Elektroninen Top 100

Tästä alkaa elektroninen top 100 eli lista sadasta merkittävimmästä kulttuurisesta artefaktista elektronisen musiikin historiassa. Sama suomeksi: listaan sata mielestäni tärkeintä elektronista ”biisiä” tänne, yksi kerrallaan. Jos haluat lukea tarkemmin taustoja ja siitä miksi ”biisi” on lainausmerkeissä, jatka eteenpäin.

Sen sijaan jos haluat hypätä suoraan asiaan etkä lukea pitkällistä pohdintaa siitä mitä elektroninen musiikki on ja miksi/miten haluan listata juuri sitä, tässä sija 100.

Ote elektronisen musiikin historiasta: teknon taksonomia Ishkur's Guide to Electronic Musicissa

Idea tähän listaan tuli Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parasta biisiä -listasta. Yksinkertaisesti kyllästyin siihen iänikuiseen rock-kaanoniin, Beatlesin ja Dylanin palvontaan, jota tuo lista edustaa. Listaamisessa on arvostuksen osoittamisen lisäksi kyse myös poissulkemisesta, jonka listaajat tekevät omista kulttuurisista lähtökohdistaan. Vielä kun arvostetut musiikkijournalistit tuppaavat tulemaan kaikki samanlaisista sosiokulttuurisista olosuhteista (he ovat pääosin valkoisia ja keskiluokkaisia hyvinkoulutettuja heteromiehiä), mediassa esitetyt kaanonit antavat vain yksipuolisen kuvan musiikin koko kentästä.

Yleisesti olen käsitellyt kaanoneiden ja listausten ongelmia aiemminkin, joten tässä keskityn miettimään asiaa lähinnä elektronisen musiikin kannalta. Omakin listaukseni on siis pohjimmiltaan ensisijaisesti subjektiivinen ja monessa mielessä ongelmallinen, mutta toivottavasti se silti tarjoaa vakavastiotettavan vaihtoehdon muille vastaaville listauksille.

Ensin on tietysti määriteltävä vähän käsitteitä. Kerron nyt miksi tuolla luki ”artefakti” ja miksi ”biisi” oli lainausmerkeissä. En koe voivani kattavasti esittää elektronisen musiikin historiaa pelkästään levytettyjen kappaleiden kautta, joten listaan jonkin verran myös muita asioita. Näitä asioita yhdistää se että ne ovat kulttuurisia artefakteja. Sille ei ole kovin yksiselitteistä määritelmää ja osin se menee mentifaktin sekä sosiaalisten ja virtuaalisten artefaktien merkitysten kanssa päällekkäin. Lyhyesti sanottuna kulttuurinen artefakti tarkoittaa tässä yhteydessä ihmisen aikaansaamaa kulttuurista sisältöä jonka ei ole pakko olla fyysisesti olemassaoleva esine. Jos oikein syvälle haluaa sukeltaa, niin filosofia.fi auttaa.

Tietyssä mielessä kyse on innovaatioista, musiikkia uudistaneista ideoista – niitä ovat mielestäni myös biisit siinä missä nämä muutkin ”artefaktit”. Koska elektroninen musiikki on korostuneen teknologista, pääosin ne ovat erilaisia teknologisia keksintöjä, kuten soittimia. Toisaalta listalla ei ole yhtään syntetisaattoria, koska monia innovaatioita koen voivani käsitellä yksittäisten levytysten kautta. Vain niissä harvoissa tapauksissa kun koen että yksittäisen biisin selittävä voima ei ole riittävä, olen listannut muitakin ”artefakteja”. Jos listassa on jotain muuta kuin yksittäinen biisi, se on aina erikseen mainittu.

Valitsin myös adjektiivin ”merkittävin” enkä ”paras” ihan tarkoituksella, koska yritän listata kappaleita muutenkin kuin vain oman subjektiivisen mielipiteeni mukaan. Omat mieltymykseni ja kulttuurinen taustani toki ovat listaan pääasiassa vaikuttavat asiat, mutta olen lähdekirjallisuuden (lista täällä) avulla koittanut myös kartoittaa hieman laajemmin ja ”objektiivisemmin” elektronisen musiikin historiaa ja yrittänyt tehdä valintani sen perusteella, kuinka suuri kulttuurinen vaikutus ja suosio näillä biiseillä, ideoilla ja keksinnöillä on ollut. Ensimmäisenä oleminen on melko tärkeässä osassa: kuka teki sen ensimmäisenä ja kuka popularisoi sen ensimmäisenä. Myös kaupallinen menestys ja mainstream-suosio vaikuttavat hieman valintoihini.

Kaikki nämä perustelut ovat tietysti kiistanalaisia, koska musiikkia voi arvottaa myös muuten kuin myyntilukujen tai kronologioiden kautta, varsinkin kun ns. ”kronologiat” usein perustuvat siihen millaiseksi historia on kirjoitettu, eivätkä siihen mikä on oikeasti ollut seurausta mistäkin. Toisaalta tämä innovaation (uuden luomisen) ja eksploitaation (uuden kaupallistamisen) välinen tasapainottelu on yksi keskeisimmistaä populaarimusiikkia luonnehtivista dikotomioista. Se on osa kanonisoitua tapaa arvottaa musiikkia, ja siitä irrottautuminen on hyvin vaikeaa.

Mitä se elektroninen musiikki sitten on ja ei ole? Alan naispioneereja käsitellessäni määrittelinkin sen epämääräisesti ja laajasti. Tosiasiassa nykyään on kuitenkin käytännössä mahdotonta erottaa elektronista ja ei-elektronista musiikkia toisistaan, koska oikeastaan kaikissa populaarimusiikin tyyleissä käytetään elektronista teknologiaa, jos ei äänten tuottamiseen niin ainakin niiden käsittelyyn. Jos oikein pilkkua viilaa, niin oikeastaan kaikki rock-musiikkikin on elektronista, koska sähkökitara on elektromekaaninen soitin. Nykyaikaista populaarimusiikkia ei olisi koskaan ollutkaan ilman elektroniikkaa.

Käytännössä tällä listalla on siis mukana artefakteja joiden keskiössä on puhtaasti elektroninen, ei-mekaaninen äänentuotanto. Toki mukana on myös ns. ”oikeita soittimia”, mutta punaisena lankana on tietty elektronisen estetiikan ydin. Loppujen lopuksi tämä määrittely on melko mielivaltainen ja johtaa luonnollisesti siihen poissulkemiseen. Musiikin jakaminen elektroniseen ja ei-elektroniseen on vain yksi mahdollinen jako.

Jos katsoo miten monenlaiset musiikkityylit kuuluvat ”elektroninen musiikki” -leiman alle, huomaa helposti ettei niitä oikeastaan yhdistä mikään muu kuin teknologia. Ei-teknologisesta näkökulmasta monella musiikkityylillä on enemmän tekemistä ei-elektronisten tyylien kuin toisten elektronisten tyylien kanssa. Esimerkkinä olen käyttänyt elektronista tanssimusiikkia, jonka voisi liittää aivan yhtä hyvin osaksi tanssimusiikin historiallista jatkumoa, erilleen muusta elektronisesta musiikista.

Sen sijaan tämä elektronisen tanssimusiikin liittäminen teknologiseen jatkumoon on sitä ”korkeasti koulutetun valkoisen heteromiehen” touhua. Minähän sen tiedän koska olen sellainen. Tässä jatkumossa kyllä tunnustetaan tummaihoisten panos ”omien” genrejen luomisessa mutta varsinaisen pioneerien viitan saavat silti akateemisesti koulutetut valkoiset miehet, jotka loivat elektronisen musiikin teknologisen pohjan 50-luvun elitistisillä ja akateemisilla kokeiluillaan.

Se oli kuitenkin pienen porukan älyllistä harjoittelua eikä sillä ollut juurikaan niitä sosiologisia tehtäviä ja ulottuvuuksia jotka musiikille perinteisesti kuuluvat. Sen sijaan tanssimusiikkijatkumossa tunnustetaan musiikin sosiaalinen kysyntä ja sen funktionaalinen puoli. Se myös tunnustaa sen, että lähes kaiken elektronisen populaarimusiikin juontavan juurensa Afrikasta. Kaikki populaarimusiikki on kuitenkin pohjimmiltaan nimenomaan afroamerikkalaista kulttuuriperinnettä.

Monessa mielessä se on kuitenkin juuri elektronisen musiikin kaanon joka tuo etnisen näkökulman paremmin esille kuin rock-kaanon: esimerkiksi disco, hip hop, house, tekno ja jungle ovat olleet merkittäviä musiikkityylejä monille etnisille ja seksuaalisille vähemmistöille. Tosin, aivan kuten rockissa, myös elektronisessa musiikissa valkoisella heteromiehellä on pahana tapana omia itselleen tyylejä jotka ovat alunperin olleet etnisten ryhmien alakulttuureja. Varsin yleistä on että afroamerikkalaiset ovat luoneet jonkin musiikkisuunnan (innovaatio), mutta sitten se on sulautettu valkoiseen mainstream-kulttuuriin (eksploitaatio).

Pyrin listauksessani paitsi haastamaan rockin kaanonin, myös haastamaan siihen sisältyvät sukupuoleen, etnisyyteen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvät hegemoniat. Siinä sivussa joudun tietysti haastamaan myös itseni. Vaikka joidenkin vähemmistöidentiteettien kannalta elektroninen musiikki saattaa olla rock-kaanonia tasapuolisempi ja oikeudenmukaisempi, se on kuitenkin sukupuolen kannalta kenties ongelmallisempi. Tätä aihetta olenkin aiemmin käsitellyt Tara Rodgersin kirjan avulla.

”Ei-elektronisen” musiikin poissulkeminen ei ole arvottava valinta jolla vihjailisin että se on jotenkin huonompaa tai vähemmän tärkeää kuin ”elektroninen”. Olen tehnyt tämän valinnan jotta voisin tarjota vaihtoehtoisen näkökulman 1900-luvun musiikin kehitykseen. Juuri siitä musiikin erilaisissa luokitteluissa on mielestäni kyse. Ei objektiivisen totuuden esittämisestä vaan musiikillisen toiminnan kokonaisuuden tarkastelusta eri näkökulmista, jotka paljastavat niistä merkityksiä joita rajoittuminen yhteen näkökulmaan ei paljastaisi. Se, että ”elektronisuus” on jotenkin merkittävin musiikkia määrittävä tekijä, on toki aivan keinotekoinen lähtökohta. Olen valinnut teknologisen kaanonin lähinnä siksi että olen itsekin ”valkoinen heteromies”, mutta on myös pari muuta pointtia, joita elektronisen musiikin kaanonin käsittely mielestäni avaa paremmin kuin rockin kaanon:

1. Kaikki populaarimusiikki on teknologista

Elektroninen musiikki on korostetun teknologista pääosin siksi, että esimerkiksi syntetisaattorien rakentajilla ja soundien ohjelmoijilla on ollut vähintään yhtä suuri panos monien musiikkityylien syntyyn kuin muusikoillakin. Toisaalta muusikot käyttävät usein elektronisia soittimia aivan eri tavoilla kuin niiden valmistaja on tarkoittanut, joten kovin voimakkaasta teknologisesta determinismistä ei ole kyse.

On kuitenkin totta, että kaikki populaarimusiikki on teknologista. Tämä johtuu ihan vain sen massatuotetusta luonteesta: koska teokset tehdään studioissa ja mekanisoidaan äänitteille, ne ovat ihan yhtä teknologisia niin teknossa kuin rockissakin. Kuljuntausta (2002: s. 78) menee jopa niin pitkälle, että väittää elektronisen musiikin olevan ”aidompaa” kuin ei-elektroninen. Hän argumentoi, että jos musiikki sävelletään ja esitetään elektronisesti, se on levylläkin originaalimuodossaan. Sen sijaan erikseen äänitteelle mekanisoitu musiikki on irrotettu soittajasta ja esityksestä, soitinmusiikin autenttisesta olomuodosta. Elektroninen musiikki valmistetaan suoraan elektroniseen muotoon, mutta ns. ”livenä” soitettu musiikki studiossa joudutaan muuntamaan elektroniseen muotoon.

Elektronisen musiikin kaanonin esille nostaminen siis korostaa sitä, että oikeastaan kaikki populaarimusiikki on yhtä ”epäaitoa” kuin elektroninenkin, koska pohjimmiltaan kaikki on elektronista musiikkia. Rockin piirissä mielellään viljelty käsitys ”aitoudesta” on vain silmänlumetta. Emme kuule rock-biisiä sellaisena kuin se on studiossa esitetty vaan sellaisena millaiseksi se on studioteknologialla manipuloitu.

2. Kaikki musiikki on varastamista

Musiikki perustuu vanhan toistamiseen ja kaikki uusi mikä sen piirissä tapahtuu, on tosiasiassa olemassaolevien elementtien järjestelemistä uudelleen. Esimerkiksi tekijänoikeusjärjestelmä kuitenkin asettaa tiettyjä kopioimisen ja uudelleenjärjestämisen muotoja toisten edelle.

Ideoiden ja melodioiden kopioiminen ja muuntelu on melko hyväksyttyä, vaikka siitäkin käydään ahkerasti oikeutta. Sen sijaan elektronisen musiikin ytimessä olevaan valmiiden äänitteiden samplaamiseen suhtaudutaan paljon kriittisemmin. Tosiasiassa suuri osa elektronisista biiseistä on oikeastaan laittomia, koska ne perustuvat luvattomiin äänilähteisiin. Pääosin nämä lähteet on kuitenkin naamioitu niin hyvin, ettei niitä tunnista. Kyse on kuitenkin vakiintuneesta käytännöstä ja aidosti luovasta toiminnasta, jota tekijänoikeuden olisi tarkoitus tukea. Valmiiden levytysten uudelleenjärjestäminen sampleiksi, miksauksiksi ja mash-upeiksi on aivan yhtä paljon ja vähän varastamista kuin tuttujen sointujen ja melodioidenkin käyttö.

Elektronisen musiikin diskurssi korostaa näitä kahta asiaa eikä peittele niitä kuten rock: populaarimusiiki, elektroninen tai ei-elektroninen (joita ei tosin voi nykyään enää erottaa toisistaan), on teknologisen manipulaation ja vanhojen ideoiden uusiokäytön seurausta. Tässä mielessä koko puhe pioneereista, ja tässäkin listauksessa näkyvä innovoinnin arvottaminen, ovat hyvin ongelmallisia asioita.

Lopuksi

Monet genret liittyvät voimakkaasti elektronisen musiikin kehitykseen mutta niissä on myös paljon muita elementtejä, eivätkä ne siten ole elektronisen musiikin ydintä. Käytännössä näiden tyylien rajaaminen pois on ollut seurausta juurikin tilan vähyydestä: sata artefaktia on todellakin liian vähän. Hip hop on syntyjään elektronista ja vahvasti sitä edelleenkin, mutta käsittelen sitä vain ohimennen koska se on niin oma kulttuurinsa ja liian laaja aihepiiri tähän mukaan otettavaksi.

Hieman vähemmän elektroniseen musiikkiin liittyviä, mutta sen kanssa ahkerasti flirttailleita, tyylejä ovat mm. proge, disco ja funk, joita myös käsittelen ohimennen. 1980-luvulta lähtien elektroniset soundit alkoivatkin sitten ujuttautua jo melkeinpä kaikkiin musiikkityyleihin new wavea ja ihan mainstream-poppiakin myöten. Nämä olen jättänyt melkein kokonaan käsittelemättä, paitsi jos niitä on edustanut artisti joka on antanut myös merkittävän panoksen elektronisen tanssimusiikin kehitykseen ja popularisointiin.

Olen rajoittanut listan sataan kohtaan ihan vain siksi että pitempää listaa en saisi koskaan valmiiksi. Koska sata on silti liian vähän kattavaan aiheen käsittelyyn, viittaan välillä lyhyesti myös listalta pois jääneisiin kappaleisiin. Näin on tarkoitus saada koottua oheiskuunneltavaksi Top 500 -soittolista Spotifyihin. Kokonaisuus päivittyy sitä myötä kun käyn kappaleita läpi.

Verkkolähteitä

Ishkur’s Guide to Electronic Music
Digital Dream Door: Music Lists

Painetut lähteet

Lähdeluettelo

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.