Ihan puolivahingossahan siinä kävi niin, että minun oli tehtävä taas yksi Nuorgam–varjolistaus. En voinut vastustaa kiusausta, kun siellä sivuttiin keskeisintä asiantuntemusalaani, eli Depeche Mode -remixejä. Mikään muu bändi ei ole tuonut minussa esille samanlaista kohtuutonta keräilyvimmaa, johon sisältyi jokaisen biisin jokaisen mahdollisen version metsästäminen. Lukiessani jutun otsikkoa olin siis luonnollisesti aivan liekeissä, mutta sitten petyin kun sen alta paljastuikin itselleni lähes täysin vieras aspekti Depeche Moden remixologiasta.
Makuasiat ovat tietysti aina makuasioita, mutta jokseenkin ”objektiivisena” puutteena Nuorgamin listasta voi osoittaa sen, että siellä oli vain yksi viime vuosituhannella tehty remix, vaikka Depeche Mode on ollut tämän ilmaisumuodon pioneeri jo yli 30 vuotta. Ilkeämielisesti voisi spekuloida, että ehkä kyse on enemmän siitä että 2000-luvun Depeche Moden oma tuotanto on ollut sen verran heikkoa, ettei originaalin päihittäminen ole ollut enää niin ylitsepääsemätön haaste kuin aiemmin. Omallakin listallani korostuu viimeisen 15 vuoden aikainen tuotanto, koska sinä aikana bändin biisit eivät ole enää olleet niin virheettömiä mestariteoksia. Valtaosa suosikkiremixeistäni jää mainitsematta koska ne on tehty kappaleista jotka ovat alunperinkin loistavia.
Depeche Mode oli remixattunakin parhaimmillaan 1990-luvulla ja haluan valottaa DM:n miksaushistoriasta myös tätä puolta, jonka Nuorgam jätti melken huomiotta. Tuo vuosikymmenen oli CD-maksisinglen kulta-aikaa, jolloin b-puoliin ja remikseihin panostettiin kunnolla. Tuntuu että 2000-luvulla DM on mennyt mistä aita on matalin ja valtaosa remixeistäkin on ollut monotonista nykytanssimusiikkia, joten en itse ymmärrä. Tai en ainakaan ymmärtänyt vielä pahimman Mode-fanitukseni aikana. Silloinhan minä nämä mielipiteet pääasiallisesti muodostin ja vaikea niitä on enää muuttaa vaikka mieleni onkin aiempaa avoimempi pelkistetylle minimalismille rytmimusiikissa.
Depeche Mode on aina ollut remix-kulttuurin aallonharjalla ja samalla pysytellyt myös kiinteänä osana klubikulttuuria vaikka heidän omat levynsä eivät varsinaisesti olekaan olleet missään vaiheessa elektronista tanssimusiikkia. Aina dub-tuottajalegenda Adrian Sherwoodin On-U Sound -remixeistä rave-artistien tekno ja ambient house -miksausten kautta 2000-luvun electroclashiin, DM:ää ovat remiksanneet niin klubikulttuurin nousevat nimet kuin vakiintuneet huippu-DJ:tkin. Heidän materiaaliaan muokkamaalla kannuksia levytysuransa alkumetreillä ovat ansainneet mm. Portishead (In Your Room – The Jeep Rock Mix, 1994) ja Air (Home – ”Around the Golf” Mix, 1997).
Koska remiksattu Depeche Mode on aina ollut keskeisesti osa elektronisen tanssimusiikin trendien muutosta ja tyylisuuntien kehitystä, on järjestykseni loogisen kronologinen. Aina ei tarvitse asettaa asioita paremmuusjärjestykseen, ja tässä tapauksessa siitä seuraisikin lähinnä hiusten repimistä. Nuorgam listasi pari sellaista remixiä jotka minustakin ovat alkuperäisversioita parempia (#10 & #6), joten jätän ne tästä pois toiston välttämiseksi.
1981: Just Can’t Get Enough (Schizo Mix)
1980-luvun alussa remix tarkoitti vielä lähinnä sitä että biisien perusrakenteet jätettiin ennalleen mutta niihin lisättiin esim. uusi väliosa pidentämään kokonaisuutta. Bändin läpimurtohitistä Just Can’t Get Enough (1981) sinkkujulkaisua varten tehty Schizo Mix ei rakenteensa puolesta tästä juuri poikkeakaan. Introa lukuunottamatta sitä ei aluksi juuri erota albumiversiosta. Sitten tämä naivistisen pirteänä popkappaleena alkanut biisi saa kuitenkin synkemmän käänteen.
On kuin kappale sairastaisi skitsofreniaa, mihin miksauksen nimi ainakin omassa mielikuvituksessani viittaa. Se alkaa iloisena hedonismin ylistyksenä mutta sitten synamelodiat ja laulu väistyvät pahaenteisen, rytmipainotteisemman ja minimalistisemman väliosan tieltä. Kyseessä on tavallaan tyypillinen 1980-luvun 12″-remixin breakdown-osio, jonka aikana tanssilattialla voi huojua hieman odottelevissa tunnelmissa ennen loppunostatusta, mutta toisaalta se luo yllättävän suurta kontrastia miksauksen eri osien välille. Dave Gahanin pirtsakasti laulama kertosäkeistö tekeekin vielä paluun, kunnes viimeiseksi kahdeksi ja puoleksi minuutiksi kappale muuttuu sisäänpäinkääntyneeksi ja melankoliseksi tanssiraidaksi.
Hyvin pienillä muutoksilla kappaleen luonne muuttuu astetta synkemmäksi ja lopussa kappaleen nimeä hoetaan enää kylmän mekaanisesti lausuttuna, ei laulettuna. Ikään kuin remixin loppuhuipennus tekisi pilkkaa alkuperäisen version yli-imelyydestä ja optimismista. Ehkä bileyötä on seurannut karmea krapula tai jotain muita epämiellyttäviä seuraamuksia kun ”just can’t get enough” kuulostaa niin sarkastiselta.
1987: Never Let Me Down Again (Aggro Mix)
Tämä remix on kyllä tuttu kaikille Depeche Moden livenä nähneille, sillä versiota dominoiva mutta albumi- ja singleversiosta puuttuva sekvensseririffi on muodostunut DM-keikkojen loppuhuipennukseksi, jonka aikana tuhatpäinen yleisö heiluttaa käsiään ilmassa puolelta toiselle täydellisen ”spontaanissa” synkassa. Mitään muuta Aggro Mixissä ei sitten oikein olekaan kuin tämän synteettisen säksätyksen loputonta variointia. Gahanin vääristetty ääni hokee mekaanisesti kappaleen nimeä ja kitarat, orchestral hitit sekä kaikuvat rummut lipsahtavat välillä esiin miksauksesta muistuttaen etäisesti alkuperäisestä.
1988: Everything Counts (Absolut Mix)
Depeche Moden kolmen ensimmäisen albumin heikkous ei ole nykynäkökulmasta biisimateriaalin vaatimattomuus tai omaa ääntään etsivän bändin naiivit lyriikat, vaan huonosti vanhentuneet soundit. Siispä näiden levyjen biiseistä tehdyt remixit ovat olleet erityisen kiitollista kuunneltavaa. Niitä on pistetty uusiksi etenkin parilla 2000-luvulla julkaistulla remix-kokoelmalla, mutta perinteen aloitti bändin vuoden 1983 hitti Everything Counts, joka julkaistiin livesinkkuna promoamaan heidän 101-tuplaansa vuonna 1988.
Livelevyltä poimittujen konserttitaltiointien lisäksi sinkulla julkaistiin myös uusia remixejä silloin tuoreimman Music for the Massesin (1987) kappaleista sekä nimikkokappaleesta tehty Absolut Mix. Tähän mennessä Depeche Modea olivat remixanneet lähinnä bändi itse levyjensä tuottajien kanssa (kahdessa ensin mainitsemassani remixissä bändiä avustivat Daniel Miller ja David Bascombe), mutta nyt mukana oli myös ulkopuolisia uudelleenmiksaajia, kuten kymmenen vuotta myöhemmin Ultran tuottanut Tim Simenon. Absolut-miksauksesta puolestaan vastasi Alan Moulder.
Moulderin käsissä kappale kääntyi aikaa paremmin kestävään muotoon. Se kuulostaa ajattomalta nyt 24-vuotiaanakin. Synat ja rytmit ovat erittäin hypnoottiset ja remix etenee hallinnasta karanneen junanveturin lailla. Alkuperäisestä muistuttaa sinnikkäästi toistuva synamelodia; sanoituksesta on tälläkin kertaa jäljellä vain pätkiä. Keskeisimpänä lisäyksenä tässä suhteessa on naisen kuiskaamaa ”everything counts in large amounts”. Remix myös pohjusti hyvin kappaleen päivittämistä 1990-luvulla niin että siitä tuli luonteva osa Devotional-kiertueen settiä, vaikka tuo versio ei juuri perustukaan tähän miksaukseen.
1990: Happiest Girl (The Pulsating Orbital Vocal Mix)
”Alkuperäinen” versio (Jack Mix)
Vuosikymmenen vaihtuessa Depeche Mode alkoi todella nousta omaan luokkaansa remixattuna artistina. Rave-kulttuurin esiinmarssi Euroopassa kuului ennen kaikkea bändin sinkuilla, b-puolissa ja remixeissä, kun albumimitassa yhtye lähinnä muuttui koko ajan enemmän konerockiksi. Melkein kaikki 1990-luvun elektronisen tanssimusiikkin merkkinimet remiksasivat DM:ää vuosikymmenen aikana. Ensimmäisten joukossa mukaan ehtivät mm. The KLF (Policy of Truth) ja The Orb (Happiest Girl). Nimestä huolimatta kyse ei siis ole Orbital-kokoonpanosta vaan tämän ambient house -henkisen version tekivät Alex Paterson ja Kris Weston.
Happiest Girl on hassu tapaus, koska siitä ei ole olemassa ”alkuperäistä” versiota. Tämä World in My Eyes (1990) -sinkun b-puoli julkaistiin ainoastaan versioina joiden perässä aina luki jokin miksauksen nimi. Saman kohtalon koki myös sinkun toinen ja parempi b-puoli Sea of Sin. On melkoinen remix-kulttuurin huipentuma kun ei enää vaivauduta edes selventämään mikä on ”alkuperäinen” ja mikä ”versio”. Molemmista kappaleista oli kyllä olemassa selvästi muita remixejä lyhyemmät ja perinteisen pop-kappaleen rakennetta muistuttavat versiot joita kai normaalisti olisi kutsuttu originaaleiksi, mutta silti on hienoa että tällaista keinotekoista jaottelua ”alkuperäisyyden” mukaan ei tehdä.
Orbin remix Happiest Girlistä ei ole ainakaan näin jälkikäteen ajateltuna lainkaan yllättävä. Se on tunnelmallinen ja rauhallinen ambient house -versio joka kestää kahdeksan minuuttia. Kaksikko teki kappaleesta kaksi remixiä, instrumentaalin ja tämän vokaaliversion, jossa onkin melkein koko Gahanin alkuperäinen laulusuoritus sellaisenaan mukana. Orbin version hämyisä tunnelma asettaa tässäkin tapauksessa alkuperäisessä sanoituksessa olevan iloisuuden uuteen, synkempään kontekstiin.
1997: Useless (Air 20 Mix)
En ole koskaan pitänyt Useless-kappaleesta, koska se oli aina jotenkin liian rock, äänekkyydessään korviin sattuva. Sen parantaminen on siis aika helppo tehtävä remixaajalle, mutta omasta mielestäni ainoastaan toisen polven Detroit-tekno-tuottajalta Carl Craigilta onnistui tehdä biisistä miellyttävää kuultavaa. Tässäkin siis hämäävä miksauksen nimi – asialla ei ole edellä linkkaamani Air, joka kyllä remixasi saman albumin toista sinkkubiisiä.
Air 20 Mix on hyvin monotoninen ja minimalistinen, aivan kuten nuo 2000-luvun remixit joita kuitenkin karsastan. Tässä tapauksessa toistosta syntyy kuitenkin hypnoottisen transsimainen teos. Tällä remixillä on enää hyvin vähän tekemistä alkuperäisen kanssa, lähinnä Gahanin vääristetty laulu kaikuu välillä jossain kaukaisuudessa.
Ultralta ja Songs of Faith and Devotionilta (1993) julkaistiin iso läjä Depeche Moden parhaimpiin lukeutuvia remixejä, mutta noiden levyjen biisit olivat jo muutenkin niin erinomaisia, että originaaleja ei vain ole voinut päihittää. Siksi oli jätettävä monta mestariteosta mainitsematta.
1998: Only When I Lose Myself (Gus Gus Long Play Remix)
Vuoden 1998 Singles 86>98 -kokoelmalle levytetty singlebiisi Only When I Lose Myself on vähän Uselessin kaltainen tapaus. Nämä ovat kaksi ensimmäistä kuulemaani DM-biisiä joista en kauheasti tykännyt. Only When I Lose Myselfissa on kyllä hieno sanoitus ja musiikkivideo, mutta sen eteerisessä tunnelmassa on jotain liian ankeaa. Se on toisaalta myös dramaattisuudessaan kiehtova kappale, johon olen kasvanut jonkin verran kiinni vuosien saatossa.
Islantilaisen Gus Gusin käsissä kohtalokkaasta balladista tulee hypnoottinen tanssiraita, vaikka se ei kauhean nopeatempoinen nytkään ole. Yksi hienoimmista Gus Gusin innovaatioista on Martin Goren taustalaulun nostaminen etualalle niin että tuloksena on täysiverinen Goren ja Gahanin duetto, joka vielä rytmittyy esimerkillisesti biisiin lisättyjen biittien päälle.
Versioita remixistä on kaksi: 11-minuuttinen Long Play Mix ja 5-minuuttinen Short Play Mix. Jälkimmäinen on käytännössä pidemmän version ensimmäinen puolisko, joten se on oikeastaan enemmän Edit-versio kuin itsenäinen remix. Täyspitkä versio tuo kappaleeseen kärsivällisesti rakentuvan, lähes lauluttoman loppusoiton, joka lisää keitokseen vielä hienovaraisia acid house -vaikutteita.
Suosittelen muuten myös kuuntelemaan Gus Gusin version Monumentista, joka on yksi parhaista koskaan tehdyistä Depeche Mode -covereista (kuuntele tästä alkuperäinen versio).
2001: Freelove (Flood Mix)
Alkuperäinen versio (NSFW-diashow)
Tässäkin on aika puhtaasti kyse siitä että biisi on alunperin niin kamala, että sen parantaminen on varsin helppoa. Noin yleisesti pidän Exciteria (2001) bändin aliarvostetuimpana levynä, koska se kuitenkin sisältää mielettömän hienoa melankolista ja minimalistista konepoppia, joskaan ei varmasti vastannut ”tyypillistä” Mode-soundia toivoneiden odotuksia. Itsekin petyin siihen aluksi mutta ajan tuomassa perspektiivissä se kuulostaa varsin mainiolta.
Levyllä on kuitenkin myös kaksi todella hirveää kappaletta, When the Body Speaks ja sinkkunakin julkaistu Freelove. Niiden on kai tarkoitus kuulostaa aistilliselta ja herkältä, mutta itseäni ne alkavat lähinnä nukuttaa. Freeloven albumiversio on ylipitkä, laahaava ja pitkästyttävä. Onneksi Violatorin (1990) ja Songs of Faith and Devotionin tuottanut Flood saatiin lisäämään biisiin biitti ja tiivistämään ilmaisua. Floodin rytmi ei sinänsä pahemmin nopeuta kappaletta, mutta se tuo siihen sitä seksikkyyttä, jota alkuperäisessä tavoiteltiin eteerisellä (mutta unettavalla) tunnelmoinnilla.
2002: The Dead of Night (Electronicat Remix)
Exciterin biisimateriaalin toisessa ääripäässä oli rosoinen ja raskas The Dead of Night, levyn kenties onnistunein kappale. Mikä parempaa, Electronicat Remix nostaa laatua entisestään. Se on ehkä hienoin esimerkki siitä miten Depeche Mode on ollut aina tahtomattaankin trendien harjalla, jos ei muuten niin ainakin miksauksissa. Electroclash oli noussut pinnalle noin puoli vuotta Exciterin julkaisun jälkeen, etunenässä Fischerspoonerin Emergen myötä (ks. Elektroninen Top 100: #92). Alkuvuodesta 2002 Goodnight Loversin b-puoleksi päätynyt versio Dead of Nightista kuulostaakin electroclashin estetiikan täysiverisessä hyödyntämisessään aikansa lapselta, ja pelkästään hyvässä mielessä.
Ranskalaisen Electronicatin irstaan painostavasti rutisevat synamatot (suosittelen kuuntelemaan erityisesti kuulokkeilla jolloin särkyvän äänimaiseman häiriintyneisyys todella pääsee oikeuksiinsa) sopivat täydellisesti The Dead of Nightin sanoitukseen. Kappale sai inspiraation jostain paheellisesta yläluokkaisen yökerhon VIP-huoneesta (”Zombie Room”) jossa huumeita oli tarjolla avoimesti ja sen asiakkaat lähinnä puhuivat tyhjää ja tuijottelivat lasittunein silmin tyhjyyteen. Tuosta sieluttomasta yläluokan hedonismista suurin osa electroclash-kappaleistakin kertoo. Remix kuulostaa täydellisen electroclashilta vaikka sen enempää DM kuin Electronicat eivät kuuluneet koko skeneen.
2004: Lie to Me (”The Pleasure of Her Private Shame” Remix by LFO)
Brittiteknon pioneeriryhmä LFO remiksasi Depeche Modea jo vuoden 1997 Home-sinkulle, mutta todellisen täysosuman he tekivät Remixes 81-04 -kokoelmalle. Silloin 20-vuotiaan Some Great Reward -levyn albumiraidasta muodustui heidän käsittelyssään lähes industrial-henkinen raskas tylytys. Nuorgamin listassa oli ainakin se hyvä puoli, että sitä kautta löysin samasta kappaleesta tehdyn loistavan bootlegin Dominatrix Mix. Eikä siinä listassa nyt välttämättä muutenkaan mitään vikaa ollut, se vain käsitteli aihetta suppeasta 2000-luvun klubimusiikin näkökulmasta.
2006: Martyr (Paul van Dyk Radio Mix)
Tämä on kai harvinaisin näistä remixeistä. Trance-legenda Paul van Dyk teki Martyristä lukemattomia erilaisia versioita singlejulkaisua varten mutta juuri niistä paras jäi vaille virallista kaupallista julkaisua. En tiedä soiko tämä nimestään ja promojakelustaan huolimatta ikinä radiossa, vaikka versio onkin sitä alkuperäistä parempi. Sekin tosin on jo yksi DM:n parhaita 2000-luvun biisejä.
Bonus: Oma versioni tästä listasta on ottanut nimensä People Are Peoplen (1984) musiikkivideon taustalla soivasta remixistä.