Musiikkiteollisuuden ekologinen jalanjälki

Tällaisena tiedostavana elämäntapailonpilaajana olen jo pitkään miettinyt mitkä ovat maanisen musiikkiharrastukseni mahdolliset ympäristövaikutukset. Viimeksi kun yritin selvittää asiaa, siitä ei tuntunut olevan mitään tietoa missään. Tämä oli luultavasti vuonna 2008 koska nyt löysin lukuisia vuonna 2009 aiheesta julkaistuja tutkimuksia. Pääsin siis viimein perehtymään asiaan ja julkistan löydökseni, koska joku muukin on varmaan miettinyt asiaa ja turhautunut tiedon puutteeseen.

Kirjoitukseni tarkoituksena ei ole sen enempää tarjota musiikin kuluttajille synninpäästöä kuin syyllistääkään heitä. Tavoitteena on tieteellinen objektiivisuus! En tässä silti mitään suuria paljastuksia tee, vaan kaikki sanomani on suhteellisen helppo todentaa googlaamalla – tuolla tiedonhakumenetelmistä luotettavimmalla. Eli ei tällä oikeasti ole mitään tekemistä tieteen ja objektiivisuuden kanssa, vaikka ihan oikeisiin tutkimuksiin viittaankin.

Aloitan sillä helpoimmalla ja tutkituimmalla jutulla, eli äänitteiden ja niiden hankkimisen ympäristövaikutuksilla. Suurin osa aiheeseen liittyvistä bloggauksista ja muista kirjoituksista viittaa Weberin, Koomeyn ja Matthewsin Microsoftille ja Intelille tuottamaan tutkimukseen The Energy and Climate Change Impacts of Different Delivery Methods (2009, PDF). He saivat erilaisille musiikkialbumin hankintatavoille seuraavanlaiset hiilijalanjäljet:

1. Fyysisestä levykaupasta ostettu fyysinen CD: 3200 g CO2-ekv.
2. Nettikaupasta ostettu fyysinen CD (lentokoneella): 2400 g
3. Nettikaupasta ostettu fyysinen CD (rekalla): 2100 g
4. Ladattu albumi poltettuna CD-R:lle (kotelossa): 1250 g
5. Ladattu albumi poltettuna CD-R:lle (ilman koteloa): 600 g
6. Ladattu albumi: 400 g

Lähde: Weber, Koomey & Matthews (2009)

Asiat eivät kuitenkaan ole näin yksinkertaisia. Ensinnäkin tutkijat olettavat, että fyysisessä levykaupassa käydään henkilöautolla. Fyysisen kaupasta ostetun CD:n hiilijalanjälki puolittuukin, jos vain matkustaa levykauppaan pyörällä tai kävellen. Julkisen liikenteen mahdollisuutta ei huomioida ollenkaan. Automatkankin vaikutukset riippuvat kauppareissujen pituudesta ja siitä kuinka monta matkustajaa kyydissä kulkee. Tuotekohtaista hiilijalanjälkeä voi lisäksi pienentää yhdistämällä automatkaan mahdollisimman monta toimintoa.

Silmään pistää myös se, että itse CD:n painaminen tuottaa melko vähän päästöjä. CD-levyn pakkaus aiheuttaa niitä melkein kolme kertaa enemmän. Tutkimuksessa on käytetty ”slimline jewel case” -koteloa, ilmeisesti siis sitä mihin CD-sinkkuja ja CD-R:iä usein pakataan. Diana Liverman (2009, PDF summary) on tutkinut useita eri kotelovaihtoehtoja ja erot ovat suuria: yksinkertaisen pahvikotelo hiilijalanjälki on 60 g, tavallisen jewel casen 1200 g. Näiden kahden ääripään välillä on sitten vielä lukuisia muita vaihtoehtoja, kuten digipack.

Pelkän CD:n päästöt ovat Weberin et ali. mukaan 240 g eli kotelon kanssa tämä vaihteluväli on 300-1440 grammaa. Lisäksi levyjä pakataan usein kaiken maailman deluxe edition -bokseihin ja ne voivat sisältää hyvin eripituisia kansilehtisiä. Olennaisinta silti näyttäisi olevan valmistusmateriaali: muoviosat moninkertaistavat päästöt heti. Livermanin mukaan pakkaukset muodostavat 10 % musiikkiteollisuuden kokonaispäästöistä.

Vinyylilevyjen kohdalla näitä asioita ei ole pahemmin tutkittu. Ainakin niiden pakkaukset luultavasti aiheuttavat keskimäärin vähemmän päästöjä. Valtaosa CD-levyistä pakataan jewel caseen, mutta vinyylilevyjen pakkauksia on yleensä vain pahvia ja paperia. Levyjen valmistusmateriaalien eroja en osaa lähteä edes spekuloimaan.

Lähde: Liverman (2009)

Weberin et al. tutkimuksessa on myös se ongelmallinen ennakko-oletus, että musiikkilataukset ostetaan MP3-formaatissa, ei CD-laatuisena audiona (FLAC, WAV, yms.). Tutkimuksessa on käytetty oletusta että ladattavan albumin tiedostokoko on 60-100 megatavua. Tutkijat toteavatkin, että latauksen etu melkolailla katoaa jos albumin koko kasvaa kolminkertaiseksi: 260 megatavun lataus on aikalailla samalla viivalla nettikaupasta ostetun ja rekalla toimitetun CD:n kanssa. Suurin osa CD-levyistä kuitenkin vie FLAC-formaatissa paljon enemmän kuin 260 megatavua, WAV:ista puhumattakaan.

Käytännössä fyysisestä levykaupasta ostettu CD, nettikaupasta ostettu CD ja netistä ladattu albumi tuottavat siis ihan yhtä paljon päästöjä mikäli levykaupassa käy kävellen tai levyn lataa FLAC-formaatissa. Jos se kaupasta ostettu CD olisi vielä pelkässä pahvitaskussa, latauksella ei olisi enää mitään saumaa vertailussa. On tosin todennäköistä että latausten päästöt vähenevät tulevaisuudessa kun palvelinkeskukset siirtyvät vähemmän sähköä kuluttavaan teknologiaan – lataajan oman koneen sähkönkäytöllä ei ole suurta merkitystä.

Tutkijoiden mukaan lataamisen energiaintensiteetti vähenee vuodessa 30 %. Jos tuo kehitysvauhti on tutkimuksen teosta (2009) pysynyt samana, tiedostokoko olisi nyt noussut jo 742 megatavuun. Koska ladatessa valtaosa päästöistä tulee sähköstä, olisi teoriassa mahdollista vähentää niitä huomattavasti myös yksinkertaisesti sillä, että kaikki sähkö tuotettaisiin uusiutuvilla energiamuodoilla. CD-kuljetusten logistiikka sen sijaan on jo niin optimoitua, että merkittäviä lisäsäästöjä päästöistä tulevaisuudessa on vaikea kuvitella. Vaarana on silti monilta aloilta tuttu rebound-efekti: se että kasvava tehokkuus kannustaa lisäkulutukseen, joka kumoaa tehostumisesta tulleet säästöt.

Vaikeaa vertailusta tekee sekin, että lataukset eivät oikeastaan ole verrattavissa fyysisiin tuotteisiin. Omalla kohdallani kyse on äänenlaadusta – MP3-levy ei ole minulle CD-levyä vastaava tuote. Syy siihen miksi lataus on ekologisempaa kuin fyysisen levyn ostaminen, on oikeastaan siis se, että MP3 on niin paljon huonompi tuote kuin CD! Tämän lisäksi monille käyttäjille ei ole kyse vain esineiden sisältämästä musiikista vaan myös pakkauksen ja kansitaiteen konkreettisuudella on merkitystä. Latauksina ei voi siis käytännössä myydä kuuntelukokemuksia jotka olisivat kaikissa suhteissa identtisiä fyysisten levyjen kuunteluun.

Kaiken lisäksi levyjen hankintatapaa ja -muotoa tärkeämpää saattaa olla se miten niitä kuunnellaan, eikä sitä olla pahemmin tutkittu. Tietokoneen käyttäminen musiikin kuunteluun on hyvin epätehokasta, koska se käyttää virtaa paljon muuhunkin kuin äänentoistoon, toisin kuin CD-, LP- tai MP3-soitin. Itse kuuntelen musiikkia lähinnä (pöytä)tietokoneella, mutta yleensä teen sillä usein samanaikaisesti jotain muutakin (se on sitten eri asia, onko tällainen moniajo hyväksi musiikkikokemukselle) ja silloin kun en tee jotain muuta, sammutan näytön mikä rajoittaa kuuntelutapojeni tuhovoimaa jonkin verran. Vaihto läppäriin auttaisi sekin, koska ne ovat energiapihimpiä.

Digitalisoituminen on yleisesti ottaen tietysti johtanut myös laajempiin, epäsuoriin ympäristövaikutuksiin. Kuunteluun käytettävien laitteiden määrä on kasvanut ja elinikä lyhentynyt. Musiikkia kuunnellaan nykyään usein kotistereoiden lisäksi esim. puhelimella tai MP3-soittimella. Näissä mobiililaitteissa muoti vaihtuu nopeasti ja ne myös hajoavat helposti, minkä vuoksi musiikkisoittimia ostetaan enemmän ja useammin kuin aikoina jolloin oli vain CD-, LP- tai kasettisoitin.

Musiikkisoitinten, muistikorttien ja kovalevyjen sähkökulutusta tai niiden valmistamisesta koituvia päästöjä ei ole pahemmin analysoitu näissä tutkimuksissa. Luulen silti että ne kuluttavat sähköä suhteellisen vähän ja suurempi ympäristöongelma lienee niiden ja paristojen sisältämät raskasmetallit ja kemikaalit. Elektroniikkaromu on todellinen ongelma, jonka länsimaat ovat kätevästi ulkoistaneet maailman köyhille.

Kuuntelukulttuurin muutoksesta Troy Remink huomauttaa että latausten helppous ja hyvä saatavuus (laillisesti tai laittomasti) on johtanut siihen että ihmiset lataavat enemmän musiikkia kuin hankkisivat fyysisillä levyillä, usein jopa enemmän kuin ehtivät edes koskaan kuunnella. Nykyisillä yhteysnopeuksilla kynnys lataamiseen oon niin matala, ettei sitä pahemmin harkita. Dagfinn Bachin (The Dark Side of the Tune, 2012) mukaan warettaminen käyttää vuodessa neljä kertaa enemmän sähköä kuin Britannian yksityistalouksien sähkönkulutus. Eksyn nyt tosin otsikon ohi, koska musiikkiteollisuus nimenomaan yrittää rajoittaa warettamista parhaansa mukaan. Latausvimmaa suuremman ongelman saattavat joka tapauksessa muodostaa streaming-palvelut kuten Spotify tai YouTube.

Streamaushan tarkoittaa käytännössä sitä, että käyttäjä lataa musiikkia sitä kuunnellessaan. Musiikki siis ei pysy kuuntelijan koneella joten se on ”ladattava” joka kuuntelulla uudestaan. Tallentaessaan MP3-tiedoston kovalevylleen käyttäjä rasittaa serveriä vain kerran; sen jälkeen kuuntelusta koituvissa päästöissä on huomioitava vain kuuntelijan oman koneen sähkökulutus. Streamaus taas on päästöjen kannalta sama asia kuin toistuva lataaminen – äänentoistoon käytetään joka kerta sekä käyttäjän että palvelinkeskuksen sähköä. Asiaa tutkineen Bachin mukaan streamauksen osuuden jatkuva kasvu verkkoliikenteessä uhkaa nostaa musiikin kuuntelun hiilidioksidipäästöt huomattavasti perinteisiin fyysisiin levyihin perustuvaa kuuntelukulttuuria isommiksi.

Bachin mukaan 12 raidan albumin streamaaminen 27 kertaa vastaa energiankulutukseltaan saman levyn hankkimista fyysisenä CD:nä. Riippuu kai siis lähinnä kuuntelutottumuksista, kumpi on parempi vaihtoehto. Internet nähdään helposti aineellisesta maailmasta irrallisena asiana, jolla ei ole juuri merkitystä ilmastonmuutokseen kokonaisuutena. Pitkään näin on ollutkin, mutta tiedostojen laatu, tallennuslaitteiden kapasiteetti ja nettiyhteyksien nopeus kasvavat niin hurjaa vauhtia, että ne alkavatkin ottaa yhä isomman siivun ihmiskunnan sähkönkulutuksesta. Bachin mukaan maailman ICT-teollisuus (tieto- ja kommunikaatioteknologia, jota toki käytetään pääosin muuhun kuin musiikin hankkimiseen ja kuuntelemiseen) tuotti vuonna 2009 maailmanlaajuisesti kasvihuonekaasuja yhtä paljon kuin lentoliikenne eli 2 % ihmiskunnan päästöistä. Molemmat ovat nopeasti kasvavia aloja joiden päästöt todennäköisesti lisääntyvät tulevaisuudessa paljon.

Monet palveluntarjoajat, Spotify mukaanlukien, kuitenkin säilyttävät kuunneltuja kappaleet käyttökertojen välissäkin tilapäistiedostoina käyttäjän koneella. Jos sen 12 raidan albumin kuuntelee tarpeeksi lyhyen ajan sisällä tuon 27 kertaa, se streamataan vain sen ensimmäisen kerran – seuraavilla 26 kuuntelukerroilla se tulee käyttäjän kovalevyltä. Sen sijaan jos kuuntelee 324 (12 x 27) eri kappaletta ja jokaisen vain kerran, se tarkoittaa 324 streamauskertaa. Jos nuo olisivat kaikki eri sinkkujulkaisuja ja ne hankkisi CD-singleinä, oltaisiin taas tilanteessa jossa streamaus onkin 27 kertaa parempi vaihtoehto. Täysin hypoteettinen skenaario, koska CD-sinkkuja ei enää pahemmin osteta, mutta kertoo siitä kuinka monen muuttujan summasta tässä oikeasti on kyse.

Spotify hyödyntää myös torrent-teknologiaa eli osa käyttäjien kuuntelemien kappaleiden osista tulee toisten, mahdollisimman lähellä maantieteellisesti sijaitsevien käyttäjien koneilta, ei Spotifyn palvelimilta. Ohjelma streamaakin hyvin tehokkaasti ja vähäpäästöisesti; Bachin mukaan Spotify on warettamista ekologisempi vaihtoehto, vaikka siitä ei artisteille juuri enempää rahaa menekään. Tämä kuulostaa kovin ristiriitaiselta – ei kai kukaan samaa levyä sentään monta kertaa wareta?

Bachin mukaan Spotifyssa on kuitenkin tehokkaampi hakutoiminto, mikä tekisi siitä laittomia P2P-verkkoja paremman vaihtoehdon. Spotify myös osaa linkata kappaleita niin, että jos sama biisi on monella eri levyllä, sitä ei ladata jokaiselta levyltä erikseen koneelle. Oman kokemukseni mukaan näissä Spotifyn haku- ja linkkausominaisuuksissa on kuitenkin todella paljon parantamisen varaa. Suurempi ongelma lienee joka tapauksessa YouTuben kaltaiset videopalvelut koska videotoisto netissä kasvaa hurjaa vauhtia ja ne tiedostot ovat paljon häviöttömiäkin ääniraitoja isompia, eikä tilapäistiedostoja ja torrent-protokollaa käytetä.

Bach tarjoaa streamaus-päästöjen hillitsemiseksi hyvinkin radikaalia ratkaisua, johon musiikkiteollisuus tuskin koskaan suostuu, mutta olisi ainakin itselleni mieleinen. Hän argumentoi että Mooren lain mukaisesti pitäisi olla vain ajan kysymys jolloin petatavun kiintolevy voi maksaa vain 100 dollaria. Tuolle kiintolevylle mahtuisi kaikki maailman musiikki hävittömissä ALAC- tai FLAC-formaateissa, tai olennaisemmin 769 231 HD-laatuista elokuvaa (eli aika monta musiikkivideota). Bachin mukaan ekologisin vaihtoehto olisi myydä tätä kokoelmaa ”kaikesta maailman musiikista” ilman metadataa.

Nettiyhteyttä tarvittaisiin siis vain musiikin nimeämiseen. Kovalevyä olisi kyllä helppo piratisoida, mutta maksamatta ei voisi yhdistää äänitiedostoja niiden nimiin ja muuhun metadataan, joten kopiosta olisi iloa vain täysin sattumanvaraisessa kuuntelussa. Sinänsä kyllä erittäin kiehtova ajatus kuunnella kaikkea koskaan levytettyä musiikkia shufflella ja nimettömästi, mutta pidemmän päälle se tuskin jaksaisi ihmisiä kiinnostaa. Tämä ratkaisu takaisi sen että yhtäkään biisiä tai biisin osaa ei tarvitse tarpeettomasti ladata useaan kertaan.

Mutta se niistä levyistä, entä muu musiikkiteollisuus? Valtaosa sen hiilijalanjäljestä tulee kuitenkin tapahtumatuotannosta, koska tavaran tai bittien kuljettaminen on aina vähäpäästöisempää kuin ihmisten. Bottrillin et al. (2009, PDF) mukaan Britannian musiikkiteollisuuden kasvihuonekaasupäästöistä neljäsosa tulee levyteollisuudesta, 3/4 tapahtumista. Olenkin käyttänyt suhteettoman paljon tilaa julkaisupuolen pohtimiseen, kun suurin merkitys on tapahtumilla.

Vaikka joku aitoa junanveturia ympäri maailman kiertueellaan kuljettava AC/DC vaikuttaakin holtittomalta tuhlaribändiltä, ylivoimaisesti suurin merkitys on yleisön liikkumisella: Britanniassa siitä tulee 43 % kaikista musiikkiin liittyvistä päästöistä. Siitä puolestaan 58 % tulee henkilöautoilusta. Keikka- ja festivaalijärjestäjien piikkiin tutkijat laskevat suunnilleen saman verran kuin julkaisutoiminnalle (23 % + 5 % = 28 % vs. 26 %). Keskeisin elämäntapavalinta musiikin kuuntelijalle näyttääkin olevan oma tapa kulkea keikoille ja levykauppaan. Olennainen kysymys on, mitä tekemistä tällä on musiikkiteollisuuden ekologisen jalanjäljen kanssa? Hiilidioksidipäästöjä ja muita ympäristövaikutuksia analysoidessa määrittely ja luokittelu on hyvin ratkaisevassa osassa. Lasketaanko liikenteen päästöt erikseen, vai osana niitä toimintoja joihin ne liittyvät?

Laajemmat yhteiskunnalliset muutokset, kuten sähköntuotanto uusiutuvilla energianlähteillä ja julkisen liikenteen suosion kasvu luonnollisesti vähentäisivät merkittävästi musiikkiteollisuudenkin päästöjä. Voikin olla että ei ole kovin hedelmällistä edes pohtia koko asiaa irrallaan muusta yhteiskunnasta. Suoraan musiikkiteollisuuden hallittavissa on lähinnä marginaalisia asioita mutta toki niistäkin on apua: yleisön matkojen päästöjä voisi vähentää myymällä yhdistettyjä festari- ja bussilippuja ja CD-koteloiden standardin voisi muuttaminen jewel casesta johonkin pahviseen pakkaukseen. Itse sitä paitsi pidän pahvikoteloista enemmän: ne ovat esteettisempiä eivätkä mene yhtä helposti rikki (joskin sellaiset pahvikotelot, joista levyt saa helposti ulos ilman naarmuja ja sormenjälkiä, ovat turhan harvassa).

Jos kuuntelee musiikkia vain tietokoneella, ei kannattaisi olla tällainen minunkaltainen FLAC-puristi joka täydentää omaa kirjastoaan streaming-palveluilla. Tai ainakin kannattaa säätää Spotifyn tilapäistiedostojen maksimikoko täysille. Huonolaatuisten MP3-tiedostojen ostaminen ja kuunteleminen vähäpäästöisellä mobiililaitteella on fundamentalistihipin valinta – kunhan ei siis osta joka vuonna uutta iPodia. Toinen varteenotettava vaihtoehto olisi se, että kuuntelee vain käytettyjä CD- tai LP-levyjä eikä omista tietokonetta.

Ainoastaan käytettyjen levyjen ostaminen ei tietenkään tuo rahaa muusikoiden taskuihin ja muutenkin ekologiset valinnat sopivat huonosti yhteen ammattimaisen musiikkikulttuurin kanssa, ainakin niin kauan kun musiikkibisneksen rakenne ei muutu ratkaisevasti. Tällä hetkellä näyttää siltä, että teollisuus odottaa tulevaisuudelta eniten nimenomaan suurten kiertueiden ja streaming-palveluiden kasvua. Fyysiset äänitteet ja oheistuotteet tuntuvat olevan yhä enemmän tärkeitä statussymboleina eivätkä niinkään musiikkina. Fyysisten levykauppojen kuoleminen on kyllä ihan hyväksi ympäristölle, mutta vähentää musiikkikokemusten sosiaalista arvoa. Toisaalta Julie’s Bicycle -yhdistyksen perustanut Britannian musiikkiteollisuus tuntuu kyllä tosissaan yrittävän tehdä jotain asialle.

Jotta asioihin saisi perpektiiviä, lopuksi listaan vielä musiikkiin liittyviä ja liittymättömiä hiilijalanjälkiä. Tältä pohjalta kukin saa itsekseen miettiä, onko koko asialla mitään käytännön merkitystä.

Ihmiskunnan hiilijalanjälki (2011): 33 376 327 000 000 000 g / vuosi
Ison-Britannian kansantalous (2010): 493 158 000 000 000 g / vuosi
Maailman palvelinkeskukset yhteensä: 130 000 000 000 000 g / vuosi
Britannian musiikkiteollisuus : 540 000 000 000 g / vuosi
Suomalaisen keskimääräinen hiilijalanjälki (2009): 10 000 000 g / vuosi
Ulkomaan festarilennot Helsinki-Roskilde-Helsinki: 320 000 g
100 kilometriä henkilöautoilua: 18 000 g
Kilo naudanlihaa tai nahkakengät: 15 000 g
Bändipaita (T-paita): 6 500 g
Kilo riisiä, kasvihuonetomaatteja tai sianlihaa: 5 000 g
Albumillinen musiikkia, korkeintaan 3 200 g
Kilo kalaa: 1 500 g
Kirja (pokkari kierrättämättömästä paperista): 1 000 g
Albumillinen musiikkia, vähintään 400 g
Kilo perunoita: 200 g

Lähteet:

Bach, Dagfinn (2012): The Dark Side of the Tune: The Hidden Energy Cost of Digital Music Consumption. MusicTank.

Bottrill, C.; Liverman D. & Boykoff M. (2010): Carbon Soundings: Greenhouse Gas Emissions of the UK Music Industry. PDF.

Liverman, Diana (2009): Impacts and Opportunities: Reducing the Carbon Emissions of CD Packaging. Julie’s Bicycle, Oxford, UK. PDF (Executive Summary).

Reimink, Troy (2009): Your musical carbon footprint: How bad is it for the environment to buy vinyl records? MLive.

Weber, Christopher L.; Koomey, Jonathan G. & Matthews, H. Scott (2009): The Energy and Climate Change Impacts of Different Music Delivery Methods. Final report to Microsoft Corporation and Intel Corporation. PDF.

2 thoughts on “Musiikkiteollisuuden ekologinen jalanjälki

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *