Levyarvosteluarvostelu

Palaan jälleen Richard Beckin artikkeliin 5.4, jossa hän kutsuu Pitchforkin arvosanajärjestelmää ”pseudotieteelliseksi”. Sama 101:n mahdollisen arvosanan järjestelmä on käytössä myös ”Suomen Pitchforkilla” eli Nuorgamilla. Tuo normaalia arviointijärjestelmää desimaalin suurempi tarkkuus mahdollistaa melkoisen vallankäytön.

Se korostaa varsinkin huonoimpien arvosanojen ”huonoutta”. Jos joku levy esimerkiksi on huonompi kuin 50 pistettä saanut levy, sille voi ihan hyvin antaa 49 pistettä tai vaikka vain 40 pistettä, mutta sen voi lytätä täydellisesti antamalla sille 11 pistettä. Tällaisella skaalalla se kuulostaa paljon tylymmältä kuin 1/10 pistettä tai 1/5 tähteä. Huonouden olisi voinut ilmaista paljon maltillisemminkin, mutta viisaudessaan erehtymätön musiikkimedia halusi olla julma.

Esimerkiksi Nuorgamissa on seitsemän kautta aikojen alle 30 pistettä saanutta levyä. Tuo arvosanojen alapää on vähäisessä käytössä kun vertaa yläpäähän: vastaavasti seitsemän parasta mahtuu viiden pisteen (94-98) sisään. Tämä tosiaan siis mahdollistaa sen että huonoja arvosanoja säästellään sitä varten kun haluaa todella korostaa jonkin levyn poikkeuksellista paskuutta. Koska pisteiden yläpää on ahkerammassa käytössä, hyvillä arvosanoilla ei ole samanlaista painoarvoa.

Otan esimerkiksi 29 pistettä saaneen Antti Piiraisen arvosteleman Lana Del Reyn Born to Dien. En tajua miksi se muka on huono levy (tämä on tietysti makukysymys) enkä sitä miksi sen huonous on 29:n eikä esimerkiksi 43:n pisteen arvoista. Arvostelija aloittaa kertomalla Del Reyn ympärillä pyörineestä hypestä ja ennakkokohusta ja kaikesta sellaisesta, josta olen onneksi ollut autuaan tietämätön, ja sitten yrittää palauttaa levystä käydyn keskustelun ruotuun: ”Ei kyse ole mistään metakeskustelusta, vaan kylmästi siitä, onko Born to Die musiikillisesti nautittava.”

Piiraisen yksiselitteinen vastaus tähän on että levy ei ole hyvä. Ei tainnut olla kovin hyvä levyarvostelu kun ingressiksikään ei löydetty mitään parempaa kuin ”Onko Born to Die hyvä levy? Ei.” Heti seuraavassa lauseessa Piirainen kuitenkin myöntää että levyssä on musiikillisesti potentiaalia. Mutta ei nautittavaa potentiaalia ilmeisesti. Kuten sanoin, tämä on makuasia enkä minä voi väittää että Piirainen on väärässä. Arvostelussa ei vaan käy missään vaiheessa ilmi mikä tekee siitä nimenomaan vain 29 pisteen arvoisen. Ei oikein kuulosta arvosanalta joka annetaan levylle, jolla on kuitenkin myös potentiaalia.

Lana Del Rey - Born to Die; levynkansi

Itsekin olen kuunnellut Born to Dieta siitä yksinkertaisesta kysymyksestä käsin, että onko se musiikillisesti nautittava. Se on yksinkertaista poppia, joten arvioin sitä varsin yksinkertaisin kriteerein: koukuttavatko ne biisit? Ja toden totta koukuttavat. Siitä on pitkä aika kun olen jäänyt mihinkään levyyn yhtä pahasti koukkuun. Tarkoitan tällä nimenomaan sitä että levyn biisit jäävät vuorotellen päähän soimaan niin pahasti että levy vain on pakko kuunnella taas uudestaan. Kyse on siitä hyvänsorttisesta päässä soimisesta, ei siitä rasittavasta.

Levyä on minusta ihan turha analysoida sen enempää jos se onnistuu mainstream-populaarimusiikin perimmäisessä tarkoituksessa: menemään ihon alle, vaikka älyllisesti kuinka haluaisi vastustella moista trendimusiikkia. En minä varsinaisesti edes halua vastustella poppia, suhtaudun vain siihen kriittisesti – varsinkin silloin kun se ei edes jää päähän soimaan, eli yrittää olla hyvää poppia mutta epäonnistuu.

Sen kyllä myönnän että levy on liian pitkä. Siitä saisi täydellisen 10 biisin 41-minuuttisen vinyylijulkaisun kun siitä vain heittäisi menemään ne viisi biisiä, jotka eivät jää päähän soimaan. Onneksi Spotifyssa voi tehdä soittolistan, johon tiivistää levyn ytimen. Olen muutenkin kuunnellut vain tuota 15 biisin rajoitettua painosta; levystä on olemassa myös 12 biisin standardipainos, joka on kenties ytimekkäämpi. Tuolta versiolta kuitenkin puuttuvat levyn parhaimmistoon kuuluvat Lolita ja Lucky Ones; parhaimmisto tarkoittaa tässä siis biisejä jotka jäävät pirullisesti soimaan päähän pelkästä kappaleen nimen näkemisestä. Peruspainoksessa näiden tilalla on sitten niitä täytebiisejä joihin en saa mitään tarttumapintaa.

Nuorgam tuntuu yleensä kesittyvän siihen kuinka hyviä popkappaleita teokset ovat; se ei ole samanlainen populaarimusiikkiin kriittisesti suhtautuva elitistinen ”musiikkimedia” kuin oma blogini, joten siellä saa hyviä arvosteluja ihan vain tekemällä ”yksinkertaista ja rehellistä” popmusiikkia. Siksi onkin suorastaan jännittävää kuinka erilaiset minun ja Piiraisen aivokemiat mahtavat ollakaan, jos minulle 2/3 levyn biiseistä jää päähän soimaan mutta hänessä ne eivät herätä mitään vastakaikua. Mikä saa biisin soimaan yhdessä päässä mutta ei toisessa? En ole koskaan aiemmin ajatellut tätä kysymystä, mutta Nuorgamin ansiosta mielenkiintoni heräsi.

Born to Diessa viehättää kyllä tarttuvuuden lisäksi sen ”ylitsevuotava melodraama” (joka kokee vakavan inflaation Piiraisen mutta ei minun pääni sisällä) ja sen anakronistisuus. Kansikuvasta, Lanan laulutyylistä ja jousisovituksista tulee 50- ja 60-lukujen amerikkalainen viihdemusiikki mieleen, mutta biitit ja äänisamplet ovat nykyaikaisia, ehkä hieman trip hop -vaikutteisia. Melkein jokaisessa biisissä toistellaan taustalla jotain särötettyä miehen huudahdusta, mikä varmaan rupeaa ärsyttämään minuakin ajan kuluessa. Samasta kaavasta nämä kaikki biisit on siis suunnilleen tehty, mutta ei niitä oikein voi kutsua ”ontoiksi kopioiksi Video Gamesista”, jos ne kaikki jäävät päähän soimaan ja saavat haluamaan lisää.

Itsehän en pidä koko numeroarvosanojen konseptista, koska ne yksinkertaistavat moniuloitteisen populaarimusiikin yhteen arvomääritelmään. Siksi niitä ei tässäkään blogissa koskaan näe. Mutta Piiraisen Born to Die -arvostelulle voisin kyllä antaa ne 29 pistettä ihan vain käyttääkseni ”mediavaltaani” ja ollakseni julma!

Yksi vastaus artikkeliin ”Levyarvosteluarvostelu

  1. On tosiaan mielenkiintoista, miksi jotkin biisit toimivat toisille, toisille taas eivät. Itselle levyn kappaleet eivät nimittäin sanoneet yhtään mitään. Mikään siinä ei vaan yksinkertaisesti puhutellut. Yhdentekevää, helposti ohitettavaa, eikä mikään jäänyt soimaan päähän. Ylenpalttinen sovituskuorrutuskaan ei saanut mitään liikahtamaan, vaikka melodraamasta usein pidänkin. Aivoni ovat siis kaikesta päätellen mallia Piirainen, tosin epäilen, että levyn teilaaminen johtui osin suurista ennakko-odotuksista, joita minulla taas ei ollut. Henk.koht. minulla ei taas ole sen kummempaa kiinnostusta lähteä riipimään tätä levyä sen enempää kuin jotain Rihannaakaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.