YouTube (musiikkivideo)
Spotify
Konemusiikin on ollut perinteisesti muuta populaarimusiikkia nimettömämpää. Musiikin tekijät ovat usein jättäytyneet taustalle ja biisit on julkaistu vain laulajan nimissä, tai sitten artistit ovat käyttäneet loputtomia eri salanimiä. Konemusiikissa artistien kuvatkin ovat päässeet suhteellisen harvoin levynkansiin. Tämän tyypillisen nimettömyyden ovat kääntäneet omaksi edukseen kenties parhaiten ranskalainen duo Daft Punk.
Kasvottomuuden perinteen voi yleensä laskea alkavaksi Kraftwerkistä, joka tietoisesti joko jättäytyi musiikista taustalle tai sitten korvasi itsensä mannekiineilla ja roboteilla. Myös Pink Floydia ja New Orderia voi pitää esimerkkeinä siinä mielessä, että he välttelivät kasvojensa painamista levyjen kansiin. Anonyymiys on silti luontevinta liittää elektroniseen tanssimusiikkiin. Jo disco (ks. #40) oli tuottajakeskeinen genre, jossa musiikin todellinen tekijä ei suinkaan ollut se laulaja jonka nimissä se julkaistiin. Teknossa ja housessa tämä korostui entisestään ja alkoi pitkä perinne jossa konemuusikot käyttävät lukuisia eri salanimiä musiikin julkaisuun sen sijaan että rakentaisivat johdonmukaista uraa yhden artistinimen ja -imagon ympärille.
Elektronisen tanssimusiikin kasvottomuutta voi osaltaan selittää sen teknologiakeskeisyydellä ja esittämisympäristöllä. Koska teknologia on konemusiikin luomisprosessissa erityisen tärkeässä osassa, tuottajien ja muiden taustavaikuttajien rooli korostuu perinteisen ”esittäjän” kustannuksella. Teosten esittämisen sosiaalinen konteksti tarkoittaa puolestaan sitä, että eri taiteilijoiden teokset muodostavat klubeilla katkeamattoman musiikkivirran, jolloin musiikillinen yksilöllisyys katoaa ja kuuntelukokemus muodostuu lukemattomien eri artistien luomusten kudelmasta. Yksilöllisyyden katoamisen tunne pätee myös tanssijoihin, jotka voivat unohtaa itsensä ja sulautua massaan tanssilattialla.
Populaarimusiikissa on kuitenkin välttämätöntä markkinoida musiikkiaan visuaalisesti promokuvilla, musiikkivideoilla, mainoksilla, kansitaiteilla, nettisivuilla tai konserteilla. Päätös pysytellä kokonaan poissa näkyvistä tarkoittaa yleensä sitä että jää underground-artistiksi joka ei voi tehdä musiikkia työkseen. Olisihan se nyt todella huonoa bisnestä jos vaikka Rolling Stones laittaisi maskit päälle ja julkaisisi levyn jollain uudella nimellä, kertomatta asiasta kenellekään. Hyvämaineinen artistinimi ja tunnetut kasvot ovat kuin osakesijoitus, josta saatava hyöty on maksimoitava. Artistin kasvojen liittäminen taideteoksiin on toisaaltan jatkoa romantiikan ajan ajatukselle taitelijan yksilöllisyydestä ja korvaamattomuudesta, tekijän ja teoksen erottamattomuudesta. Tässä ajatuksessa taide on ensisijaisesti taiteilijan sisäisen maailman kuva, omaelämäkerrallisten tunteiden ilmaisua. Nykyaikaisessa kapitalismissa näitä romantiikan periaatteita sovelletaan keskeisenä osana musiikin markkinointia.
Kaikki eivät kuitenkaan niele tätä vaatimusta artistin yksilöllisyydestä ja näkyvyydestä sellaisenaan, vaikka toimivatkin populaarimusiikin parissa. Täysin pakoon näitä normeja ei pääse, mutta ne voi yrittää ottaa hallintaansa mahdollisimman hyvin. Tämän lähtökohdan on valinnut Daft Punk, joka on kenties onnistunut kaikkein parhaiten yhdistämään kaupallisen menetyksen suhteelliseen nimettömyyteen. He ovat osoittaneet että myös kasvottomuuden ympärille voi rakentaa tunnistettavan imagon. Muut vastaavan tason konemuusikot ovat esiintyneet lähes poikkeuksetta omilla kasvoillaan ja henkilökohtaisella imagolla: esimerkiksi Moby, Aphex Twin tai David Guetta, joka ei edes laula yhdelläkään biiseistään.
Tämä ei tietenkään olisi mahdollista korvaamatta artistin kasvoja muilla tunnistettavilla symboleilla, kuten logoilla ja esiintymisasuilla, mistä esimerkkinä voi pitää myös maskiheviä (Kiss, Lordi, Slipknot). Erilaiset naamiot ja kypärät ovat Daft Punkille tapa säilyttää jonkinlainen anonymiteetti samalla kun he pelaavat musiikkimedian visuaalisuuteen perustuvaa julkisuuspeliä. Toinen merkittävä esimerkki elektronisen musiikin piiristä on ihmisartistit animaatiohahmoilla korvannut Gorillaz, mutta tuskin sekään olisi ollut yhtä iso menestys jos ei olisi ollut laajasti tiedossa että projektin takaa löytyy mm. Blurin Damon Albarn.
Daft Punkin perustivat vuonna 1993 Thomas Bangalter ja Guy-Manuel ”Guy-Man” de Homem Christo. Kaksikko oli jo soittanut yhdessä Darlin’-nimisessä indie-bändissä, jonka musiikkia Melody Maker kuvaili tyhmäksi tai pöhköksi punkiksi (”daft punk”), mistä kaksikko ottikin sitten nimen uudelle, konevetoisemmalle projektilleen. Uudella bändillä ei ollut juurikaan enää tekemistä indien tai välttämättä sen punkinkaan kanssa, mutta toisaalta kaksikko uskoo moniin punk-kulttuurin hyveisiin kuten itsenäisyyteen – duo pyrkii hallitsemaan tekemisiään mahdollisimman hyvin itse, minkä vuoksi heillä on mm. oma tuotantoyhtiö.
Myös heidän naamioitumisensa on ennen kaikkea tapa hallita edes jotenkin omaa mediakuvaa. Bändistä on tiettävästi olemassa vain yksi virallinen promokuva josta jäsenet voi tunnistaa, mutta heti tuon ensimmäisen valokuvaussession jälkeen yhtye on peittänyt kasvonsa joko naamioilla tai kuvankäsittelyllä. Musiikkivideoissaan he eivät juuri esiinny ja haastattelujakin he antavat hyvin harvoin, silloinkin esimerkiksi säkki päässä. Keikoillaan he esiintyivät ilman naamioita jonkin aikaa uransa alussa kunnes ottivat esiintymisasut käyttöön.
Kaksikon ensimmäiset singlet The New Wave (1994) ja Da Funk (1995) synnyttivät aaltoja Pariisin ja Lontoon klubiskeneissä. Jälkimmäinen kiinnitti kovassa nousussa olevan Chemical Brothersin huomion. Kappale päätyi keskeiseksi osaksi tuon kaksikon DJ-settejä ja Daft Punk pääsi kemikaaliveljesten kiertueelle lämppäriksi. Debyyttilevy Homeworkin (1997) suurimmaksi hitiksi muodostui kuitenkin kaksikon kolmas single Around the World, josta tuli suuri klubimenestys kaikkialla, no… maailman ympäri. Myös itse albumista tuli välitön menetys ja kaksikko joutui suuren hypen keskelle.
He itse suhtautui asiaan tyypillisen skeptisesti: heille mediahuomio oli vain osa sitä musiikkiteollisuuden tähtijärjestelmää, jota he jyrkästi vastustivat. Daft Punk on pitänyt itseään aina ensi sijasssa tuottajina, ei esiintyjinä, ja siksi vierastavat pop-tähteyttä niin voimakkaasti. He eivät halua että heiltä tultaisiin esimerkiksi kadulla pyytämään nimikirjoituksia, koska he pitävät itseään ihan samanarvoisina kuin ketä tahansa muuta ihmistä ja tähtenä he asettautuisivat muiden yläpuolella.
Bangalter ja Guy-Man olivat aloittaessaan niin nuoria, ettei heillä ollut ensi käden kokemusta rave-kulttuurin ensimmäisistä vuosista vaan heidän laaja tuntemuksensa perustui levytettyyn musiikkiin. Albumin nimen voikin tulkita tarkoittavan sitä että kaksikko oli tehnyt kotiläksynsä elektronisen klubimusiikin historiasta ja osasi ammentaa sieltä vaikutteita asiantuntevasti ja luovasti. Duon itsensä mukaan nimi tuli lähinnä siitä että levy tehtiin makuuhuoneessa Bangalterin kotona.
Koska he olivat syntyneet liian myöhään kokeakseen ensimmäinen polven rave-kulttuurin omakohtaisesti, he myös välttivät ravea aiemmin luonnehtineen tekno-house-vastakkainasettelun, minkä vuoksi he yhdistelivät elementtejä eri genreistä muita ennakkoluulottomammin. Tätä bändin hybridityyliä alettiin kutsua mielikuvituksettomasti French houseksi. Heidän kappaleensa olivat myös ilmiselvämmin poppia kuin suurin osa siihen asti tehdystä teknosta tai housesta, minkä vuoksi heitä on luonteva verrata myös 1970-luvun discoon, josta bändi samplasi ahkerasti. Duon tyylistä käytetäänkin myös termiä filter disco.
Termin ensimmäinen osa tulee luultavasti musiikissa ahkerasti käytetyistä filttereistä, joilla poistettiin matalia taajuuksia juuri sopivasti kappaleiden dramaattisimmissa kohdissa. Oikein käytettynä filtterit loivat eräänlaisen version minimalismin hienovaraisesta varioinnista; pienetkin taajuuksien muuntelut tuottivat kuulijalle helpotuksen tunteita ja saivat kappaleet kuulostamaan kiinnostavilta hyvin huomaamattomilla muutoksilla. Oleellista soundissa oli myös laulun muokkaaminen epäinhimilliseksi, esimerkiksi vocoderilla.
Daft Punkista tuli myös menestyksekäs livebändi, jonka keikoilla mahdollisimman paljon tapahtui reaaliaikaisesti ja mahdollisimman vähän esinauhoitettuna. Heidän esiintymisissään onkin sellaista spontaaniutta ja hyvää epävarmuutta joka tekee heistä poikkeuksellisen hyvän konserttikonebändin. Tämän, ja anteeksipyytelemättömän populistisen asenteensa, ansiosta Daft Punk on onnistunut menestymään niin house-, tekno- kuin indie-piireissäkin. Monen muun livenä kunnostautuneen ison house-nimen tapaan hekin ovat onnistuneet levittämään ilosanomaansa myös rock-uskovaisten pariin.
Koska Daft Punk muodostuu kasvottomista tuottajista, kuuluu asiaan tietysti heidänkin tapauksessaan lukuisat muut aliakset ja sivuprojektit, joista pääbändiäkin menestyksekkäämmäksi nousi Bangalterin Stardust-projekti joka jäi yhden hitin ihmeeksi, mutta se yksikin riitti: Music Sounds Better With You (1998) on yksi menestyneimmistä french house / filter disco -biiseistä. Se oli myös ensimmäisiä merkkejä pääprojektinkin siirtymisestä popimpaan ja kevyempään suuntaan: kehitys jonka päätepiste tuli selväksi Discoveryn (2001) avaussinglellä One More Time, jolla käytettiin Cherin Believen (1999) popularisoimaa autotunea. Nämä kaksi kappaletta ovatkin merkittävimmät varhaistapaukset jossa sitä käytettiin musiikillisena efektinä, eikä lauluäänen teknisenä korjauskeinona kuten alunperin oli tarkoitettu. Biisien kyseenalaiseen perintöön voi perehtyä kuuntelemalla Auto-Tune Shitlistiä Spotifyssa.
Jotkut tietysti pitivät tätä itsensä myymisenä, mutta Daft Punk on aina nauttinut yleisöreaktioiden manipuloinnista, yllättämisestä ja kaavojen rikkomisesta. Ihmisten odotuksilla ja oletuksilla pelaaminen on aina ollut keskeinen osa yhtyeen toimintaa, joten ei ollut sinänsä yhtään yllättävää että yhtyeen musiikki jatkoi tällaista kehityskaarta. He yksinkertaisesti halusivat tehdä jotain mitä heiltä ei odotettu, koska sellainen olisi ollut luovuuden täysi vastakohta. House oli alunperin syntynyt rikkomaan rockin sääntöjä, mutta houselle oli pian muodostunut omat sääntönsä.
Näitä sääntöjä Daft Punk halusi systemaattisesti rikkoa eikä vain luoda yhtä itselleen ominaista tyyliä josta sitten muodostuisi oma pakkopaitansa. Homeworkin filter disco oli alkujaan tuoretta soundia, mutta ei enää heidän kakkoslevynsä aikaan, joten he halusivat siirtyä eteenpäin. Luuppien ja samplejen sijaan levy koostui pääosin livenä soitetuista instrumenteista ja biisit olivat tällä kertaa enemmän sävellettyjä kuin studiossa koostettuja. Heidän omaan house-keitokseensa lisättiin nyt vaikutteita 1980-luvun syntetisaattorisoundeista ja 1970-luvun pomp rockista. Samoihin aikoihin vaikuttaneen electroclash-liikehdinnän (#92) ja maanmiestensä Airin (#95) tapaan Daft Punk oli retrofuturistisesti tekemässä menneiden aikojen utopistisesta teknologiauskosta jälleen muodikasta.
Discoveryn äänimaailma oli paljon inhimillisempi ja lämpimämpi kuin Homeworkin, mutta heidän imagostaan tuli entistä robottimaisempi. He tekaisivat tarinan studiossa tapahtuneesta onnettomuudesta jonka myötä heistä tuli robotteja (oikeammin androideja tai kyborgeja). Sen jälkeen he ovat esiintyneet mediassa johdonmukaisesti tavaramerkiksi muodostuneiden kypäriensä kanssa. Näistä kypäristä on tullut julkisuudessa yhtä kuin Bangalterin ja Guy-Manin kasvot, eli sinänsä bändi ei ole päässyt mihinkään pakoon musiikkiteollisuuden imagokeskeisyyttä. Heidän mielestään on kuitenkin parempi luoda selkeästi kuvitteellinen imago eikä myydä musiikkiaan omalla naamalla ja persoonalla, vaarantamalla oman yksityisyytensä. Heidän toiminnassaan ei siis varsinaisesti ole kyse imagon hylkäämisestä vaan keinotekoisen imagon luomisesta, jotta heidän ei tarvitsisi laittaa itseään peliin.
Daft Punkilla ei sinänsä olekaan mitään kaupallisuutta ja mediassa näkymistä vastaan, kunhan tekevät sen fiktiivisinä hahmoina. He ovat esiintyneet lukuisissa mainoksissa (mm. The Gap) ja suunnittelivat Coca-Colalle rajoitetussa erässä tuotetun pullomallin. Kaksikko on myös tehnyt musiikkia muotinäytöksiin ja elokuviin (Tron: Legacy). Merkittävimmät bändin oheistuotteet taitavat silti olla animaatiomusikaali Interstella 5555: The 5tory of the 5ecret 5tar 5ystem (2003) sekä kaksikon oma ohjaus Electroma (2007). Interstella perustui Discoveryyn ja kaikki tuon levyn sinkut ovat siitä peräisin. Elokuvan nimi taitaa olla viittaus siihen miten populaarimusiikin tähtijärjestelmä on keskeinen Daft Punkin julkisuuskuvan kannalta, nimenomaan negatiivisena inspiraationlähteenä.
Kuuntele myös: Daft Punkin läheisiä sukulaisia olivat mm. Étienne de Crécy (Prix Choc, 1996; tsekkaa myös Motorbass-nimellä julkaistu Pariscyde) ja jazzista vaikutteita ammentanut Dimitri From Paris (Dim’s Jazz).
Amerikkalaisia filter disco -hittejä olivat Armand van Heldenin U Don’t Know Me (1999) sekä hänen remixinsä Tori Amosin Professional Widow’sta (1998). Toinen deep housen (ks. #40) jälkeinen newyorkilainen tähti-DJ oli Roger Sanchez joka sai isoimman hittinsä Another Chancesta (1999). New Yorkista tuli myös Mood II Swing -duo, jonka tuottama jättihitti oli Ultra Natén Free (1997). Britanniassa 1990-luvun lopun house-akteista pääsi kunnolla läpi vain Basement Jaxx (Red Alert, 1999).
Spotify: 313/500 kappaletta. Music Sounds Better With Youta ei löydy Spotifysta muuten kuin osana bändin livemedleytä jossa on mukana Daft Punkin ja Stardustin lisäksi myös Bangalterin Together-sivuprojektin nimikkokappaletta. Kappaleesta saa myös jonkinlaisen kuva bändin livesoundista.
Lue lisää: Ahonen (2006): s. 19-32; Eshun (2000): s. 81-84; Gill (2001): s. 167-175; James (2003): s. 264-282.