#26 New Order – Blue Monday (1983)

Spotify
YouTube (pelkkä audio)
YouTube (huonolaatuinen VHS-rippi alkuperäisestä musiikkivideosta)

New Order - Blue Monday; singlen tappiollinen pakkausKraftwerk-historioitsija David Buckley kutsuu Blue Mondayta ”maailman kraftwerkiläisimmäksi biisiksi”, eikä syyttä. New Order noudatti 1980-luvulla aivan samanlaista julkisuudesta vetäytynyttä anti-promootiostrategiaa kuin Kraftwerk: paitsi että New Order, kuten edeltäjänsä Joy Divisionkin, kieltäytyi pitkään haastatteluista, he myös Kraftwerkistä poiketen jättivät bändikuvat pois levyjensä kansista Low-Lifeen (1985) asti.

New Order vihasi encorejen soittamista, joten he halusivat tehdä biisin jonka he voisivat soittaa encorena vain painamalla nappia; tämäkin vertautuu ajatuksena luontevasti Kraftwerkiä lavalla esittäneisiin mallinukkeihin. Molempien yhtyeiden musiikki oli epäpersoonallista ja etäännytettyä. Tästä encore-automaatiksi tarkoitetusta biisistä tuli lopulta Blue Monday. New Orderin kiinnostus elektroniikkaan ei ollut uusi juttu, vaikka heidän punk-taustansa valossa Blue Mondayn mekaaninen tanssittavuus voikin vaikuttaa hieman yllättävältä. Mutta New Orderille elektroninen musiikki oli looginen seuraava askel punkista: alkeellisia syntetisaattoreita oli paljon helpompi rakentaa ja soittaa kuin perinteisiä soittimia. Elektroniikka oli matalan kynnyksen DIY:tä. Punkin opetus kitaristi Bernard Sumnerille, rumpali Stephen Morrisille ja basisti Peter Hookille oli se, ettei ole väliä miten soittaa, vaan se, mitä soittaa.

Yhdessä laulaja Ian Curtisin kanssa Joy Divisionina levyttäessään kolmikko oli jo käyttänyt Sumnerin itse valmistamia syntetisaattoreita (Isolation ja Decades ovat leimallisimmat esimerkit). Myös tuottaja Martin Hannett oli tehnyt studiosta oman instrumenttinsa: hän teki kaiun käytöstä ja tilantunnun luomisesta aivan oman taiteenmuotonsa. Morrisin hän laittoi soittamaan jokaisen rumpusettinsä rummun eri raidalle, pelkistäen hänet käytännössä lihalliseksi rumpukoneeksi. Joy Divisionin levyjen nykivästä ja mekaanisesta rytmistä on hyvin pitkälti kiittäminen tätä ratkaisua.

Kun Curtis teki itsemurhan, yhtye löysi uudesta nimestä ja elektronisesta musiikista täytteen karismaattisen tekstittäjä-laulajan jättämään aukkoon. Ensimmäinen merkittävä muutos oli se, että Gillian Gilbertistä tuli bändin neljäs jäsen ja täysipäiväinen kosketinsoittaja. New Orderin ensimmäinen levy, Movement (1981), oli vielä oman äänen etsimistä ja aukinaisten narujen sitomista yhteen. Samana vuonna julkaistut, rumpukonetta hyödyntäneet Temptation ja Everything’s Gone Green, antoivat jo vihjeitä elektroniikan ja tanssimusiikin kasvavasta merkityksestä. Blue Monday oli kuitenkin se biisi, jolla New Order lopulta muuttui puhdasveriseksi koneyhtyeeksi.

Lue loppuun

#70 Art of Noise – Close [To the Edit] (1984)

Spotify
YouTube (musiikkivideo)

The Art of Noise are Close (To the Edit); singlen kansikuvaFuturismin vaikutus Art of Noiseen on selvä. Yhtyeen nimi on Luigi Russolon vaikutusvaltaisesta esseestä ja Trevor Hornin perustama ZZT-levy-yhtiö puolestaan otti nimensä Filippo Tommaso Marinettin dadaistisesta äänirunosta Zang Tumb Tumb. Hornin lisäksi yhtyeessä vaikuttivat Anne Dudley, JJ Jeczalik, Paul Morley ja Gary Langan. Nimenomaan Dudley oli oikeastaan yhtyeen keskushahmo.

AON oli siitä erikoinen pop-kokoonpano, ettei siinä oikeastaan ollut vokalistia tai muutakaan perinteistä instrumentalistia vaan jäsenet olivat kaikki tuottajia ja multi-instrumentalisteja. Morley oli kaiken lisäksi vieläpä musiikkijournalisti eikä oikea muusikko. Kyseessä oli varsin tekninen ja kokeellinen projekti johon sen jäsenet saattoivat kanavoida omituisimmat ideansa. Art of Noisen parissa tehtyä teknistä kokeilua oli hyvä soveltaa myöhemmin pop-levyjen rakentamiseen kun he työstivät tuottajina, sovittajina ja äänisuunnittelijoina helpommin lähestyttävää materiaalia muille artisteille. Sinänsä tuntuukin todella hämmentävältä, ainakin näin lähes 30 vuotta myöhemmin, ajatella että yhtyeestä tuli kuitenkin hetkeksi kaupallinen listamenestyjä.

Close (To the Edit) täydellinen esimerkki Art of Noisen postmodernista teknopopista, varsinainen samplaamisen riemuvoitto: äänilähteinä oli mm. Yes, jonka jäseneksi Horn oli juuri liittynyt. Myös kappaleen nimi viittaa Hornin uuteen bändiin: Close to the Edge on Yesin klassikkolevy. Vähemmän musikaalinen äänilähde oli VW Golf -auto. Tämä tekniikan äänten käyttö tietysti on puhdasta futurismia, tai vaikka industrialia. Kappaleen musiikkivideokin näyttää siltä kuin Einstürzende Neubauten tekisi dadaistista konepoppia.

Sanoituksenkin sijaan kappaleessa on lähinnä pirstaleista dialogia. Tavallaan Art of Noise oli futurismi muuttunut lihaksi: digitaalinen samplausteknologia (Horn oli yksi ensimmäisistä Fairlight CMI -samplerisyntikan omistajista) mahdollisti futuristien ideoiden toteuttamisen käytännössä – ainakin paljon pienemmällä vaivalla ja vähemmillä rajoituksilla kuin miksaamalla vinyylejä livenä tai leikkelemällä magneettinauhaa, kuten siihen asti oli täytynyt tehdä.

Kappaleen hämäryydestä saa oikeastaan hyvän kuvan ihan vain katsomalla Top of the Pops -liven ilman ääntä. Mutta kyllä ne äänet silti on hyvä olla päällä, koska sitten näkee kuinka huvittavasti lipsynkataan ihmisääntä jota on mahdotonta laulaa – kyseisen ”laulusuoritus” on mahdollinen vain studiossa ääntä leikkelemällä. Yhtä absurdiin efektiin törmäsin tuossa vähän aikaa sitten myös kun katsoin Black Boxin Ride on Time -videon (1989). Ride on Timen sanattoman laulukoukun tapaan Close to the Editin ”dum dum dum” -hokema on hyvä esimerkki sampleteknologiasta: valmis äänenpätkä voitiin soittaa koskettimilla eri korkeuksilta ja näin siis periaatteessa muuttaa mikä tahansa äänilähde melodiasoittimeksi.

Elektroniset bändit ovat kyllä olleet omiaan, varsinkin Top of the Popsissa, aiheuttamaan hämmennystä esittämällä ”livenä” asioita joita ei voi esittää livenä. Se ei tunnu useinkaan olevan rockille tyypillisempää eskapistista hauskanpitoa vaan populaarikulttuurin historian ironista kommentointia. Paras esimerkki on varmaan juuri tämä teknoon ja houseen perustuva samplepohjainen musiikki, joka synnytti 1980-luvulla lukuisia kasvottomia yhden hitin ihmeitä. Art of Noise oli tämän lähestymistavan pioneeri, joka pääsi listoille jo pari, kolme vuotta ennen M/A/R/R/S:ia hengenheimolaisineen.

Koko bändin debyyttilevyä (Who’s Afraid of?) The Art of Noise luonnehtii myös tietynlainen hip hopilta lainaaminen, niin rytmien kuin kollaasimaisen samplenkasauksen puolestakin. Levyn avausraita A Time to Fear (Who’s Afraid) kuulostaa ihan rytminoiselta kymmenen vuotta ennen kyseisen genren syntyä ja Moments in Love taas melko puhtaalta ambient houselta viisi vuotta ennen kuin sitä alettiin tehdä. Art of Noise hyppäsikin sitten lopulta siihenkin mukaan Ambient Collection (1990) -levyllä. Se tosin oli enemminkin remix-levy jolla Art of Noisen alkuperäismateriaalia pisti uusiksi ambient dubin pioneeri Youth (Killing Joke, ym.); Youthin remixit saumattomaksi DJ-miksaukseksi työsti Alex Paterson (The Orb). Bändin vaikutuksesta 1990-luvun rave-pohjaiseen musiikkiin kertoo sekin että Prodigyn Firestarter samplaa Close to the Editin ”hey!” -huudahdusta.

Lue lisää: Henderson (2010): s. 216-217; Prendergast (2000): s. 383-384.

Kuuntele myös: Art of Noisen jäsenistä yhtyeen ulkopuolella menestynein taitaa olla Trevor Horn, joka on tehnyt pitkän uran merkittävänä muusikkona ja tuottajana. Hänen Buggles-yhtyeensä Video Killed the Radio Star (1979) oli ensimmäinen MTV:llä soinut musiikkivideo, joka toimi aiempaa suuremman ja nopeamman visuaalisuuden aikakauden airuena. Hieman pitempiaikaisen vaikutuksen pop-listoilla tekivät ABC (The Look of Love, 1982) ja Frankie Goes to Hollywood (Relax, 1984), mutta nekin lähinnä debyyttialbumeillaan.

Horn toimitti myös edellä mainitun Yesin 1970-luvulta synteettiselle 1980-luvulle (Owner of a Lonely Heart, 1983). Hän jopa korvasi Jon Andersonin bändin vokalistina tilapäisesti levyllä Drama (1980). Yesin historia ristesi tietysti elektronisen musiikin kanssa jo paljon aiemminkin. Rick Wakemanin liityttyä yhtyeen kosketinsoittajaksi he alkoivat tosissaan hyödyntää elektronista soundia musiikkiinsa. Wakemanin Roundaboutissa (1971) soittama kosketinsoolo on hyvä näyte siitä miten syntetisaattoreita alettiin käyttää progessa.