Spotify
YouTube (pelkkä audio)
YouTube (huonolaatuinen VHS-rippi alkuperäisestä musiikkivideosta)
Kraftwerk-historioitsija David Buckley kutsuu Blue Mondayta ”maailman kraftwerkiläisimmäksi biisiksi”, eikä syyttä. New Order noudatti 1980-luvulla aivan samanlaista julkisuudesta vetäytynyttä anti-promootiostrategiaa kuin Kraftwerk: paitsi että New Order, kuten edeltäjänsä Joy Divisionkin, kieltäytyi pitkään haastatteluista, he myös Kraftwerkistä poiketen jättivät bändikuvat pois levyjensä kansista Low-Lifeen (1985) asti.
New Order vihasi encorejen soittamista, joten he halusivat tehdä biisin jonka he voisivat soittaa encorena vain painamalla nappia; tämäkin vertautuu ajatuksena luontevasti Kraftwerkiä lavalla esittäneisiin mallinukkeihin. Molempien yhtyeiden musiikki oli epäpersoonallista ja etäännytettyä. Tästä encore-automaatiksi tarkoitetusta biisistä tuli lopulta Blue Monday. New Orderin kiinnostus elektroniikkaan ei ollut uusi juttu, vaikka heidän punk-taustansa valossa Blue Mondayn mekaaninen tanssittavuus voikin vaikuttaa hieman yllättävältä. Mutta New Orderille elektroninen musiikki oli looginen seuraava askel punkista: alkeellisia syntetisaattoreita oli paljon helpompi rakentaa ja soittaa kuin perinteisiä soittimia. Elektroniikka oli matalan kynnyksen DIY:tä. Punkin opetus kitaristi Bernard Sumnerille, rumpali Stephen Morrisille ja basisti Peter Hookille oli se, ettei ole väliä miten soittaa, vaan se, mitä soittaa.
Yhdessä laulaja Ian Curtisin kanssa Joy Divisionina levyttäessään kolmikko oli jo käyttänyt Sumnerin itse valmistamia syntetisaattoreita (Isolation ja Decades ovat leimallisimmat esimerkit). Myös tuottaja Martin Hannett oli tehnyt studiosta oman instrumenttinsa: hän teki kaiun käytöstä ja tilantunnun luomisesta aivan oman taiteenmuotonsa. Morrisin hän laittoi soittamaan jokaisen rumpusettinsä rummun eri raidalle, pelkistäen hänet käytännössä lihalliseksi rumpukoneeksi. Joy Divisionin levyjen nykivästä ja mekaanisesta rytmistä on hyvin pitkälti kiittäminen tätä ratkaisua.
Kun Curtis teki itsemurhan, yhtye löysi uudesta nimestä ja elektronisesta musiikista täytteen karismaattisen tekstittäjä-laulajan jättämään aukkoon. Ensimmäinen merkittävä muutos oli se, että Gillian Gilbertistä tuli bändin neljäs jäsen ja täysipäiväinen kosketinsoittaja. New Orderin ensimmäinen levy, Movement (1981), oli vielä oman äänen etsimistä ja aukinaisten narujen sitomista yhteen. Samana vuonna julkaistut, rumpukonetta hyödyntäneet Temptation ja Everything’s Gone Green, antoivat jo vihjeitä elektroniikan ja tanssimusiikin kasvavasta merkityksestä. Blue Monday oli kuitenkin se biisi, jolla New Order lopulta muuttui puhdasveriseksi koneyhtyeeksi.
Kappaleen rytmiraita syntyi Oberheim DMX -rumpukoneella kokeillen, ja sen inspiraationa oli Donna Summerin Our Love. Hookin mukaan Kraftwerk olisi hankkinut kyseisen rumpukoneen, koska he halusivat emuloida Blue Mondayta, epäonnistuen siinä pahasti. Mutta Hook oli siihen aikaan sen verran huumepäissään, että luotan enemmän Dave Hendersoniin, jonka mukaan saksalaisnelikko olisi ainoastaan innostunut vierailemaan studiossa, jossa biisi äänitettiin. Tosin mistä sitäkään tietää; niin suuri osa populaarimusiikin mytologiasta perustuu vahvistamattomiin huhuihin, joita tietokirjailijat ja me bloggaritkin yleensä kritiikittömästi toistelemme.
Blue Monday on hyvä esimerkki 1980-luvun samplepopista, jossa biisit kasataan muista biiseistä varastetuista elementeistä – joskin tässä tapauksessa on hyvin vaikea erottaa, onko kyse ideoiden vai äänitteiden samplaamisesta. Ilmeisesti Kraftwerkin Uraniumista on otettu kappaleelle niin leimalliset aavemaiset taustakuorot, jotka soitetaan E-mu Emulator -samplerisyntetisaattorin kautta. Hookin bassoriffi on kopioitu Ennio Morriconelta, ja biisin sovitukseen vaikutti vahvasti New Orderin rahoittamalla Haçienda-klubilla kulttihitiksi muodostunut Klein & MBO:n Dirty Talk. Yleisiä vaikutteita biisin tyyliin antoi puolestaan Sylvesterin (You Make Me Feel) Mighty Real (ks. #31).
New Orderille tyypillisesti biisin nimeä ei mainita tekstissä. Se levytettiin maanantaina, jolloin bändin tunnelmat olivat maissa. Samoihin aikoihin Sumner vielä sattui lukemaan kirjaa Fats Dominosta, jolla oli biisi nimeltä Blue Monday. Ottaen huomioon, että kappale alkoi encore-pilana, siitä tuli käsittämättömän iso hitti: Blue Monday on huhujen mukaan maailman myydyin 12”-single. Singlen menestystä on selitetty monilla syillä. Kappaletta ei julkaistu samoissa sessioissa syntyneellä Power, Corruption & Lies -albumilla, eikä 7”-formaatissa, joten se oli mahdollista hankkia vain 12-tuumaisena. Sen kohdalle osui myös useampi myyntipiikki: heti julkaisun jälkeen maaliskuussa 1983 ja myöhemmin syksyllä, kun Välimeren turistirysien klubeilla biisin kesälomallaan kuulleet englantilaiset palasivat kotiin ja halusivat sen omakseen.
Legendaan kuuluu myös se, että Peter Savillen suunnittelema kansitaide oli niin kallis, että levy-yhtiö Factory menetti rahaa jokaiselta myydyltä levyltä. Kansi valmistettiin emuloimaan Emulator-syntikan muistin tallennusvälineinä toimineiden lerppujen ulkoasua: pakkaukseen tehtiin stanssaamalla reiät niihin kohtiin joissa ne ovat levykkeessäkin. Morrisin voi nähdä vilaukselta vaihtamassa levykettä Top of the Popsissa (ajassa 1:04). Kalliista pakkauksesta huolimatta singleä myytiin halvalla, alle valmistushinnan. Kun biisistä tuli syksyllä lomamatkailijoiden suosikki, siitä otettiin kuitenkin uusi yksinkertaisemmin pakattu painos joka ei enää ollut tappiollinen.
Singlen kataloginumeroksi tuli FAC73, mikä muiden levy-yhtiöiden kohdalla olisi melko merkityksetöntä triviaa. Factory Recordsilla oli kuitenkin tapana jaella kataloginumeroita hyvin luovasti: levyjen lisäksi pääasiassa tapahtumille ja niiden mainosjulisteille. Oman kataloginumeronsa sai levy-yhtiön oma klubi Haçiendakin: FAC51. Eksoottisempia kataloginumeroita olivat mm. FAC191 (Haçiendassa 1990-luvun alussa hengannut kulkukissa), FAC61 (oikeusjuttu) ja FAC215 (Haçiendan talon valkoviini; punaviini oli FAC216). Viimeisen kataloginumeron (FAC501) sai itseoikeutetusti arkku, jossa Factoryn perustaja Tony Wilson haudattiin vuonna 2007.
Haçiendan kataloginumerossa on kuitenkin situationalistista käsitetaidetta (klubin nimi keksittiin eräästä Internationale Situationniste -lehden artikkelista) syvempi viisaus. Tällä listallanikaan ei ole pelkästään albumeita, singlejä ja biisejä, koska elektronisesta musiikista ei välity tarpeeksi kattava kokonaiskuva pelkästään niiden kautta. Siksi sekin on perusteltua, että usein harhailen puhumaan jostain ihan muusta kuin otsikon ilmoittamasta aiheesta. Esimerkiksi Haçienda liittyy nykyiseen aiheeseen keskeisesti, koska Joy Division, New Order ja Blue Monday käytännössä rahoittivat koko ajan tappiollisesti pyörineen klubin toiminnan. Ja ennen kaikkea siksi, että elektronisessa tanssimusiikissa itse klubi voi hyvinkin olla yksittäisiä julkaisuja tärkeämpi musiikin kokemisen yksikkö.
Ei esimerkiksi vanhoja jungle-hittejä (ks. #75) välttämättä koskaan julkaistu kaupallisesti, mutta ne soivat klubeilla säännöllisesti oman aikansa ja vakioasiakkaat tunsivat ne. He eivät välttämättä osanneet nimetä yksittäisiä biisejä (koska nimillä ei ole väliä), mutta tunnistivat sen osana klubinsa/skenensä äänimaisemaa. Elektronista tanssimusiikkia ei kuluteta ostamalla vaan tanssimalla, käyttämällä päihteitä ja juhlimalla. Jos levyt julkaistaan vain lukemattomilla nimimerkeillä, todellinen artisti voi olla levyjä soittava DJ ja se varsinainen teos kokonainen klubi-ilta. Eivät ne yksittäiset biisit, vaan niistä rakennettu bilekokonaisuus. Haçiendan kaltaiset, selkeästi profiloituneet superklubit, edustavat asiakkaille tietynlaisia bileitä, joissa soi tietynlainen musiikki. Myös Ben Kellyn korkealentoiset sisustuskonseptit ja Savillen julisteet loivat klubille oman tunnistettavan visuaalisen tyylinsä. Haçienda toi Britanniaan superklubit, ja sen jalanjäljissä seurasivat mm. Cream (ks. #99), Renaissance ja Ministry of Sound.
Haçienda korotti myös DJ:n nykyiseen supertähtistatukseensa, joskin enemmän käytännön syistä kuin tarkoituksellisen suunnitelman tuloksena. Esimerkiksi DJ-kopille ei löytynyt parempaa paikkaa kuin toisen kerroksen parveke, joka asetti levyn soittajan klubiyleisön yläpuolelle; näkyvämmälle paikalle kuin – poikkeuksellisesti – keskelle salia sijoitettu livebändien esiintymislava. DJ-illat tulivat myös halvemmaksi järjestää kuin bändi-illat, vaikka Haçienda maksoi DJ:lle tavallista isompia palkkioita.
Sekä Blue Mondayn että Haçiendan merkittävin inspiraatio tuli New Yorkista. New Orderin ja Factoryn keskushenkilöt kävivät Joy Divisionin hajoamisen jälkeen tiuhaan ison omenan sykkivässä klubielämässä ja ihastuivat mm. Paradise Garagen (ks. #40), Danceterian, Hurrah’n ja Fun Housen ilmapiiriin. Näiden klubien konseptiin kuului eri musiikkityyleihin erikoistuneet kerrokset, joissa tanssi- ja rock-musiikin ystävät viihtyivät keskenään. Klubeissa ei myyty alkoholia eikä DJ spiikannut vaan soitti musiikkia saumattomasti; ne pyörivät äänentoiston ja musiikkilinjan, eivät ryyppäämisen ympärillä. Niissä ei myöskään ollut tiukkaa dresscodea.
Nämä kaikki olivat vieraita ilmiöitä Englannissa, ja Wilson ja Rob Gretton halusivat tuoda saman konseptin kotikaupunkiinsa Manchesteriin. New Yorkin klubit olivat luolamaisia, likaisia ja pimeitä, joten oli jokseenkin ironista että Haçiendan kodiksi löytyi lopulta korkea ja valoisa entinen venenäyttelyrakennus. New Orderiin käynnit New Yorkissa puolestaan vaikuttivat siten, että he alkoivat ravistaa menneisyyden taakkaa harteiltaan. Tie Joy Divisionin post punk -perinnöstä eteenpäin löytyi New Yorkin klubien elektronisista soundeista – sekä tanssi- ja rock-piirien ennakkoluulottomasta sekoittumisesta.
Blue Mondayn lisäksi samana vuonna tehtiin uraauurtava Confusion-single legendaarisen electro-tuottaja Arthur Bakerin studiossa New Yorkissa. Yhtye meni nyt ensimmäistä kertaa studioon ilman mitään biisimateriaalia, ja työskenteli uuden tuottajan kanssa, joten kappale syntyi varsin kokeellisesti. Kuten Kraftwerk samoihin aikoihin, myös New Order aloitti tämän biisin myötä tavan testata keskeneräisiä kappaleita klubiyleisöllä palautteen saamiseksi; prosessi, joka näytellään kappaleen osin Fun Housessa filmatussa musiikkivideossa.
Siitä huolimatta, että Haçienda oli Factory Recordsin pyörittämä klubi, ja se suunniteltiin ”kolmiuloitteiseksi levy-yhtiön manifestaatioksi”, siellä ei pahemmin soinut Factoryn musiikki, ja aika harva Factory Recordsin bändeistä edes sopi Haçiendan kultavuosien elektroniseen soundiin. New Orderkaan ei ollut puhtaasti elektroninen bändi. Heillä ei ollut täyttä luottamusta siihen, että konemusiikki voisi olla tarpeeksi varioivaa ja vapaata teknologian ja soundien trendeistä, joten esimerkiksi Brotherhoodin (1986) A-puoli oli rockia, B-puoli konemusiikkia. Vaikka yhtyeelle usein annetaankin suuri kunnia indien, rockin ja elektronisen tanssimusiikin yhdistämisestä, ongelmaton ei tämä tyylien ja alakulttuurien yhteiselo ollut heidänkään tuotannossaan.
Blue Mondayn jälkeen jouduttiinkin odottamaan vuoteen 1989, että New Order pääsi takaisin elektronisen tanssimusiikin aallonharjalle. New Yorkin lisäksi yhtyeen tärkeäksi maantieteelliseksi inspiraation lähteeksi muodostui nyt Ibiza, brittien suosima bilesaari jolla he yrittivät levyttää levyä, josta lopulta tuli Technique. Albumin ”epäonnisia” levytyssessioita voisi kutsua vaikka nimellä Pelkoa ja inhoa Ibizalla, sen verran houreinen matka oli Peter Hookin kertoman mukaan. Bändi veti huumeita viikkotolkulla ja joutui toinen toistaan absurdimpiin tilanteisiin. Musiikkia sen sijaan saatiin aikaiseksi vain pari rumpuraitaa, ja levy tehtiin lopulta kuitenkin kokonaan Englannissa.
Ibiza-kokemus oli silti tärkeä lopputuloksen kannalta: acid house ja ekstaasi tekivät lähtemättömän vaikutuksen yhtyeeseen, mikä kuuluu erityisesti albumin ensimmäisellä singlellä Fine Time. Se on puhtaan hedonistista rave-euforiaa, joka osoittaa kuinka kauas Joy Divisionin kolkosta synkkyydestä Sumner, Hook ja Morris olivat kulkeneet 1980-luvun aikana. Sen jälkeen bändin jäsenet keskittyivätkin lähinnä sooloprojekteihin, saivat vaivoin aikaiseksi Republicin (1993) ja hajosivat. Ja tekivät 2000-luvulla yhden popmusiikin historian väsyneimmistä comebackeista.
Kuuntele myös: Spotify-soittolistalla on nyt 423/500 biisiä.
Vaikka Peter Hook suuttui ensimmäisellä kerralla kun hänelle ehdotettiin Blue Mondayn remixaamista, New Orderista tuli lopulta merkittävä remixkulttuurin edistäjä: kuuntele esim. Shep Pettibonen remixit kappaleista Bizarre Love Triangle ja True Faith. Tai vaikka se Bladen legendaarisessa alkutekstijaksossa soiva Confusion, jota ei edes tunnista alkuperäiseksi (ks. #44).
Remix oli muutenkin se formaatti, jossa Factoryn yhtyeet flirttailivat voimakkaimmin elektronisen musiikin kanssa; remixattua Happy Mondaysia olenkin jo käsitellyt (ks. #86). Newyorkilaisten DJ:den käsissä klubihitiksi nousi esimerkiksi Quando Quangon Love Tempo (Mark Kaminsin remixaamana). Biisin tuotti monen muun Factoryn tanssihitin tapaan New Orderin Sumner. Hänellä oli usein apunaan A Certain Ration rumpali Donald Johnson, jonka kanssa syntyivät mm. 52nd Streetin Cool as Ice (Jellybean Benitez remixasi hitiksi) ja Section 25:n Looking From a Hilltop (Sumnerin ja Johnsonin Megamix).
Toisenlaista elektronista soundia käytti ambient-henkisesti kitaraansa efektoineen Vini Reillyn yhden hengen Factory-bändi The Durutti Column (Sketch for Summer), jonka varhaisilla levyillä Martin Hannett jalosti kaikuisaa soundiaan.
Peter Hook: Haçienda – How to Not Run a Club (Simon & Schuster 2009).
Reynolds (2005): s. 92-109, 173-197, 398-400, 474-490; King (2005): s. 37-42, 173-207, 347-371; Henderson (2010): s. 209-2010; Prendergast (2000): s. 316-321; Buckley (2012): s. 160-161, 199-201, 205.
Sherman (1987) teoksessa Keyboard Presents The Evolution of Electronic Dance Music (2011): s. 31-33; Bill Brewster: Fac. Dance (samannimisen levyn esittelyessee, Strut Records 2011).