Tällä kertaa matkataankin aikakoneella 20 vuotta menneisyyteen. Joku musiikkilehti listasi viime vuoden päätteessä normaalista poiketen vuoden 1991 eikä vuoden 2011 parhaat levyt koska ’91 oli niin legendaarisen laadukas levyvuosi ja siitä tuli pyöreitä vuosia kuluneeksi. Itse olen kuitenkin sitä mieltä että ’92 oli vielä parempi levyvuosi, ja listaan nyt sen vuoden parhaat levyt!

10. Die Krupps – I

Saksalainen Die Krupps siirtyi tällä neljännellä levyllään konevoittoisemmasta EBM:stä kohti kitaroita ja koneita yhdistelevää Neue Deutsche Härte -musiikkia, jonka keskeisimpiä pioneereja tämä yhtye oli Oomph!-bändin ohella. Levyn nimikin kertoo uudestaan aloittamisesta. Uuden Die Kruppsin ensimmäisellä levyllä on selvästi ollut suuri vaikutus nimenomaan eurooppalaisiin koneita ja kitaroita yhdistäviin bändeihin, jos Nine Inch Nails ja Ministry inspiroivat enemmän amerikkalaisia bändejä. Tietenkään vaikutteita ei voi näin selvärajaisesti erotella, mutta Die Krupps kuulostaa nimenomaan leimallisen eurooppalaiselta.

Die Kruppsin jäljittelijöistä tulee tietysti keskeisimpänä mieleen Rammstein, koska heidän Tier-kappaleensa riffi on pöllitty suoraan tämän levyn The Dawning of Doomista, jota kotimainen Waltarikin on coveroinut. Kyseisen kappaleen lisäksi kohokohdat löytyvät levyn aloittavista hittibiiseistä High Tech / Low Life ja Metal Machine Music. Ensimmäinen lainaa Halloween-elokuvan teemabiisiä ja jälkimmäisen nimi on ilmeisesti otettu Lou Reediltä. Kulttuuriset viittaukset ovat siis kohdillaan! Seassa on myös ensimmäinen bändin lukuisista Metallica-covereista. One vääntyy yhtyeelle luultavasti paremmin kuin yksikään toinen Metallican biisi, mikä tosin ei ole vielä kovin paljon sanottu. Kattokaa, sain Lou Reedin ja Metallican yhdistettyä ihan ilman Lulun apua!

9. Ministry – Psalm 69

Spotify

Samalla kun Die Krupps raivasi tietä NDH:lle ja mannereurooppalaiselle konemetallille, Ministry oli ehtinyt Pohjois-Amerikassa jo mainstream-suosioon. Yhtyeen viides albumi Psalm 69: The Way to Succeed and the Way to Suck Eggs, tai ΚΕΦΑΛΗΞΘ, tai Kefali, tai millä ihmeen nimellä sitä haluaakaan kutsua, toi Ministrylle ennennäkemättömän yleisön kun Butthole Surfersin Gibby Haynesin vierailun sisältävän Jesus Built My Hotrodin video pääsi MTV:n tehosoittoon.

Aiempiin levyihin verrattuna jyräävät kitaravallit pääsivät pääosaan syntikoiden ja rumpukoneen jäädessä enemmän taustalle ja samalla syntyi Ministryn klassisimman kauden tyylin pohjapiirros. Mukana on monta tulevien levyjen kantavaa teemaa: George Bushien samplaaminen, kritisointi ja pilkkaaminen (isä tai poika, mikään ei muutu) ja numeron 69 toistelu (salaraidat myöhemmillä levyillä ovat yleensä raitoja nro 69). Levyn nimellä ei ole mitään tekemistä Raamatun psalmin 69 kanssa vaan etymologia on tietysti paljon okkultistisempi: Aleister Crowleyn Valheiden kirjan luku 69, josta myös levyn alaotsikko on otettu.

Levyn kaupallisesti menestynein kappale oli toinen single N.W.O. jossa tiivistyy Ministryn metallikauden henki kenties paremmin kuin yhdessäkään toisessa kappaleessa: ankaraa paahtoa jossa protestoidaan suu vaahdossa poliitikkoja vastaan. Kappale on yhtä samplaamisen juhlaa: paitsi että George H. W. Bush hokee uutta maailman järjestystä, Ilmestyskirja. Nytistä on kaapattu niin Dennis Hopperin puhetta kuin sireenien ja radion ääniäkin. Kappale oli Grammy-ehdokkaana vuoden parhaaksi metalliesitykseksi, mutta hävisi Nine Inch Nailsin Wishille. Vuosi 1992 oli siis yhtä industrial metalin juhlaa kaupallisessa mielessä. Wish on kuitenkin julkaistu Broken-EP:llä eikä Nine Inch Nailsin täyspitkällä, joten NIN ei ole mukana tässä listauksessa. Vain täyspitkät studioalbumit lasketaan!

Rammstein on kenties ottanut vaikutteita tältäkin levyltä: Jos Tier on suora kopio Dawning of Doomista, monet väittävät että tämän levyn kolmas single Just One Fix olisi ollut pohjana Du hast -hitille. Tätä yhteyttä ei ole kyllä aivan yhtä helppo huomata, mutta selvää on että tämä levy on todennäköisesti vaikuttanut kaikkiin sen jälkeen julkaistuihin levyihin joissa metallisia kitaroita on yhdistetty raskaisiin konetaustoihin.

Levyn alku on tällaista nopeatempoista ja suoraviivaista mättöä, mutta loppupuolella levy suuntaa onneksi kokeellisemmille vesille. Koko levyn mitassa edellä mainittujen hittibiisien kaltainen runttaus alkaisikin puuduttaa. Pitkä ja hidas Scarecrow rauhoittaa tunnelmaa ja toimii eräänlaisena levyn vedenjakajana. Sitä seuraava levyn nimiraita ei oikeastaan kuulosta biisiltä vaan sinne tänne sinkoilevalta skitsofreeniseltä ääniteokselta, jossa mättö ja mahtipontisilla sampleilla leikkiminen vuorottelevat sattumanvaraisen oloisesti. Kappaleessa yhtye on kaikkein lähimpänä nimenomaan sitä industrialia, ja siinä kohdassa levyn draaman kaarta se toimii todella hyvin. Corrosion ei ole ihan yhtä kaoottinen kappale, mutta enemmän sekin kuulostaa riffien ja samplejen sekamelskalta kuin rockbiisiltä. Epämusikaalista melua ja raamatullisia puhesampleja yhdistelevä Grace päättää levyn mukavan apokalyptisiin tunnelmiin.

8. Lustmord – The Monstrous Soul

Monstrous Soul on Lustmordin jatko dark ambientin määrittäneelle Heresy-klassikkolevylle (1990). Siinä missä Heresy toimi huviretkenä Helvetin tunnetuimpien nähtävyyksien luokse, Monstrous Soul käsittelee okkultismia abstraktimmin eikä niin raamatullisista lähtökohdista. Keskeisin ero Lustmordin varhaisempaan tuotantoon lienee kenttä-äänitysten puuttuminen. Äänet on luotu kokonaan studiossa, mikä vie pois Paradise Disownedin (1984) ja Heresyn luolamaista tunnelmaa mutta tuo tilalle toismaailmallisemman kosmisen huminan.

Laulun puuttuessa tunnelmaa keskeisimmin määrittäväksi tekijäksi nousevat runsaasti käytetyt samplet Jacques Tourneurin mestarillisesta kauhuelokuvasta Night of the Demon. Avausraita IXAXAAR saattaa tosin olla liikaa joillekin sillä siinä toistetaan lausetta ”this is the night of the demon” (joku laski) 75 kertaa. Jostain syystä minua tuo toisto ei kuitenkaan yhtään häiritse vaan se toimii minimalistisena tehokeinona. Lause menettää viiden minuutin hoennan aikana sanallisen merkityksensä ja toimii siinä missä monotonisesti toistuva kitarariffi doom metal -biisissä, tai kuten uskonnollinen mantra.

Kyse on kuitenkin lähinnä introsta – kenties se nimenomaan on rituaalin aloittava invokaatio – ja sitä seuraa levyn keskeinen järkäle, 25-minuuttinen Primordial Atom, jossa mörinät ja kuorosamplet tuovat mukavasti satanistista tunnelmaa kokonaisuuteen. Se jatkaa avausraidan minimalistista ja synkkää tunnelmaa ja johtaa kuulijan syvälle oman mielensä pimeimpiin kolkkiin. Levyn käsitteistöä käyttäen voisi sanoa banaalisti, että se auttaa kohtaamaan omat demoninsa.

Vasemman käden polun kirjoittanut ja Setin temppelin entinen jäsen Tapio Kotkavuori tiivistää dark ambientin ytimen ainoan äänitejulkaisunsa, Terra Hyperborean, kansilehtisessä: ”The soundscapes are from the dark side due to being results of digging into the darkness that lies beyond one’s current level of understanding, consciousness”. Darkilla ei tarkoiteta siis synkkyyttä vaan tuntematonta. Juuri sitä ovat Lustmordinkin luolamaiset tai kosmiset huminat. Samplet ovat kyllä okkultistisia ja syntikkadronet aavemaisia, mutta musiikki ei ole minusta itsetarkoituksellisen synkkää. Sen tarkoituksena on viedä kuulija pimeään, tietoisuuden rajamaille. The Monstrous Soulilla tiivistyy tämä dark ambientin meditatiivinen voima.

Toisaalta valoisa new age -humina ei toimi samalla tavalla, koska se ei sisällä ääniä ja taajuuksia jotka ravistelevat tietoista minää. Parhaassa dark ambientissa on mukana pieni epämukavuuden elementti, koska ilman sitä mieli ei ärsyynny tarpeeksi löytääkseen uusia ajatuksen väyliä. Tietyssä mielessä Monstrous Soul tavoittaa Lustmordin 1990-luvun tuotannosta kaikkein parhaiten hyytävän ja pelottavan tunnelman. Muut merkkiteokset Heresy ja The Place Where the Black Stars Hang (1994) ovat kyllä hienoja tunnelmointilevyjä, mutta ne eivät kykene herättämään samanlaisia inspiroivia kauhuntunteita kuin The Monstrous Soul tai aliarvostettu debyyttialbumi Paradise Disowned. Tämä kauhun tunne on oleellinen jotta löytäisi tiensä omalle pimeällä puolelleen. Se ei ole synkkä tai paha, ainoastaan pimeä, vieras.

7. Lilith – Stone

Laitan tämän levyn soimaan aina kun haluan kuunnella tunnin verran sitä, kuinka joku hakkaa kiviä yhteen. Lilithin Stone on juuri sitä itseään, parhaassa musique concrèten hengessä: kolme täsmälleen 21-minuuttista kappaletta, joissa kuulemme eilaisten kiviesineiden äänistä manipuloituja huminoita, kilinöita ja surinoita. Monin paikoin äänet on toki vääristelty niin pitkälle ettei niiden alkuperää voi kuin arvailla, mutta vähintään yhtä usein syntyy konkreettisia mielikuvia kivistä rahisemassa ja kolisemassa toisiaan vasten.

Avausraita Clayssa kivet pitävät yllä tasaista sykettä samalla kuin matalat taajuudet murisevat taustalla. Ikään kuin levylle olisi äänitetty itse maan sydämenlyöntejä. Voimakkaasti kaiutetut äänet luovat mielikuvan valtavasta luolastosta jossain maankuoren syvyyksissä, jossa pimeyttä ja kylmyyttä hohkavat seinät resonoivat kiven hidasta miljoonavuotista hengitystä. Joskus raidan puolivälin jälkeen kivet räjähtävät ilman varoitusta tuskaisaan huutoon ja kappale muutttuu äkisti raastavaksi geologiseksi rytminoiseksi, mutta rauhoittuu pian taas tutun pulssin tahtiin. Kappaleen lopun minimalistisen rytmin tahdissa voi hyvin meditoida vaikka laattatektoniikkaa.

Tämän jälkeen Chapelin sirkkelöintiäänet herättävät shokeeraavasti rauhallisesta puoliunesta. Juuri tällainen pitempien rauhallisten maalailujen purkautuminen täysin yllättäviin melumyrskyihin on ominaista koko levylle. Kakkosraita luo muutenkin äänimaailmaa joka kuulostaa Clayta mekaanisemmalta ja teollisemmalta. Nyt assosiaatiot liittyvät ihmiseen maankuoren muokkaajana, kivestä kulttuurisen olennon työkaluna ja raaka-aineena. Raitaa dominoiva laahaava rytmi muistuttaa hieman junan kolinaa kiskoja vasten. Se aiheuttaa kuitenkin tarpeeksi jatkuessaan aivan samanlaisen hypnoottisen transsin kuin edellinenkin kappale. Alun raastava sirkkelimäinen ääni palaa raidan lopussa, repien kuulijan julmasti pois transsista, aivan kuten ihminen repii kiven julmasti pois kalliosta.

Viimeinen osa Crag ei tuo tähän oikeastaan enää mitään lisää ja onkin aika ylimääräinen. Se ei ole huono tai epäkiinnostava, mutta yleensä 42 minuuttia kivien kolinaa riittää minulle. Raidan lopussa on kyllä kolme minuuttia mielenkiintoista sähköistä pörinää, mutta muuten ideat tuntuvat hieman loppuneen kesken. Cragissa ei ole yhtä väkivaltaisia melupurkauksia kuin kahdessa ensimmäisessä raidassa, mutta eipä siinä toisaalta ole samanlaista hypnoottista rytmiäkään.

6. Paradise Lost – Shades of God

Spotify

Paradise Lostin kolmas albumi Shades of God on varmaankin yhtyeen uran kunnianhimoisin teos ja kenties se kaikkein synkinkin. Ilmaisultaan se on kyllä kevyempää kuin hidas doom-debyytti Lost Paradise (1990) tai tempoa nopeuttanut Gothic (1991), mutta surumielinen tunnelma löytyy muilla kuin rankkuuden keinoin. Tässä Paradise Lostin tyyli ei ole vielä tylsistynyt Iconin (1993) ja Draconian Timesin (1995) klassiseksi ja yksinkertaiseksi goottimetalliksi, vaan kappaleet polveilevat progressiivisesti. Esimerkiksi Daylight Torn eksyy yllättäen puolivaiheilla akustiseksi tunnelmoinniksi. Levyltä löytyykin yhtyeen levytysuran neljä pisintä kappaletta.

Paikoin jopa melko avantgardistiset kappalerakenteet nimenomaan korostavat synkkää tunnelmaa kun Nick Holmes rääkyy mielipuolisesti. Kuolemanpelko on vahva teema ja hulluutta sivuavaan lauluilmaisuun yhdistettynä tämä rönsyilevä kappalerakenne toimii erinomaisesti luoden epätoivoista tunnelmaa ja kuvaa epävakaasta mielestä. Greg McKintoshin valittaen ujeltava kitara sopii siihen vielä täydellisesti päälle ja yhtyeen rytmiosasto jytää tiukasti Black Sabbathin jalanjäljissä.

Levyn kubismivaikutteinen kansikuva tuo vielä oman lisänsä sanoitusten tulkintaan: taulukehys ympäröi kasvoja, mutta kehyksen ulkopuolelta kurkottaa pieni ja surkea käsi. Tulkitsen sen kuuluvan Jumalaa kohti turhaan kurkottavalle avuttomalle ihmiselle. Paradise Lostille Jumala on, jos ei kuollut, niin mennyt pois tai muuten vain välinpitämätön. Voimme koskettaa vain hänen varjojaan.

Shades of God on sinne tänne hitaasti möyryävä myrsky, joka ei päästä kuulijaa helpolla. Levyn lyhin ja melodisin kappale, As I Die, on viisaasti jätetty aivan loppuun. Normaalisti hitit on tapana iskeä heti levyn alkuun, mutta päätöskappaleena tämä ytimekkäämpi teos toimii eräänlaisena helpotuksena hulluudesta. Helpotus ei kuitenkaan tule halvaksi, sillä vain kuolema päästää vapaaksi tietoisuudesta ja kärsimyksestä. Päätöskappaleena se on myös selvä siirtymä kohti yhtyeen kevyempää ja yksinkertaistetumpaa ilmaisua, jota jo seuraavalla levyllä enimmäkseen kuultiin. Tämä kuuluu myös siinä että pitkin levyä Holmes kokeilee ensimmäistä kertaa myös puhdasta laulua.

5. Madonna – Erotica

Spotify

Madonna on osannut aina hankkiutua yhteistyöhön taitavien tekijöiden kanssa ja sitä kautta trendien aallonharjalle tavalla, joka tekee hänestä nimenomaan pop-kuningattaren. Hän ei ole rock-kuningatar joka keskittyisi tekemään musiikkia itse vaan on nimenomaan postmoderni poptähti, joka ei ole (vain) muusikko vaan henkilö joka osaa pitää yllä imagoa mediakohujen, musiikkivideoiden ja trendikkäiden tuottajien avulla.

Tietyllä tapaa Erotica on kaiken tämän huipentuma. Ns. ulkomusiikillinen todellisuus oli silloin Madonnan puolella niin voimakkaasti että itse albumi taisi jäädä kaiken muun varjoon. Madonna vei oman shokeeraavan diivailunsa äärimmilleen esiintymällä ”eroottisessa trillerissä” ja omassa Sex-pornokirjassaan, joka julkaistiin samana päivänä tämä albumin kanssa. Justify My Loven (1991) ja Erotican (1992) musiikkivideot olivat myös liian härskiä kamaa MTV:lle.

Itse kuitenkin näen, että tämä ulkomusiikillinen todellisuus nimenomaan täydentää Eroticaa kulttuurisena artefaktina. Populaarimusiikki ei ole vain äänitteitä ja aivoissa tulkittavia ääniaaltoja vaan siihen liittyy myös sosiokulttuurisia elementtejä. Erotica ei ole vain levy, koska en voi kuunnella sitä ajattelematta asioista joita ei voi eksplisiittisesti tulkita tästä teoksesta. Koen sen siis kokonaisvaltaisena popteoksena jossa on näiden 14 biisin lisäksi myös paljon muuta.

Koska kyse on puhdasverisestä popista, ulkomusiikillisuus ei ole harhaanjohtavaa vaan täydentää kokonaisuutta, tekee siitä toimivamman kuuntelukokemuksen. Mediassa taisi kuitenkin käydä juuri toisin päin: kaikki muu kohu jätti itse Erotica-albumin varjoonsa, vaikka kyseessä on kenties Madonnan paras levy heti Ray of Lightin (1998) jälkeen. Ainakin kaupallinen menestys jäi vaatimattomaksi aiempiin levyihin verrattuna, mutta se nyt ei merkitse minulle mitään. Uraauurtava muusikko tai laulaja Madonna ei ole koskaan ollut, eikä Eroticakaan ole musiikillisesti mullistava teos, vaan enemmän nousevien trendien tuottaman hyödyn maksimointia. Madonna on kuitenkin uraauurtava poptähti ja mediapersoona.

Tällä kertaa se musiikillinen nero, joka on ollut luomassa tätä mestariteosta vähintään yhtä paljon kuin Madonna, on ollut tuottajavelho Shep Pettibone jonka muut merkittävät meriitit taitavat tulla enemmän remixaamisen puolelta: hän on miksannut uusiksi unohtumattomalla tavalla mm. George Michaelia, Pet Shop Boysia ja New Orderia. Madonnan soundiin hän toi tuoreita house-vaikutteita kun kyseinen musiikkityyli oli vasta nousemassa osaksi valtavirtaa. Biittivetoisuudesta huolimatta Erotica ei kuitenkaan ole varsinainen tanssilevy, sillä musiikki on varsin tunnelmallista ja maalailevaa. Savuinen olisi varmaan paras sana. Musiikki tihkuu kosteaa seksiä ja ainoa tanssi joka siihen sopii, on eroottista laatua.

Sanoitukset ovat luonnollisesti hyvin rohkeita ja tällä kaudellaan Madonna todella kokeili hyväksyttävyyden rajoja. Tavallaan Madonna ehkä avasi tällä levyllä ja sen ympärillä tapahtuvalla muulla mediakohulla portit populaarimusiikin kaupalliselle yliseksualisoitumiselle 90- ja 00-luvuilla. Koen kuitenkin että Madonnalla oli tavoitteena ja saavutuksena jotain tätä syvempää. Hän ei kokeillut rajoja pelkästään myyntikikkana vaan oikeasti ravistellakseen kulttuuria.

Seksuaalisuus on aina mukana yhteiskunnassa voimakkaammin kuin mitä saa avoimesti sanoa. Madonna leikkasi kaiken tekopyhyyden ja tabujen läpi aikana jolloin se ei ollut vielä kulunut julkisuuskikka. Tämä on oikeastaan feminiininen mainstream-versio Sleep Chamberista. Kyse on ihmisen seksuaalisuuden ilmaisemisesta ja ylistämisestä, ei pornosta, joksi melkoista osaa nykymusiikin seksuaalisuutta on hyvä syy kutsua.

Remix-kulttuuri on kuultavissa vahvasti koko levyn läpi sillä sanoituksetkin ”samplaavat” vanhempaa Madonna-tuotantoa ahkerasti. Osuvia lainoja kuullaan Express Yourselfistä, Justify My Lovesta ja Voguesta, ilman että ne tuntuvat mitenkään päälleliimatuilta. Did You Do It? -kappaleessa pääosassa on yllättävän hyvin toimiva räppäys ja Madonna on lähinnä taustalla hokemassa paria sanaa Justify My Loven sanoituksesta.

Levyn heikkous on oikestaan siinä että Pettibonen aistilliset biitit ovat melko tuhteja ja rupeavat 75 minuutin mitassa puuduttamaan. 14 kappaletta, jotka melkein kaikki ovat yli viisiminuuttisia, on vähän liikaa. Siinä joukossa vähemmän täyteen ahdettu Rain erottuukin edukseen levyn parhaana kappaleena. Se on nimensä ansainnut; kappale joka on kuin raikastava kuurosade keskellä painostavaa seksuaalista hellettä, jota edustavat muut levyn kappaleet.

4. Death in June – But, What Ends When the Symbols Shatter?

Spotify

But, What Ends When the Symbols Shatter? on Death in Junen klassisimman kauden onnistunein albumikokonaisuus, joka kenties määrittelee neofolkin genrenä tyhjentävämmin kuin yksikään muu levy. Akustinen kitara, miesääni, syntetisaattori, trumpetti ja kolme sointua. Minimalistista ja melankolista, neofolkia kauneimmillaan ja yksinkertaisimmillaan. Sovitukset ovat silti varsin rikkaita kaikkien efektien ja monikerroksisten kauniisti kaiutettujen kitara- ja lauluraitojen ansiosta.

Levy on hieno esimerkki siitä miten minimalistista populaarimusiikki voi olla mutta silti koskettaa mieltä ja älyä. Osittain siksi levystä on vaikea kirjoittaa mitään: siinä on niin vähän musiikillisia elementtejä, mutta se vain on niin pohjattoman kaunista. Monotonisuutta kuitenkin helpottavat David Tibetin ”laulamat” kappaleet. Jostain syystä Spotifysta puuttuvat Daedalus Rising ja This Is Not Paradise ovat eräänlaisia kokonaisuuden rytmittäjiä; Tibetin vähemmän musikaalinen tapa puhua ennemmin kuin laulaa tuo sopivasti vaihtelua muiden kappaleiden singalong-meininkiin. Tämän levyn kappaleita  kyllä tosiaankin kelpaisi soitella nuotion ääressä iloisessa yhteislauluhengessä.

Levy tiivistää neofolkin hyvin myös sanoitustensa puolesta. Ne ovat melankolisia ja synkkiä, ja tasapainottelevat siinä poliittisesti epäkorrektin rajoilla. Natsiestetiikka ei ole yhtä vahvasti esillä kuin monilla muilla DIJ-levyillä, mutta sanoituksissa se silti kuuluu. Toisaalta kristinusko on myös vahvasti läsnä, sillä useampikin levyn kappaleista on eräänlaisia käänteisversiota Jim Jonesin People’s Temple -lahkon gospel-levyn kappaleista. Ehkä näiden kappaleiden sanoma on se, että kristittyjen Jumala on kuollut, vaikka lopulta se oli itse Jim Jones kultteineen joka kaikkein tuota sanoman puolesta parhaiten todisti.

Populaarimusiikkia kuunnellessa nämä asiat kuitenkin voi ohittaa olankohautuksella, pitää niitä teatterina jolla ei ole viihdyttämistä syvällisempää merkitystä. Itse kyllä vierastan tällaista musiikin mitätöintiä pelkäksi ideologiattomaksi lallatteluksi, mutta vielä enemmän vierastan oikeistolaista ideologiaa. Suhteeni Death in Junen musiikkiin on siis kaikkea muuta kuin ongelmaton.

Tämä on asia joka yhtyeestä puhuttaessa yleensä mainitaan juuri tällä tavalla sivulauseessa, ja blogini perusajatuksena on mennä sivulauseita syvemmälle. Asian syvällisempi käsittely on kuitenkin hyvin vaikeaa koska Douglas Pearcen musiikki on oikeastaan hyvin sisäänpäinkääntynyttä ja lävitsetunkematonta. Ideologisia ja kulttuurisia viittauksia on vaikea ymmärtää perehtymättä kunnolla taustoihin, eikä Pearcen julkinen epämääräisyys aiheesta auta kuullun ymmärtämisessä yhtään.

Tätä levyä kuunnellessa tuntee olevansa vieraan salatieteen äärellä ja sanoitukset kuulostavat siltä kuin olisivat täynnä esoteerisia ilmaisuja. Loppujen lopuksi on kuulijasta itsestään kiinni mitä sanoituksista saa irti, tai vaihtoehtoisesti on myös kuulijasta itsestään kiinni jaksaakohan hän lähteä avaamaan Death in Junen ideologisen epämääräisyyden mysteeriä etsimällä asiasta lisää tietoa internetistä. Jos sitä sieltäkään löytyy. Informaatioähkyn aikakaudella tieto, jota ei ole internetissä, on melkein yhtä kuin salatieto.

3. Skinny Puppy – Last Rights

Spotify

Industrial-musiikin ensimmäistä aaltoa seurasi puhtaasti elektronisen musiikin, EBM:n ja epätanssittavamman electro-industrialin, aalto. Jälkimmäisen genren pioneereja ja parhaita bändejä oli Skinny Puppy, jonka tuotanto kaikesta kokeellisuudesta ja omaperäisyydestään huolimatta saavutti taiteellisen huippunsa vasta 90-luvun puolella.

Tämä levy olisikin sopinut mainiosti bändin joutsenlauluksi sillä se oli viimeinen albumijulkaisu ennen Dwayne Goettelin huumekuolemaa ja toiseksi viimeinen ennen vuosikymmenen kestänyttä levytystaukoa. Sen jälkeen yhtye on tuskin mitään merkittävää panosta industrial-musiikkiin tuonut. 90-luvun meluisissa levyissä Too Dark Park (1990) ja Last Rights (1992) on kyllä mestariteoksia riittämiin.

Last Rightsilla Puppyn aiemman tuotannon kokeellinen rumpukoneiden ja syntikoiden keitos, joka ei yksinään ole mielestäni toiminut albumimitassa aivan täysin, yhdistyy paikoitellen jopa suoranaiseen noiseen. Levyllä luodaan kaoottisesta metelistä toimivia ja kierolla tavalla ”harmonisiakin” kuuntelukokemuksia. Jossain kaukaisuudessa taustalla kuuluvat perinteisemmät laulurakenteet tuhotaan meluisilla efekteillä ja Nivek Ogren mielipuolisella puhe- ja huutolaululla.

Kun biisit näin murskataan kappaleiksi, syntyy tuhkasta jotain alkuperäistä hienompaa, upean mahtipontinen meluteos. Erinomainen esimerkki on Scrapyard-kappale, joka säntäilee levottomasti suuntaan jos toisen. Välillä kuullaan countryhenkisiä kitaroita ja viuluja, välillä industrial metalia ja sitten taas pelkkää särönoisea. Kappale muuttaa koko ajan muotoaan ennalta-arvaamattomasti mutta toimii silti käsittämättömän hyvin kokonaisuutena.

Toisaalta Killing Game alkaa levyn rauhallisimpana kappaleena, mutta sekin muuttuu melko kaoottiseksi loppua kohden. Hieno industrialslovari joka tapauksessa. Singlenäkin julkaistu rytminen Inquisition osuu lähimmäksi Puppyn tunnetuimpia tanssihittejä, mutta jää niistäkin aika kauas. Pitkä ja instrumentaalinen päätösraita Download kuulostaakin sitten jo enemmän bändin samannimiseltä kokeellisemmalta sivuprojektilta kuin Skinny Puppyltä. Toinen levyltä löytyvä kokeellinen instrumentaali Riverz End lukeutuu sekin yhtyeen uran parhaimmistoon.

2. Front Line Assembly – Tactical Neural Implant

Skinny Puppystä oli lähtöisin myös mies Front Line Assemblyn takaa, bändistä vuonna 1986 omille teilleen lähtenyt Bill Leeb. Tahollaan hänkin saavutti luovuutensa huipun vuonna 1992. Edellinen levy Caustic Grip (1990) tiivisti täydellisesti FLA:n varhaistuotannon keskeisimmät elementit, ja sen jälkeen Leeb kumppaneineen ryhtyivät muuntelemaan tätä klassista soundiaan uusilla vaikutteilla. Sekaan mahtui yksi kokeilu industrial metalinkin puolelle (Millennium, 1994), mutta enimmäkseen vaikutteita ammennettiin tanssimusiikista perinteisen industrial-alakulttuurin ulkopuolelta. Millenniumin jälkeen kokeilunhalu vei FLA:n aika tylsille vesille, mutta Tactical Neural Implantilla nämä Caustic Gripin EBM-soundit saivat mausteekseen juuri sopivan verran juttuja mm. housesta ja junglesta.

Discogsissa nimimerkki ttommass tiivistää levyn sanoihin ”I would have to say that this is the album that officially marks when EBM lost any touch with industrial music”, minkä voin täysin allekirjoittaa. Alkuperäinen arvostelija tosin sanoo näin ikään kuin se olisi huono asia. Siitä olen täysin eri mieltä. Tactical Neural Implant on tosiaankin melodisuudessaan ja tanssittavuudessaan eräänlainen 90-luvun ”goottiteknon” alkuteos.

Se ei kuitenkaan ole vain musiikkia tanssilattialle, koska kappaleet ovat hyvin monikerroksisia, ja mielenkiintoisia ääniä täyteen ahdettuja, mutta niissä kaikissa on myös loputtomasti kuunneltavaa. Varsinkin kuulokkeiden kanssa miksauksen seasta voi löytää vielä vuosien kuuntelunkin jälkeen uusia juttuja. Soundit eivät ole näissä 20 vuodessa lainkaan vanhentuneet. Yksi hienoimmista yksityiskohdista on se, että jokaisessa kappaleessa Leebin laulu on hieman eri tavoin efektoitu, ikään kuin antaen jokaiselle biisille oman äänensä. Saisivat nykyiset yhtä filtteriä koko uransa käyttävät aggrotech-bändit ottaa mallia.

Joka kerta kun kuuntelen Tactical Neural Implantia, ihastelen levyn täydellistä rakennetta. Se kestää 45 minuuttia eli popalbumin ideaalipituuden. Sillä on kahdeksan kappaletta, joten sekaan ei mahdu täytekappaleita. Biisit ovat kyllä kaikki yli viisiminuuttisia, mutta yksikään ei ole ylipitkä. En ole kuunnellut tätä levyä koskaan vinyyliltä mutta CD:lläkin levyllä on selvästi kaksi neljän biisin puoliskoa, näytöstä.

Tämän kuulee selvästi näiden puoliskojen alussa ja lopussa: levyn tunnelmallisimmat introt ovat avausraita Final Impactissa ja vitosraita Bio Mechanicissa. Vieläkin paremman esimerkin tarjoavat näiden puoliskojen päätöskappaleet, nelosraita Remorse ja päätösbiisi Lifeline. Viimeksi mainittu tuntuu aloittavan FLA:n koko myöhemmän uran läpi kantavan nerokkaan idean jättää levyn loppuun hieman muita biisejä hitaampi ja melodisempi kappale, joka on yleensä myös varsin pitkä.

Front Line Assembly jättää heikoimmillakin levyillään kuulijan lopuksi melankolisen kauneuden pariin kappaleilla, jotka kasvavat hitaasti mutta varmasti kohti loppukliimaksia. Näiden tyypillisten päätöskappaleiden rakenteesta tulee oikeastaan trance-musiikki mieleen, vaikka ne eivät kyseiseen genreen millään tapaa liitykään. Levyjen päätteeksi kuullaan yleensä Lifelinen kaltainen rauhoittava melodia joka jää päähän soimaan vielä kuuntelun jälkeenkin. Niin, että meinaa tulla vastustamaton tarve laittaa levy välittömästi uudestaan soimaan. Etenkin tämän levyn rakenne ja pituus nimenomaan johdattelevat kuulijaa ajautumaan loputtomaan repeat-kierteeseen jossa levyn haluaa kuunnella monta kertaa peräkkäin.

1. Tori Amos – Little Earthquakes

Spotify

Jos Madonna on kaikkien pop-diivojen äiti, Tori Amos oli tällä ensimmäisellä varsinaisella soololevyllään se naispuolinen singer-songwriter, joka teki asiat itse ja ilmaisi omaa sisäistä haurauttaan ilman turhia julkisuuskikkoja. Amos kokeili kyllä siipiään myös siinä perinteisemmän poplaulajan roolissa Y Kant Tori Read -kokoonpanossa 1980-luvun lopulla. Hän kuitenkin selvästi sopii tähän Little Earthquakesilla kuultavaan rooliin paljon paremmin.

Häntä ei voi myöskään sijoittaa samaan lokeroon Alanis Morissetten popularisoimien ”vihaisten nuorten naisten” kanssa vaan Amos lähinnä vertautuu Kate Bushiin uskottavana lauluntekijänä, joka vain sattuu olemaan nainen. Sen enempää Bush kuin Amoskaan eivät myönny populaarimusiikin kaanonin naisille perinteisesti tarjoamille rooleille vaan tekevät ihan sitä omaa juttuaan. Kumpikaan heistä ei myöskään tästä huolimatta yritä peitellä sukupuoltaan mitenkään vaan tuloksena on aivan selvästi feminiinistä musiikkia.

Tämä Amos-Bush-vertaus on kuitenkin epäreilu ja yksipuolinen, koska Tori Amos on kuitenkin ihan oma persoonansa. Se persoona kuuluu poikkeuksellisen vahvasti tällä levyllä, joka on yksi rock-historian intiimeimmistä ja raastavimmista kasvukertomuksista. Little Earthquakesin laulut kertovat itsenäistymisestä, oman sisäisen voiman löytämisestä. Siihen voin täydellä sydämelläni samaistua vaikka en tiedäkään millaista on olla tyttö ja nainen. Levyllä lauletaan paljon miehistä. Siitä pyristelystä, että Amos / laulujen kertoja haluaa olla muutakin kuin vain isänsä tai miesystävänsä määrittelemä henkilö. Äidillekin on kyllä omistettu ihan nimikkokappale Mother.

Levyn raadollisin kappale on silti a capellana esitetty Me and a Gun, jonka säestämättömyys on koko levyn nerokkain musiikillinen idea. Kappale kertoo Amosin omasta raiskauskokemuksesta, ja sinänsä siitä kirjoittaminen tällaisesa levyarvostelumaisessa tekstissä on melko kammottavaa. Populaarimusiikilla kun on vähän sellainen taipumus, että kun jostain asiasta tekee myytävän, arvosteltavan ja julkisesti levitettävän, sen sisältö myös banalisoituu. Myös kappaleen linkittäminen tällä tavalla irrallisesti ja helposti klikattavaksi ääninäytteeksi on jossain määrin kyseenalaista. Näin intiimeissä asioissa rock-musiikki taipuu itseilmaisuksi vaikeasti, mutta juuri se vaikeus on syy miksi tällaisia kappaleita on tehtävä. Ja se, että asioista vaikeneminen ei ainakaan auta mitään.

Säestyksen puute kappaleessa on kenties nimenomaan keino välttää tuotteistumista. Kuulijan seurana on vain Amosin ääni ja hänen ajatuksensa raiskauksen hetkellä. Soittimet eivät tarjoa minkäänlaista pakotietä tai harhautusta asiasisällöstä. Puhumattakaan siitä että säestämätöntä kappaletta tuskin radiossa soitetaan tai singlenä julkaistaan. Tämä muodon täysi alistaminen sisällölle aiheuttaa sen, että teosta on vaikea pitää vain viihteenä.

Koska sanoituksen näkökulma on vielä poikkeuksellisen omaelämäkerrallinen, tuloksena on yksi rankimmista kappaleista joita kukaan on koskaan levyttänyt. Jos verrataan vaikka noisen tai metallimusiikin rankkuuteen, ne nimenomaan tekevät sen muodolla. Sisältö on niissä kappaleissa karnevalistista teatteria. Siksi on mahdollista kuunnella lauluja vaikka kuinka rankoista asioista, ilman että ne ovat muuta kuin viihdettä. Me and a Gunia ei voi kuunnella viihteenä.

Tuossa yhdessä kappaleessa tiivistyy Little Earthquakesin henki erinomaisesti, ja se oikestaan tekee levystä kirjoittamisen vaikeaksi. Kuten sanoin, se tuntuu moraalisesti arvelluttavalta koska kyse on raiskauksesta, ei jostain kivasta biisistä jonka pistän soimaan kun haluan viihtyä. Silti on mielestäni erittäin tärkeää että tämä kappale on levytetty. Ihan vain siksi, että ihmiset tietäisivät edes jotain siitä millaista on tulla raiskatuksi.

Koska omat elämänkokemukseni ovat hyvin erilaiset kuin Tori Amosilla, en tietenkään voi täysin ymmärtää mitään mitä hän tällä levyllä laulaa, mutta Little Earthquakes on silti laajentanut ymmärrystäni ihmisenä olemisesta, sukupuolesta ja koko yhteiskunnasta. Ennen kaikkea se on laajentanut ymmärrystä itsestäni, mikä on kuitenkin lopulta se suurin vaikutus joka taiteella voi olla. Musiikki ei voi muuttaa maailmaa, mutta se voi muuttaa kuulijaansa.