Sain joskus vuosia sitten idean äänikollaasista joka kokoaisi yhteen kaikki Alexi Laihon ”jau”-tavaramerkkihuudahdukset Children of Bodomin diskografiasta. Kyseessä on Cheekin Aaa:n ja James Hetfieldin yean veroinen hyvin tunnistettava laulumaneeri, joka ansaitsee tulla systemaattisesti dokumentoiduksi.

Idea alkoi kuitenkin materialisoitua vasta puoli vuotta sitten, kun Jesse Careyn ja Tuukka Jorun 168 tuntia Nickelbackia/Popedaa -kuunteluprojektit saivat minut kiinnostumaan ajatuksesta antaa itselleni siedätyshoitoa jonkin vastenmielisen bändin musiikista. Omassa projektissani meni lopulta yli 168 päivää (tarkalleen 207), mutta sainpahan sentään kuunneltua Children of Bodomin studiodiskografian ja koottua yhteensä 161:stä jau-samplesta koostuvan 4½-minuuttisen ”biisin”, jonka voi kuunnella SoundCloudissa ja YouTubessa.

Materiaalina on siis ollut 92 kappaletta yhdeksältä studioalbumilta ja yhdeltä cover-kokoelmalta (Skeletons in the Closet, 2009), sekä kaksi ennenjulkaisematonta biisiä Holiday at Lake Bodom (2012) -kokoelmalta. Kollaasista jäi uupumaan vain yksi, 162. jau (Knuckledusterista, joka löytyy EP:ltä Trashed, Lost & Strungout). Samplet ovat diskografisessa järjestyksessä (levyt vanhimmasta uusimpaan, biisit levyn alusta loppuun). Bodomin biiseissä on keskimäärin 1,74 jauta jotka kestävät keskimäärin 1,7 sekuntia. Eniten jauta on Something Wildilla (1997: 26 kpl) ja vähiten Blooddrunkilla (2008: 5 kpl). Eniten jauta yksittäisessä biisissä on Red Light in My Eyes Pt. 2:ssa (9 kpl).

Tarkemman reportaasin projektin toteutuksesta voi lukea alta.

Olen aina kiinnostunut itseni musiikillisesta haastamisesta. Jos en pidä jostain musiikista, se tarkoittaa vain että en ymmärrä sitä. Eikä se ole mikään syy vihata – ja tämä pätee kaikkeen muuhunkin kuin musiikkiin – vaan syy yrittää ymmärtää. Careyn ja Jorun hyväntekeväisyystempausten inspiroimana päätin, että haluan ymmärtää Children of Bodomia, ja samalla kerätä talteen jokaisen kerran kun Alexi Laiho huutaa ”jau!”.

En ollut kuunnellut Children of Bodomia koskaan tarkoituksella ja tietoisesti; ensimmäisen neljän levyn sinkkubiisit olivat aikoinaan tulleet Radiomafiasta jossain määrin tutuiksi, mutta muuten olin täysi ummikko bändin ja koko death metal -genren suhteen. Alexi Laihon laulumaneeri(t) ja loputon kitarantiluttelu olivat luoneet suuria ennakkoluuloja, koska en voinut pitkään sietää sen enempää kitarasooloja kuin metallimusiikkiakaan (paitsi kone- ja goottivaikutteilla höystettynä). Pidin bändin musiikkia pitkästyttävänä ja kliseisenä, ja pahimpana kliseenä tietysti jauta.

Ryhdyin kyseenalaistamaan näitä ennakkoluuloja ottamalla kuunteluun Bodomin (melkein) koko studiodiskografian. Projektin aloittaminen oli raskasta: minulle tuotti suuria vaikeuksia kuunnella yhtään Bodom-biisiä kokonaan. Jokaisen jaun tunnistaminenkin tuotti yllättävän suuria haasteita: niiden vuoksi en voinut kuunnella biisejä taustalla tai huolimattomasti, vaan minun oli keskittyvä niihin intensiivisesti. En voinut siis jättää levyjä hetkeksikään taustamusiikiksi.

Monet näistä huudahduksista olivat myös hyvin epäselviä ja tulkinnanvaraisia. Jaun monimuotoisuus yllätti: on lyhyttä jauta (alle sekunti) ja pitkää jauta (enimmillään yli 8 sekuntia, biisissä Rentless Reckless Forever), moniosaista jauta (jajau), kaiutettua jauta, yms. Laiholla on myös tapana lausua monia sanoja (go, now) melkein au-äänteellä, joten lyriikoiden tarkka tutkiminen oli usein tarpeen. Päädyin lopulta melko puristiseen tulkintaan: jauksi kelpasi vain selvästi muusta laulusta erillään oleva huudahdus jota erottuu selvästi sekä j- että au-äänne (esimerkiksi moniraitaisesti miksattu ”jajau” on yksi jau, vaikka periaatteessa siinä onkin kaksi jauta päällekkäin).

Projektin edetessä jaun tunnistaminen helpottui, samoin bändin musiikin kuunteleminen. Something Wildin ensikuuntelu oli tuskaa: etenin biisi kerrallaan ja kokonaisuudessaan siihen meni yli viikko. Hatebreederin (1999) pystyin jo kuuntelemaan kerran läpi, mutta debyyttilevy oli silti ehtinyt upottaa koukkunsa lihaani. Jatkoin kuuntelu/samplausprojektia levystä toiseen, mutta se oli ainoa johon tunsin tarvetta palata. Aloin ymmärtää melodisen death metalin kieltä, minkä ansiosta kuulin Bodomin musiikissa viimein myös vaihtelua ja monimuotoisuutta. Näinhän se totaalisen vieraissa genreissä usein menee: kaikki biisit kuulostavat ihan samalta, kunnes tajuaa kyseisen tyylin säännöt ja sen miten niitä venytetään.

Something Wildista muodostuikin nihkeän alun jälkeen suosikkilevyni. Siihen syntyi erityinen suhde koska koin sen kanssa niin paljon. Kasvoin siihen kiinni tämän puolivuotisen aikana. Levyllä bändi on vielä eksyksissä ja etsii omaa tyyliään. Sitä on kritisoitu sekavuudesta ja hiomattomuudesta, mutta omiin korviini ne ovat vahvuuksia. Koska Laiho ei osannut vielä tehdä erityisen tiiviitä biisejä, niihin jäi eräänlaista lähes progressiivista rönsyilyä ideasta toiseen.

Esimerkiksi kitarasooloihin kohdistuvat ennakkoluuloni johtuvat hyvin pitkälti siitä, että ne kuulostavat mielestäni kaavamaisilta. En lähtökohtaisesti muutenkaan pidä hirveästi solistisista soitinosioista, ja vielä vähemmän kitaran ylikorostetusta asemasta rock-soitinten kuninkaana. Something Wild kuitenkin muutti mielipidettäni, koska sillä levyllä yksikään soolo ei tunnu kliseeltä, vaan tulee jokaisella kuuntelulla eräänlaisena yllätyksenä. Silti levy ei romahda täyteen kaaokseen, vaan pysyy jotenkin ihmeen kaupalla kasassa.

Jossain 6. levyn (Blooddrunk) kuuntelun tienoilla tuli tieto bändin yhdeksännen levyn julkaisusta lokakuussa. Tämän vuoksi hidastin kuuntelutahtia, jotta myös I Worship Chaos (2015) pääsisi mukaan projektiin. Tästä muodostuikin tärkeä taitekohta projektissa. Pidän Blooddrunkia yhtenä bändin parhaista levyistä, koska se kuulostaa vähiten Bodomin klassiselta soundilta, ja on siten Something Wildin ohella se levy, jolla yhtyeen musiikillinen tyyli välttää parhaiten kaavamaisuutta.

Seuranneen kuuntelutauon aikana jatkoin tutkimusmatkaa muihin genren bändeihin: Rate Your Musicin erinäisten listojen pohjalta loin itselleni tiekartaksi Spotify-soittolistan Beast (sic) of Melodic Death Metal. Toistaiseksi olen eksynyt tuon listan ulkopuolelle vasta rajatusti: sen lisäksi olen kuunnellut oikeastaan vain Carcassin Heartworkia (1993), Edge of Sanityn Purgatory Afterglow’ta (1994) ja Arch Enemyn Black Earthia (1996). Bodomin kuuntelu kuutenkin avasi korvani genrelle, johon olin entuudestaan suhtautunut lähinnä inholla.

Sen jälkeen Bodomiin palaaminen oli kuitenkin taas vaikeaa: Rentless Reckless Forever (2011) tuntui bändin huonoimmalta levyltä, ja melodinen death metal näytti tarjoavan paljon kiinnostavampaakin kuunneltavaa kuin valtaosa Bodomin tuotannosta. Loput projektista olikin sitten aikalailla pakkopullaa, vaikka laskenkin Halo of Bloodin (2013) ja I Worship Chaosin bändin parempiin levyihin. Koska perehtymiseni äärimetalliin alkoi black metalista, ei ole mikään ihme että suosikkibiisikseni COB-diskografiasta muodostui Halo of Bloodin nimiraita, jossa on bändin tuotannon suorimmat bläkkis-vaikutteet.

Koska tulin Bodomin musiikin pariin näin pystymetsästä ja kypsemmällä iällä kuin ihmiset yleensä, omat levypreferenssini ovat melko epäkonventionaalisia. Ainakin Suomessa oldschool-fanit tuntuvat vannovan kolmen ensimmäisen levyn nimeen, nostaen Follow the Reaperin (2000) korkeimmalle korokkeelle – ja kyllähän se onkin bändin melodisen varhaistuotannon puhtain ja viimestellyin jalostuma. Minä pidän sitä kuitenkin liian kaavamaisena ja kliinisenä debyyttiin verrattuna. Itse laittaisin levyt tällaiseen ”paremmuusjärjestykseen” (linkit Spotifyhin):

1. Something Wild (1997)
2. Halo of Blood (2013)
3. Blooddrunk (2008)
4. I Worship Chaos (2015)
5. Follow the Reaper (2000)
6. Hate Crew Deathroll (2003)
7. Hatebreeder (1999)
8. Are You Dead Yet? (2005)
9. Rentless Reckless Forever (2011)

Tästä kaikesta viisastuneena voin siis sanoa, että uuteen ja vastenmieliseen musiikkiin kannattaa ehdottomasti tutustua. Uusia kuuntelemisen tapoja kannattaa kokeilla vaikka ne olisivat niinkin hupsuja kuin 168 tunnin Popeda-putki Itämeren hyväksi, tai jokaisen Alexi Laihon jaun metsästäminen. Siinä sivussa sain tietää jotain paljon tärkeämpää kuin sen että niitä huudahduksia on yhteensä 162: Laiho on oikeasti tosi hyvä kitaristi, kitarasooloilla on perusteltu paikkansa rock-musiikissa, melodinen death metal on hyvä genre, ja Children of Bodomilla on paljon loistavia biisejä.