytänyt oman tyylinsä – tai siis minun oman tyylini. Kaikki ärsyttävä heidän musiikistaan oli poissa ja tilalla oli vain nerokasta ja hieman vinksahtanutta konepoppia. Valitsinkin MPP:n vuoden 2009 parhaaksi levyksi ja se on kestänyt hyvin aikaa ja tuntuu edelleen bändin parhaalta teokselta.
Centipede Hz ei ole yhtä helppo kuin edeltäjänsä, mutta bändi on silti onnistunut pitämään ne itseäni miellyttävät elementit kasassa. Soundit ovat yhä pääosin elektronisia, mutta paikoin meluisampia kuin viimeksi. Kollektiivi kokeilee taas enemmän, mutta ei kuitenkaan itseäni ärsyttävällä tavalla. Levyllä yhdistyvät Animal Collectiven koko historian parhaat puolet; Merriweather Post Pavilionin pop-tyyli lyö kättä vapaan musisoinnin riemun kanssa. Levyn päätösraita Amanita vie kyllä vuoden elämäniloisimman kappaleen pystin suoraan Dernière Volontén nenän edestä. Joo, kyllä se biisi varmaan kertoo kärpässienen napsimisesta, mutta mitä muuta ihanilta hipeiltä voi odottaa!
4. Lana Del Rey – Born to Die
Siinä ei ole mitään omituista että löytää jonkin levyn siitä lukemiensa hyvin arvostelujen ansiosta, mutta harvemmin käy niin että suosikkialbumi löytyy nimenomaan huonojen arvosanojen vuoksi. Niin siinä kuitenkin kävi, että en olisi luultavasti koskaan kuunnellut tätä levyä jos Nuorgam olisi antanut sille yli 50 pistettä. Nyt sen arvostelu erottui joukosta kyseisen verkkomedian historian huonoimpiin lukeutuvilla pisteillään, joten olihan minun selvitettävä mistä oikein on kyse. Kirjoitin jo alkuvuodesta tästä erikoisesta tavasta jolla löysin Born to Dien.
Yllättäen levystä tulikin hetkeksi suosikkini, josta en meinannut millään saada tarpeekseni. Se kuulostaa edelleenkin parhaalta vuonna 2012 julkaistulta pop-albumilta, vaikka ei se olekaan kestänyt runsasta toistoa menettämättä osaa hohdostaan. Sieltä löytyy ainakin kymmenen kappaletta joista jokainen jää yhä päähän soimaan ja on tarttuvampi kuin yksikään biisi muilla tämän listan levyillä (joskin pari Palmerin biisiä pääsee lähelle). Kieltämättä pidemmän päälle näiden kappaleiden simppeliys alkaa paikoitellen vähän rasittaa, joten ei tämä jää historiankirjoihin vuoden 2012 ikimuistoisimpana levynä.
Rahastuksen nimissä levystä ehdittiin tietysti julkaista vuoden aikana jo uusintapainoskin, Paradise Edition, jonka johtotähtenä on Del Reyn kohtuullisesti onnistunut Blue Velvet -cover, suoraan H&M:n mainoksesta sellaisena kuin David Lynch ei olisi sitä ohjannut. Bonuslevy on kuitenkin aika turha lisäys albumiin joka alun alkaenkin on aavistuksen liian pitkä, eikä tällainen keinotekoinen lisäsisältö juuri pidennä kertakäyttöiseksi tehdyn tuotteen elinikää.
3. Scott Walker – Bish Bosch
Scott Walkerin uusi levy tuo tavallaan mieleen Nicon mestariteoksen The Marble Index (1968). Eivät levyt oikeastaan kuulosta toisiltaan, mutta molempia luonnehtii samanlainen äänien vastakkainasettelu, jossa keskenään täysin yhteensopimattomilta vaikuttavat osat saadaan ihmeen kaupalla toimimaan kokonaisuutena. Walker tuntuu pääosin laulavan, puhuvan ja huutavan ihan omiaan kun taustalla soi täysin muihin biiseihin kuuluvaa musiikkia. Esimerkiksi Phrasing kuulostaa siltä että joku studiossa on unohtanut salsaa soittavan radion päälle ja se on tarttunut vahingossa nauhalle.
Walkerin myöhäistuotannossa tuntuu olevan johtoajatuksena tehdä mahdollisimman pelottavaa musiikkia. Hänen avantgardistinen shokkirokkinsa oli parhaimmillaan The Driftillä (2006), jonka seuraajana Bish Boschilla on mahdoton tehtävä; edellisestä ei yksinkertaisesti ole mahdollista parantaa. Kenties Walker on kuitenkin yrittänyt liikaa, sillä levystä välittyy hyvin pitkälti itsetarkoituksellisen vaikeuden tunne.
Itsetarkoituksellisuus ei silti ole automaattisesti huono asia – kyllähän Lana Del Reyn valtavirta-popkin on itsetarkoituksellisen helpostilähestyttävää. Tavallaan avantgarde on omaa poppiani, koska nautin haastavasta kuunneltavasta siinä missä tarttuvista kertosäkeistöistäkin. Vaikka musiikissa ei mitään muuta ”sisältöä” olisikaan, osaan arvostaa monimutkaisia rakenteita ja tekstuureita.
Pitäisi ehkä perehtyä levyn sanoituksiin korvakuuloa tarkemmin jos vaikka sieltä paljastuisi esimerkiksi jotain mitä Walker yrittää kaikella tällä sanoa. Tai ehkä ei kannata, sillä Nuorgamin levyarviossa varoitettiin valmistautumaan ”viettämään useampi tunti wikipedian parissa, tutkien kääpiötähtiä, hovinarreja, natsien pakenemisia ja diktaattoreja”. Väkivaltaisia mielihaluja ja muuta synkistelyä ne lyriikat ainakin ovat pullollaan.
Ei minullekaan silti ihan kaikki mene kokeellisuuden nimissä läpi: Corps De Blah’n kirjaimellinen taidepiereskely on jo vähän liikaa. Tuntuu siltä kun kuuntelisi jotain sketsiä itsetään liikoja luulevasta taiteilijasta. Varmaan se onkin joku huono vitsi. Walkerin synkkyys menee muutenkin usein niin överiksi, että musiikissa ei voi olla kuulematta mustan huumorin sävyjä. Tällä kertaa huumori kuitenkin menee täysin hutiin.
2. Dead Can Dance – Anastasis
Kuuntele levy bändin kotisivuilta
Dead Can Dancen paluulevy kuulostaa täysin erilaiselta kuin vanhempi bändin tuotanto, mutta silti kuitenkin lähestulkoon kliseiseltä Dead Can Dancelta. Ehkä niin bändeille kuuluukin tapahtua 15 vuoden levytystauon aikana, mutta harmittavan harvoin comeback-levyt kuulostavat tällä tavalla samanaikaisesti tutuilta ja tuoreilta. Erityisen miellyttävää on huomata että Lisa Gerrardin upea ääni ei osoita vanhenemisen merkkejä.
Tuotantojäljen ja biisimateriaalin perusteella kyseessä on ehkä Gerrardin ja Brendan Perryn popein levy. Äänimaisema on pehmeä, miellyttävä ja helposti lähestyttävä. Nykyaikaisista soundeista huolimatta kulunut sana ”ajaton” kuvaa Dead Can Dancen musiikkia parhaiten. Heidän musiikkinsa edustaa postmodernia tyylisekoitusta jossa vuosisadat ja mantereet sekoittuvat tavalla joka kohottaa musiikin yleismaailmallisiin sfääreihin.
Anastasikselta tuntuu olevan entistäkin vaikeampaa löytää selkeitä vaikutteita – aikaa ja paikkaa on vaikeampi tunnistaa kuin aiemmilla levyillä; musiikki kuulostaa ihan vain itseltään, siltä että siihen vaikuttavat samanaikaisesti kaikki aikakaudet ja kulttuurit. Myös sanoitukset, tällä levyllä etenkin singlejulkaisu Amnesia, käsittelevät nykyhetkeä ikään kuin koko ihmissivilisaation historia tapahtuisi tässä ja nyt. Ja niinhän se tapahtuukin. Dead Can Dancen musiikki ilmaisee kaikkia niitä asioita, joita teknologia ei ole ihmisessä miksikään muuttanut.
Runsaista etnisistä vaikutteista huolimatta Perry ja Gerrard eivät tee kansanmusiikkia vaan korostetun länsimaista populaarimusiikkia, joka on syntynyt nykyaikaisen äänitysteknologian avustuksella. Ei tässä mistään kaikkia kulttuureja syleilevästä ymmärryksestä varsinaisesti ole kyse, vaan heidän musiikkiaan voi ihan hyvin pitää myös vieraiden musiikkikulttuurien kaupallisena hyväksikäyttönä.
Jos tätäkin listaa ajattelee, niin lähempänä aitoa kansanmusiikkia ovat esimerkiksi iamamiwhoami ja Amanda Palmer, koska heidän musiikkinsa tuotantotapa ei ole yhtä eristäytynyt kuin Dead Can Dancen. Yksi keskeisimmistä populaari- ja kansanmusiikin välisistä eroista onkin mielestäni se, että populaarimusiikki on yksityisomaisuutta ja kauppatavaraa, kansanmusiikki on kaikkien kollektiivista omaisuutta ja jatkuvasti mutatoituvaa. Perryn ja Gerrardin musiikki ei kuulu ”kansalle” vaan ”kuluttajille”, toisin kuin nykyaikaisempien artistien, jotka ovat sukeltaneet internet-ajan kyberneettiseen ”yhteisöllisyyteen”.
Käytän lainausmerkkejä koska nämä uudetkin musiikinteon sosiaaliset muodot ovat korostuneen teknologisia, eikä muusikoilla ole suoraa kontaktia kuulijoihin – yhteys on välillinen, teollisen median kautta luotu. On siis otettu askel sekä eteen- että taaksepäin, uuteen teknologiseen kollektiivisuuteen, jota ilman musiikkia on vaikea arvostaa verkottuneessa nykyajassa. Tämä musiikki kuulostaa massatuotetulta eikä siksi ansaitse yhtä suurta arvostusta kuin esimerkiksi Palmerin musiikki, jonka tekoprosessiin kuulijat ovat osallistuneet. Dead Can Dancella sen sijaan on pitkä matka kansanmusiikkiin – nyt he vain emuloivat sitä kapitalistisen populaarimusiikin keinoin. Hyvin he sen toki tekevät, sillä tuloksena on vuoden kauneinta musiikkia.
1. Swans – The Seer
Jos Scott Walkerin uusin levy on itsetarkoituksellista mölyä, Swansin The Seer -järkäleen haastavuuden takana on aina jokin tavoite. Michael Giran johtaman noise rock -kokoonpanon meluvallien tarkoitusta on vaikea kuvailla sanoin – tai ainakaan sanoilla jotka eivät ole yhtä teennäisiä ja kuluneita kuin ”transendenttinen” tai ”katarttinen”. Swansin musiikin on tarkoitus olla niin voimakasta, että se tuhoaa soittajien ja kuulijoiden egon; tavoitteena on vapautuminen alistumisen kautta.
Tästä syystä on täysin perusteltua että Swansin keikat ovat äärimmäisen äänekkäitä, ja että The Seer on tyrmäävät kaksi tuntia kestävä tuplalevy. Se vie ahkerassa ja keskittyneessä kuuntelussa täyden huomion, mutta se on myös kokemus joka antaa sille antautuvalle kuulijalle todella paljon. Kun levy saapui minulle postissa suoraan New Yorkista, muutaman päivän ajan jokaisen hereilläolon hetken – ehkä unetkin – täytti Swans. The Seer on niin massiivinen teos että aika vääristyy sen painosta. Levyn jaksoi kuunnella korkeintaan kaksi kertaa päivässä, mutta hiljaisuuden hetketkin olivat täynnä albumia, sen sulattelua. Tuntui kun maailmankaikkeudessa ei olisi ollut muuta kuin tämä levy.
Levy tiivistyy parhaiten sen puolituntiseen nimikkokappaleeseen joka on myös albumin vaikein, hahmoton moniosainen teos joka päättyy kielilläpuhumiseen. Kappaleen alkupuolella toistuva ”I see it all” -mantra luo mielikuvia kosmiselle tripille lähtevästä shamaanista, joka parinkymmenen minuutin dronejumittelun jälkeen palaa mölisemään kielettömiä sanoja asioista jotka ovat puheen tavoittamattomissa. Seuraava biisi, apokalyptinen The Seer Returns, on puhuttu versio siitä mikä aluksi tarkoitetiin The Seerin sanoitukseksi – kenties se on selväkielinen tulkinta siitä mitä ”näkijä” hourii nimikkokappaleen lopussa. We Rose From Your Bed With the Sun in Our Head -levyn demon mukaan Giran oli myös alunperin tarkoitus laulaa nämä sanat änkyttäen, matkien mielenvikaista ihmistä, mutta ei lopulta sitten kehdannutkaan. Näkijät ovatkin tietysti mielenvikaisia muiden ihmisten silmissä ja totuus maailman takana on sulaa hulluutta niille jotka eivät näe.
Monet levyn kuuntelijat ovat olleet sitä mieltä että LP:n pilkottu biisijärjestys toimii CD:tä paremmin ja mietin, onko se vain tottumuskysymys. Itse kuulin CD-järjestyksen ensin, joten pidän sitä ainoana oikeana. Jopa digitaalisen teknologian vannoutunut vastustaja Gira tuntuu olevan näkemykseni puolella, joten ehkä tätä ei todellakaan kannata hankkia analogisena vaan on suositeltavampaa käyttää hyväkseen nykyteknologian mahdollistamia uusia kuuntelutapoja:
”Paradoxically, the best way to listen to this from beginning to end is digitally because then there’s no breaks in it. Even on CD, it’s two CDs. It’s a strange thing because I’m not a big fan of digitized iTunes experiences. But I think the best way is if somebody can get high-quality files from the music they buy, I emphasize, then listen to the entire album through their computer in a stereo system, or something like that.” – Michael Gira
Bubblin’ under
Seuraavia levyjä en ole kuunnellut tarpeeksi osatakseni laittaa niitä paremmuusjärjestykseen, tai sitten en vain ole keksinyt niistä mitään sanottavaa. Maininnan ansaitsevat joka tapauksessa vuoden 2012 studioalbumeista myös nämä:
Arcana – As Bright as a Thousand Suns
The Caretaker – Patience (After Sebald)
Desiderii Marginis – Procession
Grimes – Visions
Hexvessel – No Holier Temple
Marissa Nadler – The Sister
Naevus – The Division of Labour
Rome – Hell Money
Sieben – No Less Than All
Wovenhand – The Laughing Stalk
Kvantitatiivinen katsaus kuunteluvuoteen 2012
Last.fm kertoo kuunteluvuodestani seuraavanlaisen ”totuuden”. Luvuista voi päätellä että aika vähänlaisesti tuli kuunneltua musiikkia albumikokonaisuuksina. Vuoden aikana julkaistuja levyjä kuuntelin varmaan enemmän viimeisen parin viikon aikana kuin koko vuonna 2012.
Kuunnelluimmat artistit
1. Swans 375
2. Rome 168
3. Laibach 164
4. Depeche Mode 161
5. Dead Can Dance 159
6. Maaseudun Tulevaisuus 152
7. Lana Del Rey 145
8. Negativland 141
9. Nitzer Ebb 137
10. John Oswald 132
Kuunnelluimmat levyt
1. Swans – The Seer 177
2. Maaseudun Tulevaisuus – Complete 149
3. Lana Del Rey – Born to Die 136
4. Julma-Henri – Radio Jihad… SRJTNT vol. 2 129
5. Pop Will Eat Itself – This Is the Day… This Is the Hour… This Is This! 118
6. Nitzer Ebb – Industrial Complex 100
7. Dead Can Dance – Anastasis 91
8. Amanda Palmer & The Grand Theft Orchestra – Theatre Is Evil 80
9. Dernière Volonté – Mon meilleur ennemi 73
10. Rome – Die Æsthetik der Herrschaftsfreiheit 71