Miljonäärien jäynä vai taiteellisen integriteetin palautus?

Jatkan Nuorgamin pohjasakan puolustamista! Tartuin urheasti siihen pahnan pohjimmaiseen ja kuuntelin Lou Reedin ja Metallican yhteislevy Lulun, rohkeasti ja sinnikkäästi alusta loppuun. Onneksi minun ei tarvitse antaa sille numeroarvosanaa, koska on oikeastaan aika yhdentekevää onko tämä levy ”hyvä” vai ”huono”. Lulu on kuitenkin paljon monitulkintaisempi teos kuin esimerkiksi tuo Lana Del Reyn levy jonka tavoite on selvästi vain ja ainoastaan olla tarttuvaa radiopoppia.

Lou Reed & Metallica - Lulu; levynkansi

Kuuntelen musiikkia selvästikin taas ihan eri lähtökohdista kuin Nuorgamin arvostelija joka käyttää sanoja kuten ”hämmentää” ja ”ahdistaa” ikään kuin ne olisivat huonoja ominaisuuksia musiikille. Kirjoittajalla on myös joku ihmeellinen pakkomielle melodisuudesta. Ei se nyt sinänsä ihmeellinen ole, että sitä on totuttu pitämään itsestäänselvyytenä populaarimusiikissa, tai ainakin Lou Reedin ja Metallican tapauksissa? Hämmentävä ja ahdistava ovat yleensä hyviä ominaisuuksia taideteoksessa, ja melodisuus kovin yliarvostettua. Nuorgamin arvostelu on kyllä hauskasti kirjoitettu ja hupaisaa luettavaa, enkä minä sitä mitenkään tyrmää. Se vain on kirjoitettu ja kuunneltu itselleni vieraasta näkökulmasta.

Jännittävän ilmiönhän Lulusta tekee juuri se, että se on yllättävä levy juuri näiltä tekijöiltä. Jos asialla olisivat jotkut tuntemattomuudet, vastaanotto olisi varmasti erilainen. Ainakin kohdeyleisö olisi jotain aivan muuta. Hämmentävää on tosiaan se, että miten niin paikalleen jumahtanut bändi kuin Metallica on uskaltanut tehdä jotain näin omituista. Minun kunnioitukseni saa aina kun tekee jotain näin yllättävää ja omasta linjasta poikkeavaa, riippumatta siitä kuinka onnistunut kokeilu on. Tärkeintä on että kokeilee uutta eikä jää toistamaan sitä klassisinta hittilevyään.

Lulusta tuleekin monella tapaa mieleen Load/Reload-kaksikko. Ainakin Lulu on parasta mitä Metallica on tehnyt tuon parjatun ”poppikaksikon” jälkeen. Molemmat projektit ovat rohkeita kokeiluja alueille joille kukaan ei haluaisi bändin menevän. Ainakin se kertoo siitä että kaikesta kusipäisyydestään huolimatta Lars Ulrich ja kumppanit eivät ole (pelkästään) ahneita kapitalisteja vaan taiteilijoita, jotka haluavat ilmaista itseään eivätkä vain miellyttää ja viihdyttää yleisöä. Tämän levyn täysi välinpitämättömyys sitä kohtaan, mitä muut siitä ajattelevat, on ihanan virkistävää.

Lou Reedille tällainen taitaa olla vähän tutumpaa. Metal Machine Music vuonna 1975 oli varmaan vielä kovempi järkytys kun rocktähdeltä tuli tuplalevyllinen pelkkää feedback-ulinaa. Lulu on kyllä paljon kuunneltavampi levy; MMM:n kuunteleminen kerran elämässä on ihan riittävästi. Se kun on ensisijaisesti statement, konseptuaalinen taideteos. Siitä tekee hienon se että mainstream-artisti tekee kuuntelukelvotonta melua. Ei sitä tarvitse kuunnella voidakseen arvostaa tuota elettä. Lulua sentään voi kuunnella. Tosin mahdoton tehtävä sekin tuntuu monille olevan.

Toisaalta tällaisen vedon voi tulkita myös niin että kyse on elämästä vieraantuneiden miljonäärien suuruudenhullu visio jostain elämää suuremman taideteoksen tekemisestä. Kun on tarpeeksi rikas ja suosittu, voi tehdä mitä lystää ja fanit maksaa. Vähintään yhtä suuri osa tästä teoksesta on sen saama reaktio faneissa ja mediassa. Jos levy kertoo artistien vieraantuneisuudesta, se kertoo myös kuulijoiden kaavamaisuudesta ja lapsellisesta halusta ”omistaa” suosikkiartistiensa musiikki. Se osoittaa kuinka musiikin kuuntelijat pitävät muusikoita viihdyttäjinä eivätkä taiteilijoina, jotka ilmaisevat itseään. Kokeellisuus on rock-kulttuurissa arvostettu ominaisuus, mutta se tuomitaan jos musiikki ei ole samalla myös viihdyttävää.

Oikeastaan levyssä on vain yksi fataali ongelma: se, että Lou Reedin tajunnanvirtamainen puhe ei ole minkäänlaisessa suhteessa Metallican soittaman musiikin kanssa. Niiden välillä ei tunnu olevan mitään yhteyttä. Aivan kuin kaksi täysin erillään tehtyä levyä olisi yhdistetty yhdeksi huonosti koostetuksi mash-upiksi. Levy ei oikeastaan eroa mitenkään ratkaisevasti parodiasta jossa Abraham Simpson puhuu Metallican päälle.

Lou Reedin aneeminen ilmaisutapa ja hölmöt sanoitukset ovat tietysti myös potentiaalisesti ongelmallisia, mutta itse näen niiden nimenomaan toimivan tehokeinona. Metallimusiikki on perinteisesti hyvin machoa. Kun siihen yhdistää Reedin sanoitukset, tajuaa kuinka radikaali levy tämä oikeasti on. En ole tutustunut alkuperäisiin Lulu-näytelmiin, mutta Reed kuulostaa vanhalta surkealta mieheltä jonka sinisilmäisyyttä nuorempi femme fatale on julmasti käyttänyt hyväkseen. Kertoja tuntee itsensä täysin epämiehekkääksi ja impotentiksi. Puhe on haurasta ja epävireistä ja lyriikat noloja; yhdessä tämä kaikki luo ainutlaatuisen kuvan miehestä joka purkaa puolentoista tunnin aikana kaiken miehisyytensä ja uskottavuutensa.

Levyn pitkässä mitassa tämä pakkomielteinen miehisyyden dekonstruktio saavuttaa jo melkoisen tehon. Tässä metallilevyssä ei ole mitään miehekästä, machoa tai hyperseksuaalista. Se on seksin täysi vastakohta. Kertoja kokee olevansa vuorotellen tyttö tai koira. Täysin arvoton ja murskattu miehenkuvatus. Vanha säälittävä ukko, joka vihaa kilpaa itseään ja pakkomielteensä kohdetta. Reed kuulostaa juuri niin vanhalta, heikolta, lannistuneelta ja hajamieliseltä kuin tällaiset sanoitukset vaativatkin.

Koska Reed puhuu eikä yritä edes laulaa, levy on huonoimmillaan silloin kun Metallica yrittää soittaa jotain varsinaista biisiä taustalla. Varsinkin The View ja sen lopun kitarasoolo ovat todella noloja. Sen sijaan tuplan kakkoslevy on oikein hyvää tavaraa: sillä on vain neljä biisiä, mutta ne kaikki ovat tolkuttoman pitkiä. Ykköslevyn vähäisetkin kappalerakenteet hylätään viimein rohkeasti ja Metallica päätyy seikkailemaan niin abstrakteihin tunnelmiin ettei moista ole nähty sitten …And Justice for Allin (1988), jos edes silloin.

Little Dog on akustispainotteinen kappale, jonka musiikki on jo varsin epämääräistä haahuilua, sillä parhaalla mahdollisella tavalla siis. Levyn paras kohta tulee vastaan vasta sitten kun sitä on ehtinyt kuunnella jo 70 minuuttia: päätöskappale Junior Dad. Kappale kestää melkein 20 minuuttia ja suurin osa siitä on kamariorkesterin soittamaa kaunista ambient-henkistä huminaa. Näiden hiljaisten kappaleiden myötä kertojan viha alkaa muuttua jo hyväksyväksi alistumiseksi kun levy lähestyy loppuaan. Kitaravallit eivät siis ole pääosassa kuten ykköslevyllä, mutta kappalerakenteiden hajoaminen ei tee kuuntelukokemuksesta yhtään kevyempää.

Lulu on hieno julkaisu, koska se on harvinainen toivon pilkahdus mainstream-musiikissa. Osoitus siitä, että suuret mammutit eivät aina pelaa varman päälle vaan keski-ikäiset miljonääritkin voivat joskus tehdä jotain yllättävää. Onko se nyt sitten jäynää vai ”aitoa” taiteellista ilmaisua, sillä tuskin on väliä. Ainakin se on levy joka tuo uuden näkökulman metallimusiikkiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.